18. Magenta Skycode: IIIII

(Solina Records, Suomi 2006. Tuottaja: Magenta Skycode)

Sanotaan se nyt väistelemättä, Jori Sjöroos on nero. Jo 1990-luvulla alta parikymppinen Sjöroos osoitti luovaa älykkyyttä vaihtamalla Thergothonin doom metalin The Cure -henkiseen This Empty Flowhun, joka loisteliaasta debyyttialbumista huolimatta hautautui nopeasti. Vuosituhannen vaihteessa Sjöroos loi musiikillisen imagonsa täysin uusiksi, kun Daft Punkin inspiroima Fu(n)-Tourist pyrki tanssilattioiden parrasvaloihin. Lyhyeksi jääneen tanssimusiikkiprojektin jälkeen Sjöroosista tuli 2000-luvun edetessä suomalaisen popin kultasormi PMMP-yhtyeen hovisäveltäjänä ja -tuottajana.

Miehen (toistaiseksi?) merkittävin saavutus on kuitenkin vielä esittelemättä: Magenta Skycode, jolla Sjöroos sekoitti tummasävytteistä ja tyylikästä, modernia postpunkia eteerisesti maalailevaan kitarapoppiin. Suomen mittakaavassa Magenta Skycode oli erittäin tervetullut ja toivottu yhdistelmä 1980-lukulaisia vaikutteita ja kansainvälisiä indietrendejä. Melodiset bassolinjat ja omintakeiset rumpurytmit loivat pohjan curemaisille kitaroille ja Sjöroosin lempeälle lauluäänelle. Täytyy myös muistaa, että IIIII:n ilmestyessä postpunk ei ollut vielä musiikillisena ilmiönä niin loppuunkoluttu kuin mitä se tänä päivänä on.

Unenomaisista tunnelmista urbaaniin ahdistukseen etenevän albumin tähtihetkiä ovat dramaturgisesti komea Hands Burn, tarttuvuutta ja monikerroksisuutta viljelevät Go Outside Again ja Luvher Oh Hater sekä lohdullinen Open Air. Levy loppuu elektronisesti trippailevan Red Eyesin ja synkeän This Empty Crown myötä majesteetillisiin tunnelmiin. Taidokkaasti rakennettu kokonaisuus jättää raukean olon. Kaunista ja pysäyttävää, itkettävää ja lohdullista.

Magenta Skycoden taival levyttävänä yhtyeenä jatkui esikoislevyn jälkeen ainoastaan albumin verran. Reliefillä (2010) synkkämietteinen postpunk vaihtui modernin folkin ja amerikkalaisen nykyindien juurevaan maanläheisyyteen. Jos IIIII oli tunnelmaltaan kuin talviyö, oli Relief nostalgissävytteisestä aamuyöstä varhaiseksi aamuksi kaartuva syyspäivä. Tämä näkyi aikanaan myös yhtyeen keikoilla, joissa kajaalin tuhrimat makuuhuoneromantikot saivat ympärilleen parrakkaat indie-entusiastit.

19. Morrissey: Vauxhall And I

(Parlophone, Englanti 1994. Tuottaja: Steve Lillywhite)

Pop-musiikin kuunteleminen voi olla henkisesti vaarallista puuhaa. Erityisen uhkaavaksi viaton harrastus muuttuu silloin, kun korviin kantautuu jotakin sellaista, johon voi samastua poikkeuksellisen voimakkaasti. Minulle on käynyt kuten niin monelle muulle kohtalontoverilleni, Stephen Patrick Morrissey (s. 1959) vei olennaisen palan sielustani ollessani murrosiän kurimuksessa ja pelasti minut kuolettavasta arjesta taivaallisella pop-musiikilla. Sillä mitäpä muutakaan The Smithsin lyhyt, mutta innovatiivisuudessaan lyömätön levytysura olisi ollut kuin taivaallista? Morrissey ja Johnny Marr pelastivat pop-musiikin tekemällä siitä uudelleen herkän lyyristä ja tarttuvan melodista, mutta myös intellektuaalista.

Vauxhall & I -levyn ilmestyessä alkukeväästä 1994 koki 35-vuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä Morrissey levytysuransa olevan päätöksessään. Äänitysten aikana hän oli menettänyt kolme läheistä ystäväänsä lyhyen ajan sisään, Your Arsenalin (1992) tuottaneen Mick Ronsonin, managerina toimineen Nigel Thomasin sekä hovimusiikkivideo-ohjaajansa Tim Broadin. Kuolemantapausten johdattelemana albumi edeltäjiään melankolisemman, hauraan ja unenomaisen tunnelman.

Graham Greenen East Endin gangstereista kertovaan Kiveä kovempi -romaaniin (Brighton Rock, 1938) viittaava avausraita Now My Heart is Full osoittaa jo albumin suunnan. Menetetystä menneisyydestä suruvoimansa imevä kappale vetoaa tunteisiin ja muuttuu kehittyessään myös salamyhkäiseksi, henkilökohtaisen onnen kuvaukseksi (“Tell all of my friends / I don´t have too many / Just some rain-coated lovers´ puny brothers”). Menneisyys on toinen maa, mutta se ei ole välttämättä taakka.

Vuoteen 1994 mennessä Morrisseyn säveltäjätovereiden Boz Boorerin ja Alain Whyten luovuus oli hioutunut huippuunsa. Boorerin neronleimauksina syntyivät niin albumin muistettavin singlehitti The More You Ignore Me, the Closer I Get kuin musertavassa dramaattisuudessaan upea päätösraita Speedway. Whyte osoitti olevansa mies paikallaan eritoten akustisen Why Don´t You Find Out for Yourselfin kuninkaallisessa katkeruudessa ja I Am Hated for Lovingin koukukkaan syleilevässä eteerisyydessä. Helmeilevää kitarapoppia ja akustista kaihoa yhdistelevän mestariteoksen tunnelmallisempaa puolta edustaa myös eroottissävyisen haikailun leimaama Spring-Heeled Jim, jolla Mozzerimme toteaa lakonisesti ”Oh, where did all the time go?".

Sanoitusten suhteen Morrissey oli vielä 1990-luvun alkupuolella lyömätön itsensä. ”I bear more grudges than lonely high court judges” on vaaniva, jopa profeetallinen kommentti ottaen huomioon, että kaksi vuotta myöhemmin alkoi pahamaineinen The Smiths-oikeudenkäynti. Tekstit ovat tulvillaan populaarikulttuurisia viitteitä ja oman mediakuvan tutkiskelua. Erityisen vahva kannanotto kuullaan Speedwayn jyrisevässä verbaaliudessa, jossa kuullaan säkeet ”All those Lies! Written Lies! Twisted Lies!”, kun taas tyyni Hold on to Your Friends muistuttaa ystävyyden ja kestävien ihmissuhteiden tärkeydestä. Morrisseyn tapauksessa emme tiedä, onko kyse viiltävästä ironiasta?

Parhaimmillaan Morrissey on aikamme suurenmoisin poplyyrikko ja runoilija, mutta myös kaipuun ja sydäntä särkevien pop-laulujen ylivertainen tulkki, joka ei paitsi tulkitse, vaan on täydellisesti lauluissaan läsnä. Steve Lillywhiten taidokkaasti ja pieteetillä tuottama Vauxhall & I on rehellisessä ajattomuudessaan verrattavissa mihin tahansa niistä levyistä, jotka Morrissey teki Johnny Marrin kanssa kultaisella 1980-luvulla. Kiistatta se on Pyhän Morrisseymme paras sooloalbumi, mutta samalla myös levy, josta oli mahdoton jatkaa epäonnistumatta.

Morrisseyn Viva Hate oli sijalla 33.
Your Arsenal oli sijalla 54.

20. Happy Mondays: Pills 'n' Thrills and Bellyaches

(Factory, Englanti 1990. Tuottaja: Paul Oakenfold & Steve Osborne)

Kun Happy Mondays perustettiin 1980-luvun alun Manchesterissa, ei kenelläkään yhtyeen viidestä alkuperäisjäsenestä ollut soittotaitoa nimeksikään. Hanttihommien parista viikko toisensa jälkeen treenikämpälle musisoimaan ja päihtymään vaeltanut kvintetti ei edes villeimmissä kuvitelmissaan ajatellut pop-tähteyttä tai kaavaillut maailmanvalloitusta. Ehkä tähän hedonistiseen ideologiaan nojautuen yhtye ei löytänyt edes studioon ensimmäiseen viiteen vuoteen, koska aika kului huomattavasti paremmin huumausaineiden parissa Factory-levy-yhtiön ja New Orderin omistamalla legendaarisella Hacienda-klubilla. Olihan 1980-luvun Manchester pop-musiikin harrastajalle inspiroivin paikka maailmassa.

Harjoitelmaksi jääneen esikois-ep:n jälkeen Happy Mondaysin sielu alkoi hiljalleen hahmottua John Calen tuottaman, yhtyeelle sopivan päättömältä kuulostavan Squirrel and G-Man Twenty Four Hour Party People Plastic Face Carnt Smile (White Out) -pitkäsoiton (1987) myötä. Joy Divisionin hovituottajana toimineen Martin Hannettin mukana yhtyeen omaääninen rock siirtyi monta askelta rytmikkäämpään suuntaan bassovoittoisella Bummed-albumilla (1988), mutta vasta vuosikymmenen lopulla ilmestyneet singlet, etunenässä Madchester Rave on E.P. (1989), avasivat Mondaysille ovet indie-klubien parrasvaloihin.

Marraskuussa 1990 ilmestyneellä Pills 'n' Thrills and Bellyaches -levyllä yhtye kasvoi klassisiin mittasuhteisiinsa. Steve Osbornen ja Paul Oakenfoldin nerokkaasti tuottamalla albumilla jokainen käänne koitui yhtyeen hyväksi. Happy Mondays oli yksinkertaisesti oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Rave-kulttuurin syntyhetkellä Shaun Ryderin kirjoittamista riveistä kuten "You're twistin' my melon man" tai "God made it E's all on me" tuli osa populaarikulttuurin kaanonia.

Pills 'n' Thrills and Bellyaches, jonka otsikko viittasi yhtyeen holtittomaan "clubs 'n' drugs" -elämäntapaan, nousi ilmestyessään peräti brittien albumilistan paalupaikalle. Yhtyeen voittokulku tosin oli alkanut jo albumilta lohkaistulla ensisinglellä Step On, joka nojasi vahvasti John Kongosin He's Gonna Step On You Again -kappaleeseen. Tuottajakaksikon modernin käsittelyn jälkeen kappale muodostui kuolemattomaksi Madchester-anthemiksi. Siinä yhdistyivät puhtaimmillaan Happy Mondaysin hiomaton indie ja funk-henkiset bassot ilotteleviin tanssibiitteihin.

LaBellen Lady Marmaladea röyhkeästi lainaava Kinky Afro, joka alkaa ikimuistoisesti runoilija-Ryderin kynäilemällä rivillä "Son, I'm 30, I only went with your mother 'cause she's dirty" ja hurmiollisesta huumetripistä kertova God's Cop ("Me and the chief got soul to soul, Oh me and all the chiefs get slowly stoned") ovat Mondaysia aidoimmillaan. Paul Ryderin viettelevä basso, Mark Dayn timanttiset kitarakuviot ja Gary Whelanin napakka lyömäsoitintyöskentely varastavat huomion kappaleissa Bob's Yer Uncle ja Loose Fit. Täysin oman lukunsa oli myös yhtyeen hedonistisen elämäntavan maskotiksi kohonnut tanssija ja marakassisti Bez, josta tuli erityisesti maailmanvalloituksen kynnyksellä täysin korvaamaton show-hahmo yhtyeen epätasaisille live-esiintymisille.

Jollain merkillisellä tavalla Osborne ja Oakenfold onnistuivat paketoimaan yhtyeen vallattomasti eri populaarimusiikin genrejä sekoittavat vaikutteet taidokkaaksi kokonaisuudeksi. Hallitussa lopputuloksessa Mondaysin kopioi-liitä -rytmit ja melodiat naitettiin mestarillisesti elektronisen tanssimusiikin ja surrealistisen kitarapopin palvelukseen. Pills 'n' Thrills and Bellyaches on yksinkertaisesti ekstaasiajan neo-psykedelinen klassikko.

21. CMX: Dinosaurus Stereophonicus

(Herodes/EMI, Suomi 2000. Tuottajat: Gabi Hakanen & Illusion Rake)

CMX ei liiemmin ole pitkän uransa aikana tehnyt kompromisseja. Se on aina ollut yhtye, jonka yleisö on valinnut eikä painvastoin. Kun yhtye päätti melko suureellisissa merkeissä jättää live-esiintymiset kesällä 1999, antoi keikoilta vetäytyminen mahdollisuuden luoda rohkeaa ja ennakkoluulotonta musiikkia vailla paineita siitä, miten kappaleet esitettäisiin livenä. Keikkailusta vetäytyminen ei lopulta kestänyt kuin kaksi lyhyttä vuotta (1999-2001), mutta tuolla välin CMX teki uransa kunnianhimoisimman levytyksen, progressiivisesta rockista voimansa ammentavan Dinosaurus Stereophonicuksen.

Pelkästä progepastissista ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä tupla-albumin massiiviseen kestoon mahtuu myös taiteellista ambientia (Kreetan härkä, Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko, Baikonur), runollista kitarapoppia (Jatkuu niinkuin sade), voimarockia (Iliman pielet, Kansantalouden saavutusten näyttely) ja akustista surumieltä (Tuonen lintu, Suurta yötä päin). 1970-lukulaisen progen perintöön kumartaa pelkistetyimmillään kymmenminuuttinen Olkoon täysi sinun maljasi. Rönsyilevässä kokonaisuudessa on kyse ennen kaikkea omien rajojen kokeilusta.

Luomisen vapaudesta kumpusi yhtyeen uran komeimpia taiderockluomuksia. Hectorin Herra Mirandosta (1973) äänimaailmaltaan referoiva Pelon enkeli rakentuu aavemaisen syntetisaattori- ja lauluefektin varaan, kunnes keskiosan runnova riffi tuo kappaleen lähemmäksi tutumpaa CMX-ilmaisua. Yhtä lailla Baikonurin sofistikoitunut salaperäisyys, Myrskyn ratsujen kaihoisa gootti-iskelmä, Tähdet sylissään -kappaleen outron nostattava kuorosovitus tai Tuonen linnun hauras apeus kertovat levyn musiikillisesta rikkaudesta. Raskaita riffejäkään ei ole unohdettu, mutta ne antavat kouristelevuudessaan tärkeän lisämausteen monipuolisiin sävellyksiin. Sovituksissa on annettu maltillisesti tilaa tyylikästä taustaa maalaaville koskettimille. Kaiken kruunuksi A.W. Yrjänän lyriikat kohosivat vuosituhannen vaihteessa taiteelliseen huippuunsa, jossa kyse ei ollut sivistyssanoilla ja latinankielellä snobbailusta, vaan kommunikatiivisesta suhteesta kuulijan ja taiteilijan kesken. Runouteen verrannollisia rock-tekstejä ihmisille, joilla on halu ymmärtää muutakin kuin kertakäyttöistä sanahelinää.

"Keltaisena aamuna
tämän kaltaisena aamuna
kun huoneeni on kuollut, ikkuna sokea silmä vain
juuri ylle asetellut vaatteet kovin väsyneet
ja kynä tylsä, lyhyt
käden jälki hataraa
niin usein petin itseni
liian monesti kaikki muut
liian usein pidin elämään halpana syntymälahjana"

CMX:n Rautakantele oli sijalla 43.

22. Shadowplay: Touch & Glow

(Sonic Records, Suomi 1988. Ei kreditoitua tuottajaa)

On olemassa yhtyeitä, joille kulttibändin viitta kehkeytyy keinotekoiseksi taakaksi syyttä suotta, ja kuten hyvin tiedetään, on koko termi kokenut niin pahan inflaation, että joillekin pelkkä sanan kuuleminen aiheuttaa ymmärrettävästi ihottumaa ja ennakkoluuloja. 1980-luvun alussa perustetun, Joy Divisionilta nimensä ottaneen Shadowplayn tapauksessa ollaan kuitenkin loppuunkulutetun termin etymologisilla juurilla. Helsinkiläisyhtye kun sattuu olemaan suomalaisen vaihtoehtomusiikin vaietuin suuruus.

Aktiivisimmillaan 1980- ja 90-luvuilla Shadowplayn monipuolisuus oli sen merkittävin valttikortti. Yhtyeen kolmella albumilla (Touch & Glow (1988), Eggs & Pop (1993) ja Raw Powder (1997)) yhdistyivät niin urbaani postpunk, savuinen jazz-tunnelmointi ja tummasävytteinen, usein glam-mausteinen indierock. Yhtye ei halunnut lokeroitua sen enempää niittitakkiseksi jazzbändiksi tai punkkareiksi tyylikkäissä puvuissa, vaan esiintyi luontevasti molempina, jos kappaleet niin vaativat. Musiikillisesti yhtyeen persoonallisen selkärangan muodostivat Hande Virkin pystybasso ja Marco Kososen savuisen kapakkafiiliksen esiin puhaltava trumpetti. Tämän ylle oman panoksensa ankkuroivat niin Mustasta Paraatista kuin Nolla Nolla Nollastakin tuttu punk-rumpali Ykä Knuuttila ja muinoin jo Ratsiassa kosketinsoittajan tontilla seissyt, nosferatumainen pianisti/vokalisti Brandi Ifgray. Jälkimmäisen jäljittelemätön, lakoninen laulutyyli ja kansi auki soitettu piano hallitsevat Shadowplayn parhaimmissa kappaleissa orgaanista ja akustista kokonaiskuvaa, jolle vastapainon luo Timo Vikkulan särökäs kitara.

Taivaallisen debyyttisinglen (Night Porter, 1985) ja eponyymin (Shadowplay, 1986) vinyyli-EP:n jälkeen Shadowplay valmistautui huolella esikoispitkäsoiton julkaisuun. Indie-levymerkki Sonic Recordsin julkaisema Touch & Glow avasi kuulijoille yhtyeen pinnan alla kyteneen aggressiivisuuden, romantiikan nälän ja ketjupolttamiseen innoittaneen melankolian. Kevyiden ja sysimustien tunnelmien vaihtelussa säilyi kuitenkin ihailtava balanssi. Looking at the Treesin ja Kingdom Gonen täydellinen pop-briljanssi saattoi vaihtua mestarillisen Gang of Four -coverin (Damaged Goods) myötä Feel the Nightin ja Cock and Cunt Playn ärhäkkään purkausrockiin. Rathole ammensi groovaavan rytmikkyytensä murheellisuudesta, Spiral Staircase tarjosi kävelevän basson tahdittaman psykopaniikin ja Repulsion sitoi kuulijan klaustrofobiseen ahdistavuuteen. Mutta Touch & Glow ei olisi ollut oma itsensä ilman levyn päättävää biisikaksikkoa Ashtray ja Like That. Nokturnimainen Ashtray sopii pianoballadina boheemielämän oodiksi (My chin drops into my gin) ja Like That päättää levyn koskettavaan onnettoman rakkauden etsintään.

Nuoruuden loistossaan Shadowplay oli sekä dekadentti että tuskallisen tarkasti kauneudesta kiinnipitävä yhtye. Tämä kaikki henkilöityi karismaattiseen ja kiehtovan arvoitukselliseen laulaja Brandiin, josta tuli eräänlainen Suomen Morrissey - tyylikkään älykkyyden ja epävarman seksuaalisuuden vastahakoinen soihdunkantaja.

23. Nirvana: MTV Unplugged in New York

(DGC, Yhdysvallat 1994. Tuottajat: Scott Litt, Alex Coletti & Nirvana)

Määritellessäni aution saaren levyjen pelisääntöjä eivät kokoelma- tai livelevyt olleet listalle tervetulleita. Yksi poikkeus on kuitenkin sallittava, sillä grungen ruumiillistuma Nirvana ylsi joutsenlaulullaan uransa komeimpaan suoritukseen. Marraskuussa 1993 Music Televisionin Unplugged-sarjassa televisioidussa konsertissa yhtye riisui musiikistaan angstisen metelin ja tukahdetusta vihasta kumpuavat kitarapurkaukset. Jäljelle jäi haikea kauneus, folkmaisen pelkistetyt melodiat ja Kurt Cobainin paljas tulkinta, jota taustoittivat erinomaisesti Krist Novoselicin ja Dave Grohlin lisäksi kitaristi Pat Smear, sellisti Lori Goldston sekä Meat Puppetsin vierailevat veljekset Cris ja Curt Kirkwood. MTV Unplugged in New York -nimeä kantava levy ilmestyi noin puoli vuotta Cobainin itsemurhan jälkeen loppusyksystä 1994.

Akustisesta levystä tekee persoonallisen ja vahvasti tunteisiin vetoavan kuuntelukokemuksen Nirvanan taito käsitellä cover-lauluja. David Bowien varhainen The Man Who Sold the World -kappale (1971) on Nirvanan tulkitsemana ylivertainen suoritus, yksi kaikkien aikojen cover-tulkintoja eikä kappaleen morbidista tunnelmasta jää mikään epäselväksi ("I thought you died alone / a long long time ago"). Taakse eivät jää myöskään Meat Puppetsilta lainatut tunnelmapalat Plateau, Oh Me ja Lake of Fire, joihin yhtye puhaltaa hartaan tunnelman kuin leirinuotiolla istuen. The Vaselinesin vaihtoehtopala Jesus Doesn't Want Me for a Sunbeam ja Leadbellyn juureva Where Did You Sleep Last Night antavat hauraalle levylle sopivan annoksen karheutta. Nirvanan omasta tuotannosta komeimmin unplugged-käsittelyyn taipuvat Bleach-levyn (1989) About a Girl, Nevermindin (1991) On a Plain ja Something in the Way sekä In Uteron (1993) All Apologies.

Unplugged-keikka oli aikoinaan vähällä jäädä toteutumatta. Kontroversaali Music Television ei ollut tyytyväinen bändin kutsumiin vierailijoihin eikä settilistaan, joka Come As You Area lukuunottamatta hylkäsi yhtyeen singlehitit ja encoret. Oman kiistansa aiheutti myös Cobainin vaatimus koristella studio hautajaiskukin ja kynttilöin.

All in all is all we are.

Nirvanan Nevermind oli sijalla 71.

24. The Cure: Faith

(Fiction/Polydor, Englanti 1981. Tuottajat: The Cure & Mike Hedges)

Jos aution saaren julmissa säännöissä sallittaisiin vain yhden artistin/yhtyeen matkaseura, olisi valintani säälimättömyydessäänkin lopulta helppo. Sen verran vahvan, elämän mittaisen jäljen ikonisen Robert Smithin liidaama The Cure on allekirjoittaneeseen tehnyt. Ensikosketuskin on jäänyt vahvaksi muistijäljeksi tajuntaan. Elettiin vuotta 1992, olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kun kotiin palattuani löysin minua seitsemän vuotta vanhemman veljeni The Curen mustahuulitaivaasta Lullaby-videon (1989) ääreltä. Näky hämähäkeistä ja Robert Smithin vahvasti meikillä tuhrituista kasvoista pimennetystä olohuoneessa ei jättänyt rauhaan. Tätä parannuskeinoa oli saatava lisää.

The Cure matkasi levytysuransa ensimmäisen olympiadin aikana jälkipunkin sähköisistä maisemista kohti introverttia melankoliaa ja goottilaiseksi määriteltyä synkkää paatosta, joka sai tarvittavan lisävärinsä Smithin arvoituksellisesta romantiikan tajusta. Debyytti Three Imaginary Boys (1979) oli ajalleen melko tyypillinen pelinavaus, jossa yhdistyivät niin Buzzcocksin kuin The Sex Pistolsinkin punk-henkisyys. Seventeen Seconds (1980) esitteli lyhyessä ajassa rivinsä uudistaneen ryhmän, tunnelmallisen syntetisoidun ja minimalistisin keinoin syvennetyn, synkemmän äänimaailman. Basson varteen vaihtunut Simon Gallup muutti olennaisesti yhtyeen soundin ja kosketinsoittajaksi yhtyeeseen liittynyt Matthieu Hartley toi uudistuneeseen yhtyeeseen eteerisyyttä.

"Gloom and doom" -trilogian keskimmäinen osa Faith (1981) otti merkittävän askeleen kohti lohduttomuutta ja epätoivoa, mutta samalla sen synkässä tunnelmallisuudessa oli (ja on yhä) surumielistä kauneutta. Pitkäsoiton sumuista Bolton Abbeytä kuvaava kansi on jo itsessään paljon puhuva. Goottilaisen tummanpuhuvan albumin runolliset lyriikat kertovat uskon puutteesta, ahdistuksesta ja läheisen kuoleman kohtaamisesta. Vahvasti tunnelmallisen albumin atmosfääriä sekoittavat sopivissa määrin raivokas Doubt ja singlejulkaisu Primary, jotka samalla muistuttavat yhtyeen punk-juurista. Mervyn Peaken romaniin pohjautuva The Drowning Man ja myöhemmin Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuvastakin (2006) tuttu All Cats Are Grey nousevat kappaleiden parhaimmistoon. Myöhemmin yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kuusikielisen basson käyttö vakiintui nimenomaan Faithin myötä.

Henkisesti uuvuttavan kiertueen päätyttyä yhtye siirtyi suoraan studioon tekemään neljättä pitkäsoittoaan Pornography, joka päihteiden ja ristiriitojen kärjistämien levytysvaiheiden jälkeen ilmestyi vappuna 1982. Seventeen Secondsilta alkanut matka pimeyden ytimeen päätyi ääripisteeseensä Pornographyllä, joka on tunnelmaltaan raskas ja julma, sanoituksiltaan aggressiivinen ja masentuneisuudessaan jo psykoottinen albumi. Tunnetulla "It doesn't matter if we all die" -tekstikohdalla alkavasta levytyksestä on tullut ajan myötä monien Cure-entusiastien suosikkialbumi. Alkuperäisrumpali Laurence "Lol" Tolhurstin vajavaisten soittotaitojen johdosta levyn rumpusoundista tuli monotonisen kolkko, mutta käytännön seikkojen johdosta valittu tyyli osoittautui napakkuudessaan osuvaksi juuri Pornographyn sysimustaan tunnelmaan. Albumin ilmestymisen jälkeen trio Smith-Tolhurst-Gallup suuntasi kuluttavalle kiertueelle, jonka loppumainingeissa The Cure lakkasi hetkellisesti olemasta.

25. Editors: The Back Room

(Kitchenware/Fader Label, Englanti 2005. Tuottaja: Jim Abbiss)

Kun birminghamilaisen Editorsin The Back Room ilmestyi heinähelteiden keskelle kymmenen vuotta sitten, oli tuleva syksy musiikillisesti turvattu. Ostin levyn aikoinaan kuulematta siltä nuottiakaan pelkän kansikuvan ja brittiläisestä rock-mediasta kantautuneiden mairittelevien arvioiden perusteella. Enkä totisesti pettynyt, vaikka irvileuat pitivätkin nuorta yhtyettä Joy Divisionin jalanjälkiä turhan tarkkaan seuraavana postpunk-yhtyeenä.

Vuosikymmen myöhemmin on ilo todeta, että siinä missä lähes kaikki muut 2000-luvulla esikoislevynsä julkaisseet Editorsin genretoverit ovat joko lopettaneet tai vaihtaneet taajuutta kohti stadioneita, on baritonimaisen laulusolisti Tom Smithin johtama yhtye tehnyt viisi laadukasta, mutta bändiä ilahduttavan eri suuntiin vienyttä albumia.

Debyyttialbumillaan yhtye oli pelkistetyimmillään postpunk-genren edustaja. Lakonisilla lauluilla, maalaavilla ja äkkiväärän sähäköillä kaikukitaroilla, sinnikkään kantavilla bassomelodioilla ja kiihkeillä rumpusoundeilla saatiin aikaan intensiivinen kuuntelukokemus. Moniin aikalaisiin nähden Editorsin soundi oli kolkompi, kirpeämpi ja 1980-lukulaisittain kuulaampi. Synkkäsävyisen postpunk-draaman keskeltä ei puuttunut tarttuvuutta, siitä pitivät huolen niin Munichin, Fingers in the Factoriesin kuin Bulletsin hetkessä räjähtävä nopeatempoisuus.

Editorsin An End Has A Start oli sijalla 55.

26. Echo & the Bunnymen: Ocean Rain

(Korova, Englanti 1984. Tuottajat: Echo & the Bunnymen, Gil Norton & Henri Loustau)

Liverpoolin "Another Fab Four" eli Echo & the Bunnymen oli postpunkin monipuolisesta bändijoukkiosta yksi kunnianhimoisimpia ryhmiä. Yhtyeen neljäs pitkäsoitto, sinfoninen Ocean Rain (1984), tähtäsi korkeammalle kuin mistä useammat aikalaisbändit osasivat haaveillakaan. Levyn ilmestyessä yhtyeen vokalisti Ian McCullouch mainosti albumia kaikkien aikojen parhaana. Uransa luovinta kautta eläneen yhtyeen itseluottamus oli ihailtavalla tasolla.

Ocean Rainilla Echo & the Bunnymen korvasi yhtyeen aiemmilta levyiltä tutun kolkkouden lämpimällä romanttisuudella, keventämättä yhtyeelle tyypillistä tummanpuhuvuutta. Dramaattisella levyllä (jota entisestää korosti Martyn Atkinsin suunnittelema kansitaide) Bunnymenit eivät aristelleet sovituksellisissa tai soitannollisissa ratkaisuissa. Pete de Freitasin pehmeä vispilärumputyöskentely ja Adam Petersin orkesterisovitukset loivat tunnelmavaihteluilla jylhyyttä. Samalla kuitenkin yhtye onnistui kirjoittamaan uransa briljanteinta kitarapoppia Seven Seasin, Silverin ja Crystal Daysin muodossa.

Albumin pysäyttävin kappale on kuitenkin Bunnymenin Love Will Tear Us Apart, esilynchmäisen tunnelmallisuuden taidonnäyte The Killing Moon, jossa McCulloch eläytyy siinä määrin kertojan rooliin, että hän todella tuntuu uskovan kohtalokkaan voimaballadinsa vääjäämättömästi etenevään draamankaareen. Death is in Love With Us.

Echo & the Bunnymenin Heaven Up Here oli sijalla 77.

27. This Empty Flow: Magenta Skycode

(Avantgarde Music, Suomi 1996. Tuottajat: Jukka Sillanpää & This Empty Flow)

Turkulaisen This Empty Flown ajattelevan synkkä pop syntyi nopeasti ja lyhyellä aikavälillä, melankoliaa säästelemättä. Yhtyeen surumielisen vaihtoehtorockin raaka-aineet löytyivät paitsi selvimmin The Curen ja Slowdiven suunnalta, myös Cocteau Twinsin ja muiden 4AD-levymerkin yhtyeiden parista. Oman mausteensa yhtyeen musiikkiin toivat myös vaikutteet 1970-lukulaisen Pink Floydin utuisimmista kappaleista.

This Empty Flown juuret ulottuvat 1990-luvun alkuvuosille, jolloin yhtyeen myöhemmin perustaneet ystävykset Jori Sjöroos ja Niko Sirkiä soittivat yhdessä funeral doomin pioneeriyhtyeessä Thergothonissa. Lukioikäiset kumppanukset etääntyivät hiljalleen metallin parista kohti tummanpuhuvaa kitararockia tienviittanaan keskeisimmät brittiläiset synkistelijäpopparit. Sirkiä päätyi soittamaan koskettimia ja kirjoittamaan kappaleiden lyriikat, kun taas Sjöroos toimi yhtyeen vokalisti-kitaristi-ohjelmoijana sekä säveltäjänä. Pian yhtyeestä muodostui trio, kun Sad Parade -yhtyeen keulahahmo Aku-Tuomas Mattila liittyi basistiksi nuorten mustahuulien joukkoon. Yhtyeen demonauhasta kiinnostuneena italialainen Avantgarde Music solmi levytyssopimuksen This Empty Flow kanssa. Maaliskuussa 1996 ilmestyi yhtyeen esikoisalbumi Magenta Skycode.

Kulttialbumin avaava Nowafter näyttää jo suunnan kohti kauniin haikeata äänimaailmaa. Komea Cure-pastissi Useless etenee seesteisen alakulon vallitessa: “To shed a million tears, there is a chalice, where all sorrow is poured from”. Maanisen synkkä Stream on painostavuudessaan jo lähellä psykoosia, kun taas Towards Distant esittelee yhtyeen kokeilevan puolen kaikkine tieteiselokuvaan viittaavine häly- ja efektiäänineen. Distress on levyn nopeatempoisin kappale, viipale angstista rockia. Levyn täydellisin laulu kuullaan viimeisenä, epilogin kaltaisena loppunäytöksenä. Sweet Bloom of Night Time Flowers, jonka dramaturgia on popin mittakaavassa liki ylittämätön, lienee edelleen Sjöroosin upein yksittäinen biisi. Sirkiän synkeän romanttiset, paikoin jopa runolliselta tyyliltään dekadentit tekstit ja Sjöroosin melankolisen kauniit sävellykset sinetöivät Magenta Skycoden mestarillisuuden.  

”Come sleep, the sweetest of all thieves, the most delicate of all lovers”

Ilmestyessään pitkäsoitto jäi harmillisen vähälle huomiolle. Merkittävimmän arvion aikalaislehdistössä kirjoitti Rumban tarkkakorvainen pop-entusiasti Samuli Knuuti, joka koki, että ”yhtyeen musiikin ilmentämä suru ei ole paikallisesti kohdennettavaa, sormella osoitettavaa, vaan koko olemisen ja sen ehtojen pohjavirtana kulkevaa vaihtoehdottomuuden ja kuolevaisuuden runollisuutta". Pian Magenta Skycoden ilmestymisen jälkeen levy-yhtiö Avantgarde Music katkaisi yllättäen levytyssopimuksen yhtyeen kanssa. Takaiskusta huolimatta kolmikko jatkoi uusien kappaleiden työstämistä vahvistuen kvartetiksi, kun esikoisen tuottaneesta Jukka Sillanpäästä tuli bändin virallinen jäsen.

Neljän jäsenen voimin yhtye ehti tosin toimia vain kuukauden verran, sillä perustajajäsen Sirkiä jätti tehtävänsä bändissä joulukuussa 1996 keskittyäkseen muihin musiikillisiin projekteihinsa. Vain noin vuotta myöhemmin Sjöroos ja Mattila päättivät, että This Empty Flow oli tullut lyhyen tiensä päähän. Viimeisiksi jääneissä kappaleissa, jotka onneksi ilmestyivät postuumisti kokoelmalevyillä Three Empty Boys (1999) ja Nowafter (2001) uuden aallon estetiikkaan nojaava kitararock oli saanut siirtyä syrjään uneliaan triphopin ja avaruudellisten konerytmien tieltä.

28. David Bowie: Diamond Dogs

(RCA, Englanti 1974. Tuottaja: David Bowie)

The Spiders from Mars -yhtyeen hajottua lopullisesti Pin Ups -coverlevyn (1973) jälkimainingeissa kuljetti David Bowie musiikkiaan kohti uutta ulottuvuutta. Bowien itsensä tuottamasta Diamond Dogsista (1974) oli tarkoitus tulla musiikillinen sovitus George Orwellin 1984-kirjasta (1949), mutta kirjailijan perikunnan kielteinen suhtautuminen muutti suunnitelmia. Orwellin romaanin keskeinen idea - tulevaisuuden totalitäärisen yhteiskunnan ja urbaanin rappion kuvaus - muodostui kuitenkin myös Diamond Dogsin ydinteemaksi.

Musiikillisesti Bowie seilasi pelkäämättömästi kohti uusia tyylisuuntia. Albumi risteilee sofistikoituneesta autorallirockista (Diamond Dogs) jazzahtavan esigoottilaiseen varieteehen (Sweet Thing) ja soul-vaikutteisesta discopopista (1984) pesunkestävään glamrockiin (Rebel Rebel). Hittisingle Rebel Rebel, jolla kuullaan Bowien viimeinen rock-manifesti sukupuolten välisten rajojen hämärtymiselle, poikkeaa kepeydessään tummasävyisen albumin kokonaistunnelmasta. Samalla se kuitenkin sisältää Bowien kitaristiuran tehokkaimman ja ikonisimman rock-riffin.

Diamond Dogsin keskiössä on yhdeksänminuuttiseksi laajeneva Sweet Thing/Candidate/Sweet Thing (Reprise), musiikillinen triptyykki, jolla Bowie rakentaa teatraalisen rockin dramaturgian mestariluokkaan. Rockin olennainen vaaran tunne välittyy teossarjan edetessä Candidaten epilogiin, jossa dekadentit rakastavaiset hyppäävät käsi kädessä joen vietäväksi. Candidaten dramaattisesta rock-vyörytyksestä siirrytään Sweet Thing (Reprise):n Bowien aseistariisuvaan saksofonisooloon, joka palauttaa tarinallisen kerronnan Hunger Cityn raadollisuuteen.

Keväällä 1974 ilmestynyt Diamond Dogs ei ainoastaan pannut pistettä Bowien kimallekaudelle, vaan toimi vedenjakajana muusikon taiteellisessa elämässä. Tavalla, joka muodostui tunnusmerkilliseksi hänen uralleen, Bowie jätti glamrockin hiljalleen uppoavan laivan hetkellä ennen kuin se ajelehti valjuksi parodiaksi omasta itsestään.

David Bowien Low oli sijalla 34.

29. U2: The Unforgettable Fire

(Island, Irlanti 1984. Tuottajat: Brian Eno & Daniel Lanois)

U2:n tiedostavuus oli roihahtanut ilmiliekkeihin kantaaottavalla Warilla (1983). Paikoin armottomaksikin yltyvän albumin jälkeen yhtye alkoi etsiä musiikkiinsa lämpöä ja herkkyyttä Brian Enon ja Daniel Lanois'n astuessa tuottajien saappaisiin. Lopputulos The Unforgettable Fire (1984) onkin U2:n 1980-luvun tuotantoa ajatellen rohkein taiteellinen siirto. Eno ja Lanois hakivat lempeyttä ja tunnelmallisuutta yhtyeen musiikkiin uudistamalla koko soitinkirjon. Larry Mullen Juniorin lujaa iskevä rumpusointi sai hienostuneempia piirteitä ja The Edgen kitarailmaisuun löytyi vaikutteita ambient-musiikin suunnalta. Tuottajien kannustamana koskettimet tuotiin myös mukaan, jotta levyn ääniaailma saatiin unenomaiseen suuntaan. Eno ja Lanois painottivat improvisaation ja intuitiivisuuden merkitystä sävellystyössä, josta tuloksena syntyi mm. kokonaan improvisaatiolle perustuva Elvis Presley and America.

Harvalla pop-levyllä on viimeisen 30 vuoden aikana ollut sellaista albumin avaavaa nelikkoa kuin The Unforgettable Firella. Larry Mullenin mutkittelevan rullaavalla rumpukompilla starttaava A Sort of Homecoming toivottaa tervetulleeksi jälkipunkin mielenmaisemiin. Martin Luther Kingille omistettu hittisingle Pride (In the Name of Love) sykähdyttää yhä (”Early morning/April 4/shot rings out in the Memphis sky/Free at last, they took your life/They could not take your pride”). The Edgen haastavalla kitarakuviolla riivattu Wire tekee tiliä rock-maailman huumehoureisuudesta, jonka jälkeen taiteellinen nimikkokappale The Unforgettable Fire puhdistaa ilman hauraalla kauneudellaan. Kappaleen eeppisen kaaren luovat yhteistyössä The Edgen kitarat ja irlantilaisen jazz-muusikko Noel Kelehanin jousisovitukset. Muistorikkaan pitkäsoiton tähtihetkiin lukeutuu myös massiivinen Bad, jonka uskalias Live Aid -tulkinta vuodelta 1985 edustaa definitiivisintä U2-hetkeä, vaikkakin juuri sen kautta Bonon myöhemmän kauden messiashahmolle luotiin kasvupohja. Allekirjoittaneelle nimenomaan nuo Live Aidissa tehokkaasti käytetyt parikymmentä minuuttia olivat lähtölaukaus yhtyeen ihailulle. Muistan laulaneeni ja soittaneeni tennismailalla Sunday Bloody Sundayta traktorin perälavan toimiessa esiintymisareenana. Say No More!

Lempeän The Unforgettable Firen kaupallinen menestys toi U2:n askeleen lähemmäksi maailmanlaajuista läpimurtoa. Samalla se aloitti U2:n yhä jatkuvan yhteistyön Enon ja Lanois’n kanssa. Omaleimaisella tavalla mestarillisen levyn kruunaa yhtyeen lähes koko uran hovikuvaajana toimineen Anton Corbijnin kansikuva. Athlonen kaupungin lähellä, Moydrumin linnan pihalla otettu upea mustavalkokuva dokumentoi albumin tunnelmallisuuden osuvasti. Jylhä maisema sopii kansikuvaksi myös siksi, että yhtyeen henkisenä kotina levytysprosessin ajan toimi County Meathissa sijaitseva Slanen linna.

U2:n Achtung Baby oli sijalla 44.
War sijalla 97.

30. Primal Scream: Screamadelica

(Creation, Skotlanti 1991. Tuottajat: The Orb, Hypnotone, Andrew Weatherall, Hugo Nicolson & Jimmy Miller)

1980- ja 90-lukujen taite oli elektronisen musiikin ja rock-kitaroiden yhdistymisen aikakautta. Hedonistisessä ilmapiirissä raja-aidat kaatuivat vikkelään, kun Britteinsaarilla kitarabändeinä aloittaneet Happy Mondays ja The Stone Roses maustoivat psykedelian kanssa flirttailevan indiepoppinsa klubikulttuurivaikutteilla. Genre-mikstuurien muodostumiseen vaikuttivat ennen kaikkea suosittujen klubien DJ-velhot, joille remix-versioiden tekeminen singlehiteistä antoi oivan mahdollisuuden ujuttaa kappaleisiin moderneja konesoundeja. Paul Oakenfold, Steve Osborne ja Andrew Weatherall olivat 1990-luvun alussa kysyttyjä konevelhoja, joista kaikista tuli mainetta niittäneitä tuottajia. Weatherallin suhteen läpimurto tapahtui yhteistyössä skotlantilaisen Primal Screamin kanssa, jolla oli takanaan pari levyllistä autotallirockia ja psykedelistä janglepoppia yhdistäneet levytykset Sonic Flower Groove (1987) ja Primal Scream (1989). Vuonna 1990 acid housen valloittaessa Britanniaa, uutta suuntaa etsineet skotit pyysivät Weatherallia miksaamaan kappaleensa I'm Losing More Than I'll Ever Have ja tuloksena syntyi pelkistetty, dub-vaikutteinen mestariteos, Loaded.

Katu-uskottava Screamadelica (1991) raivasi tietä tanssi- ja rock-musiikin vallankumoukselle sekoittaessaan kopioi-ja-liitä-keitokseen niin psykedeliaa, groovea, gospelia ja housea. Jokainen levyn tuottajista antoi oman tärkeän panoksensa kaleidoskooppimaiselle kokonaisuudelle. Weatherallin lisäksi Jimmy Miller vastasi levyn sielukkaasta rock-annista (Movin' On Up, Damaged), The Orb ulkoavaruudellisesta dub-poljennosta (Higher Than The Sun) ja Hypnotone runnoi 13th Floor Elevatorsin Slip Inside This Housesta murhaavan bassohirviön. Kaiken tämän mahdollisti kuitenkin bändin luovan trion, Bobby Gillespien, Andrew Innesin ja Robert Youngin, kameleonttimainen uusiutumisen halu ja taito.

31. Joy Division: Unknown Pleasures

(Factory, Englanti 1979. Tuottaja: Martin Hannett)

Ei ole liioiteltua sanoa, että populaarimusiikin historia tuntee ajanjakson ennen ja jälkeen Joy Divisionin. Käänteentekevä postpunk-yhtye on tullut 2000-luvun edetessä yhä tärkeämmäksi virstanpylvääksi rockin historiassa. Idealistisen Factory-levy-yhtiön suojissa operoineen manchesteriläisyhtyeen taival jäi lyhyeksi (1976-80), mutta silti se ennätti tiivistää punkin jälkeisen ahdistuksen olemuksen ja ajan hengen.

Kontroversaali tuottajavisionääri Martin Hannett otti Bernard Sumnerin näkemykselliset teräspeltikitarat, Peter Hookin ainutlaatuiset bassomelodiat ja Stephen Morrisin kekseliäällä tavalla akustisia ja sähkörumpuja yhdistellyt kompit ja loihti niiden pohjalta yhtyeen vähäeleisen ja levottoman äänikuvan. Nuorena menehtynyt Ian Curtis (1956-80) manasi teksteissään näkyjä 1970-luvun lopun Manchesterin urbaanista rappiosta ja paranoiasta.

Unknown Pleasuresilla (1979) punkin energia muokkaantui kalmankalpeaksi rockiksi ja kylmäksi mutanttidiscoksi, joka antoi omalta osaltaan ratkaisevat suuntaviivat 1980-luvulla kukoistaneelle goottirockille. Profeetallisesti eräs brittitoimittaja kehui levyä aikalaisarvioissa omintakeisella tavalla: tämän mukaan albumi oli täydellinen soundtrack itsemurhan tekemiselle.

32. Hector: Varjot ja lakanat

(Flamingo, Suomi 1988. Tuottajat: Jukka Hakoköngäs & Hector)

1980-luku oli Hectorille yhtä vuoristorataa sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Ripeäliikkeisesti 1970-luvulla folkista mystikkorockiin ja progesta laulelmiin edenneelle muusikolle 1980-luvulle siirtyminen heijasteli ideoiden ja luomisvoiman orastavaa laskusuhdannetta. Vuosikymmenen alkuun sijoittuneen loppuunpalamisen (epätasainen Linnut, linnut (1980) jälkimainingeissa syntynyt mediakriittinen Eurooppa (1981) esitteli kokonaisuudessaan uudistuneen taiteilijan. Euroopalla keskiöön uineet elektroniset instrumentit syntetisoijineen jatkoivat kulkuaan uran kenties kokeellisimmalla levyllä, Hyvää yötä Bambi (1982). Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa Hector tuntui olevan kuitenkin kiinnostuneempi leipätyöstään Yleisradion toimittajana kuin levyttävänä artistina. Ikävystyttävä ja äänimaailmaltaan pahasti hapantunut Hectorock II (1985) on tästä raskauttava todiste. Nimeään myöten mielikuvitukseton albumi julkaistiin Love Recordsin raunioille perustetun Dove Recordsin kautta.

Flamingo-levy-yhtiön suojista alkoi uuden nousun aika kulutushysteriaa purkaneella Nuku idiootti -levyllä (1987). Vahvoista aineksistaan (Kadonneitten lasten marssi, Nuku idiootti) huolimatta albumi ei kuitenkaan indikoinut Varjojen ja lakanoiden (1988) pelkistetyn äänimaailman suuntaan. Platinamyyntiin yltäneellä levyllä Hector palasi juurilleen akustisen kitaran ja pianon äärelle. Tunnelmallisen albumin keskiössä olivat Peter Lerchen taiturimaiset kitara- ja mandoliinisovitukset sekä toisena tuottajanakin toimineen Jukka Hakokönkään kosketinsoitinoivallukset. Varsinaiset rock-elementit korvattiin jopa maailmanmusiikkiin viittaavilla ratkaisuilla, Juha Tikan basson ja Mongo Aaltosen lyömäsoitinten kautta.

Onnistuneen albumin hitiksi nousi kevennyksenomainen, joskin ihailtavan persoonalliseksi sovitettu Mulla ei oo rahaa, mutta syvällisemmän vaikutuksen tekevät rakkauden, välittämisen ja kaipuun teemoista ammentavat Olen nielaissut kuun ja Pianomies, hectormaiseen hippinostalgiaan sukeltavat Uushiljaisuus ja Missä on Lady Jane? sekä tuttua fantasiakuvastoa modernisoinut Allekirjoitus: Peter Pan. Hienojen sävellysten ja harkittujen tekstien empaattinen kokonaisuus toimi allekirjoittaneen lukiovuosina lukuisten illanistujaisten vakiosoundtrackina ja on jäänyt elämään kaipuun värittämien iltojen lämmittäjäksi.

Hectorin Kadonneet lapset oli sijalla 40.

33. Morrissey: Viva Hate

(HMV, Englanti 1988. Tuottaja: Stephen Street)

The Smithsin hajottua epämääräisissä merkeissä vuoden 1987 syksyllä, ei kontroversaali pop-runoilija Morrissey paljon aikaillut soolouralle siirtymisessä. Vain puoli vuotta emoyhtyeensä hajoamisen jälkeen ilmestyi katkeransuloinen, melankolialla ja nostalgialla vuorattu esikoissoolo Viva Hate (1988). Jo The Smithsin joutsenlaulun (Strangeways, Here We Come, 1987) tuottaneen Stephen Streetin taidokkaassa käsittelyssä Morrissey ylsi soolouransa alkajaiksi loisteliaaseen suoritukseen. Oman olennaisen mausteensa Viva Haten tyylikkääseen ja kihelmöivän ajattomaan äänimaisemaan toi The Durutti Column -kulttiyhtyeestä tuttu kitaristi Vini Reilly, jonka koukukkaat ja tunnelmoivat kitarat antoivat levylle olennaisen tarttuvuuden. Reilly, jos ei korvannut, niin ainakin paikkasi Johnny Marrin jättämän aukon Morrisseyn rinnalla. (Sääli vaan ettei Morrissey osannut arvostaa Reillyn panosta...)

Albumin teemat olivat pitkälti The Smithsin levyiltä tuttuja. Englantilaisista mielenmaisemista (Everyday Is Like Sunday) ja kitkerästä poliittisesta vinoilusta (Margaret on the Guillotine) irtosi levylle painavaa sanottavaa. Siltikin albumin todelliseksi timantiksi yltää lähes kahdeksanminuutin mittainen itsesäälin mestarillinen taidonnäyte Late Night, Maudlin Street.

When I sleep
With that picture of you framed beside my bed
Oh, it's childish and it's silly
But I think it's you in my room, by the bed
(...yes, I told you it was silly...)
- Late Night, Maudlin Street

Loppuun vielä varoituksen sana: kuunnelkaa Viva Hate alkuperäisessä muodossa (tai vuoden 1997 juhlapainoksena) ja pysytelkää erossa vuoden 2012 remasteroidusta laitoksesta. Vaihtunut biisijärjestys sekoittaa pakkaa ja mikä pahinta, Late Night, Maudlin Streetin herkkyys jää tavoittamatta uuden käsittelyn myötä.

Morrisseyn Your Arsenal oli sijalla 54.

34. David Bowie: Low

(RCA, Englanti 1977. Tuottajat: David Bowie & Tony Visconti)

Lähtökohta Low'lle (1977), yhdelle David Bowien vaikutusvaltaisimmista albumeista, piili brittiläisen Nicolas Roegin The Man Who Fell to Earth -tieteiselokuvan (Mies toisesta maailmasta/Muukalaiset kasvot, 1976) julkaisemattomaksi jääneellä soundtrackilla. Bowie oli Kraftwerkin Autobahnin (1974) ja Brian Enon kokeellisten ambient-levyjen (Another Green World & Discreet Music, 1975) myötä innostunut elektronisesta musiikista. Low'sta muodostui kuitenkin enemmän kuin hylätty soundtrack. Levy-yhtiön vastustelusta huolimatta Bowie karisti terapeuttisella levyllä menestyksekkään soul-laulajan viitan ja ylsi kenties merkittävimpään lukuisista suunnanmuutoksistaan.

Muurin halkomassa Berliinissä viimeistellyllä albumilla Bowie heitti romukoppaan perinteiset popin kappalerakenteet ja rakensi fragmentinkaltaisista palasista kaksijakoisen levyllisen modernia kokeellista rockia. Tuottaja Tony Viscontin uraauurtavat kokeilut rumpu- ja lyömäsoitinsoundien kanssa vaikuttivat merkittävässä osin Low'n perin vieraantuneeseen äänimaailmaan. Levyn yksi tärkeimmistä innoittajista Brian Eno oli itse avainasemassa luomassa Low'n b-puolen instrumentaaliosiota. Enon syntetisaattori- ja kosketinsoitinrepertuaari loivat soundillista pohjaa uuden aallon konepopille.

Low'lla Bowie uudisti jälleen myös laulutyyliään. Sound and Visionin ja Be My Wifen hyytävä ja ilmeetön, konemainen laulutyyli väitti keskeisesti levyn yhtä teemaa, eristäytyneisyyttä. Levyn kolkon kauniista ambient-maisemasta (Warszawa, Subterraneans) otti vaikutteensa myös punk-sukupolven kasvatit, Bowie-hengessä Warsaw'na aloittaneesta Joy Divisionista alkaen.

Pinnan alta:
Rockin kameleontin ollessa kyseessä aution saaren poiminnat ovat sieltä haastavimmasta päästä. Jonakin toisena päivänä paikkansa ansaitsisivat taatusti Ziggyn glam-loiston riipivä kääntöpuoli Aladdin Sane (1973), coolin vieraantuneisuuden ensiaskeleet esitellyt Station to Station (1976) tai harkitun onnistunut kokeellisuuden ja kaupallisuuden liitto levyllä Scary Monsters (And Super Creeps) (1980).

35. Pink Floyd: The Dark Side of the Moon

(Harvest, Englanti 1973. Tuottaja: Pink Floyd)

Pink Floydin The Dark Side of the Moon (1973) on rockin kanonisoiduista klassikoista taatusti vainoharhaisimpia tapauksia. Se on hypnoottinen loitsu vieraantumiselle, ajan väistämättömälle kulumiselle, hulluudelle ja lopulta - kuolemalle. Aikaansa edellä olleilla ääniefekteillä ja puhekatkelmilla höystetty albumi viittasi mielenterveyden järkkymisen teemoissaan yhtyeen aiemman keulahahmon Syd Barrettin kohtaloon, ja avasi yhteiskunnallisella kantaaottavuudellaan latua Roger Watersin pisteliäälle maailmankatsomukselle. Samalla se oli levy, jolla kitaristi David Gilmour viimein lunasti kannuksensa Pink Floydin jäsenenä. Gilmourin musikaalisuus teki Watersin paatoksellisesta julistuksesta suurta yleisöä kiinnostavaa.

The Dark Side of the Moon oli Pink Floydin kaupallinen läpimurto erityisesti Yhdysvalloissa, jossa Money-singlen vetämänä albumi viihtyi TOP 200 -listalla häkellyttävät 14 vuotta! Levyn 741 listaviikkoa kertovat omaa kieltään pitkäsoiton ajattomuudesta. Vuosien (ja loputtomien uudelleenjulkaisujen) myötä levyn viehätys on ylittänyt kaikki tavanomaiset sukupolvirajat. Albumin lähes morbidin masentavat tunnelmat tavoittavat uusia angstin täyttämiä nuorten sukupolvia yhä uudelleen.

Pink Floydin Animals oli sijalla 48.

36. Sigur Rós: ( )

(Fatcat/Bad Taste, Islanti 2002. Tuottajat: Sigur Rós & Ken Thomas)

Sigur Rósin maailmaan sukeltaminen tuntui 2000-luvun alussa taianomaiselta kokemukselta. Elettiin talvisen hyistä uudenvuodenpäivää, kun bussimatkalla Pohjois-Karjalasta kohti Keski-Suomea antauduin islantilaisten eksentrikkomystikoiden vietäväksi. Kahteen tunnelmaltaan erilaiseen puoliskoon jaettu ( )-albumi (2002) sopi täydelliseksi soundtrackiksi pakkasen huurruttamille maalaismaisemille.

Ensiluokkainen ( ) lisäsi roimasti Sigur Rósin anonymiteettiä. Syytökset tekotaiteellisuudesta eivät tulleet yllätyksenä, kun yhtye ei nimennyt albumin kappaleita, esitti laulunsa tekaistulla hopelandic-kielellä eikä jakanut käytännössä mitään informaatiota levyn kansilehdillä. Ambient-vaikutteisen taiderockin, maalailevan postrockin ja kenkiintuijottelevan herkkyyden seasta yhtye taikoi omaleimaisen musiikillisen elämyksen, joka oli kiehtovasti samaan aikaan toiveikasta ja haavat auki repivän murheellista.

Sigur Rósin Takk... oli sijalla 66.

37. Pet Shop Boys: Behaviour

(Parlophone, Englanti 1990. Tuottajat: Pet Shop Boys & Harold Faltermeyer)

Mitä saadaan aikaan, kun yhdistetään Neil Tennantin ja Chris Lowen kaltaiset pop-nerot, Harold Faltermeyerin analoginen synataituruus, Angelo Badalamentin orkesterisovitukset ja Johnny Marrin kaihoisa kitarabriljanssi? Vastaus on Behaviour, Pet Shop Boysin paras albumi ja Depeche Moden Violatorin (1990) ohella ilmestymisvuotensa tummasävyisen konepopin merkkitapaus.

Behaviour on vahva vedenjakaja Pet Shop Boysin pitkällä ja viihdyttävällä uralla. Sitä edeltänyt Introspective (1988) latasi tiskiin 12"-discoa isolla sykkeellä, kun taas Behaviourin jälkeen tullut energinen Very (1993) tarjosi modernein teknomaustein viritettyä syntikkapoppia toiveikkaan liberaalisti yhdistyvän Euroopan viriilissä ilmapiirissä. Näihin verraten Behaviour on kuin kirpeä ja haikea syystuuli, jonka melankolista mielenmaisemaa tukevat jo kappaleiden otsikot: The End of the World, Only the Wind, My October Symphony ja huippuna This Must Be the Place I Waited Years to Leave.

Pohdiskelevan ja aihealueiltaan kipeänkin albumin kliimaksi kuullaan heti kättelyssä: surumielisen discon peruskivi Being Boring on kuin luotu mietiskelyyn takkatulen äärellä. Kappaleen tunnelma on ladattu henkilökohtaisella nostalgialla, jonka kauneus puraisee syvältä.

38. Samuli Putro: Elämä on juhla (erikoispainos)

(Warner, Suomi 2009. Tuottaja: Jarkko Martikainen)

Samuli Putron esikoissoolo Elämä on juhla on vangitsevalla tavalla huoleton (Älä huuda mulle, Hoidetaan kämppä Berliinistä) ja huolestunut (Uskon että, Jokaisesta joku välittää) albumi. Sen arjen havaintojen tunteellisuus ja hetkittäin riipiväksikin yltyvä tarkkanäköisyys luovat puitteet mestarillisella albumille, joka suomalaisuuden aikalaishavaintojen summaajana muistuttaa Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -levyä (1990). Yhdistävänä tekijänä näillä levyillä toimiikin Ahti Marja-Ahon nyanssirikkaat jousisovitukset. Putron itsensä säveltämissä intiimeissä kappaleissa on luovuttu tyypillisimmistä rock-instrumenteista. Sähkökitaroiden ja rumpujen poissaolo antaakin tilan vapautuneelle tulkinnalle. Putron lempeän persoonallinen laulutapa herkistää kuulijan keskittymään teksteihin ja sävellyksiin.

On sääli, että Putron sooloura on sittemmin luisunut albumi albumilta vähemmän kiinnostavampaan ja yhä vahvemmin emoyhtyeensä Zen Cafén maneereita muistuttavaan suuntaan. Onneksi velton Taitekohdassa-levyn (2014) keskinkertaisuus ei vähennä sitä seikkaa, että Mitäpä jos, Tuhkaa korulippaassa ja levyn nimikkoraita Elämä on juhla ovat parasta - ja koskettavinta - suomenkielistä musiikkia viimeisen vuosikymmenen aikana. Yhdessä kansallisella melankolialla läpivuoratun Helismaan ja hirtehisemmän Kolmen sisaren lyyrisyyden kanssa ne linkittyvät osaksi suomalaisten sanataitureiden kaanonia. Siinä missä vaikkapa Gösta Sundqvistin kynäilemistä ihmiskohtaloista ei täysin tiedä, suhtautuuko hän tarinoidensa henkilöihin myötätuntoisesti vai ivallisesti, on Putron kohdalla selvää, että laulut kumpuavat välittämisestä ja jopa pakahduttavasta rakkaudesta.

"Tiedäthän että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti
vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen
muistathan että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä
mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?
Yksinoikeudella"

39. Husky Rescue: Ghost Is Not Real

(Catskills Records, Suomi 2007. Tuottaja: Marko Nyberg)

Lahjakkaan Marko Nybergin projektiluontoisena terapiaryhmänä alkunsa saaneesta Husky Rescuesta muodostui yhtenäinen bändi maagisella toisella albumilla Ghost Is Not Real (2007). Se omalta osaltaan vahvisti Country Falls -debyyttilevyllä (2004) syntynyttä käsitystä omaäänisen persoonallisesta ja tinkimättömästä yhtyeestä. Helsinkiläisbändin haikean ja eteerisen popin avainsanoja ovat olleet tyylitellyn viileä ja elokuvallinen, mutta yhtä lailla tummien sävyjen seasta on pilkistänyt tanssittavia elementtejäkin.

Ghost Is Not Realilla akustiset soittimet ja kokeelliset instrumenttiviritelmät antoivat tilaa sähköisille äänikudelmille. Rockin perussoittimien lisäksi Husky Rescuen instrumenttikirjoon ovat lukeutuneet niin haitarit, kellopelit kuin lukuiset ei harppusoittimet. Marko Nybergin nerokkaaseen dramaturgian tajuun nojaavan albumin tähtihetkiin lukeutuu kolmeen osaan jaettu Blueberry Tree, joka nousee minimalistisesta introstaan huikaisevaan postrockmaiseen tunteiden virtaan. Hypnoottinen albumi vangitsee monta aavetta kolmen vartin mittaansa.

40. Hector: Kadonneet lapset

(Love Records, Suomi 1978. Tuottaja: Hector)

1970-luvun lopun lama ja maaltamuutto iskivät lujaa Kekkosen ajan Suomessa. Autioituvilta maaseuduilta siirryttiin kaupunkeihin paremman elämän toivossa ja rohkeimmat suuntasivat Ruotsiin korkeammasta elintasosta haaveillen. Nuorisotyöttömyyden aikana punk antoi modernille protestilaululle äänen. Näihin tunnelmiin vasta kolmekymppinen, mutta jo varsin merkittävän uran luonut Hector pohjusti Kadonneet lapset -albumin. Sosiaalipolitiikka ja yhteiskunnalliset teemat eivät suinkaan olleet muusikolle vieraita, olihan hän käytännössä käsitellyt valtasuhteita jo debyyttisinglestään (Palkkasoturi, 1965) asti. Tietyn yhteiskunnallisen tarkkailun kulminaatio oli ollut jo progressiivinen Liisa Pien (1975), jolla Hector antoi kasvot vasemmistolaisaatteen hylänneelle Lions-ladylle.

Kadonneilla lapsilla Hector käytännössä läpileikkasi ikäluokat nuorista (Palellaan yhdessä) aina sotaveteraaneihin (Tuntematon sotilas) saakka. Samalla syntyi levy, joka on teemoiltaan yhtä aikaa aikaansa sidottu että yhä (valitettavan) ajankohtainen. Viisaasti Hector jätti tällä levyllä väliin perisyntinsä, väkinäisen huumorin, ja keskittyi vahvaan, paikoin jopa vereslihaiseen tulkintaan ja synkkiin tunnelmiin. Hasse Wallin ja Antero Jakoilan riipivät kitarat maustoivat levyn folkin ja rockin raaempisointiseksi kuin mitä aiemmin oltiin Hectorin levyillä totuttu kuulemaan.

Käännöstekstit ja omat sävellykset vuorottelevat harkituin vedoin. Esimerkiksi Al Stewartin upea Year of the Cat taipuu Hectorin kynästä tunnelmallisen svengaavasti Kissojen yöksi, kun taas Shawn Phillipsin She Was Waiting for Her Mother sodanlietsontaa tuskailevaksi purkaukseksi Käenpoika (Laulu fasismista). Levyn pysäyttävimmät kappaleet kuullaan heti kättelyssä. Vahvasti omaelämäkerrallinen Tuulisina öinä ja italialaisesta käännöskappaleesta (Io me ne andrei) kotiutettu Kadonneet lapset luovat kivijalkaa Hectorin vaikuttavimmalle tuotannolle.

41. Joose Keskitalo: Kaupungit puristuvat puristimissa

(Helmi-levyt, Suomi 2006. Tuottaja: Arwi Lind)

"Nuoruus on kuulemma elämän parasta aikaa, miten helvetin vaikeaa se on sitten vanhana?"  toteaa Timppa Mikko Niskasen legendaarisessa nuorisoelokuvassa Käpy selän alla (1966). Tuohon ajatukseen oli helppo yhtyä, kun oli Ristoa lainatakseni 22 ja down. Keskivaikean masennuksen oireiden täyttyessä yksi kerrallaan ruokin depressiotani suomalaisella musiikilla, joka ei paljon lohtua tuonut. Hectorin Kadonneet lapset, Loirin Eino Leino -synkistelyt, Kasevan Tyhjää, Juicen Kuumaa tuhkaa, Leevi and the Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa... Jatkanko? Yhteenkään näistä en suhtautunut ironisesti vaan imin kappaleiden alakuloisen patetian itseeni kuin sieni.

Uskonnollisista piireistä trubaduurimaiseksi kulttinimeksi nousseen Joose Keskitalon toinen albumi Kaupungit puristuvat puristimissa (2006) ilmestyi synkkien tulevaisuusnäkymieni keskelle. Ei sekään liiemmin lohtua tuonut, mutta sainpahan marinoida raskasmielisyyttäni Keskitalon tarjoamassa vertaisryhmässä. Musiikillisesti Keskitalo tarjosi folkiin kallellaan olevan, lo-fi-sointisen, romuluisen ja karhean matkan herkkyyden tuolle puolle.

Kaupungin puristuvat puristimissa vaatii täydellisen keskittymisen, sillä antautuessaan jokainen levyn kappaleista imeytyy kuulijaansa kiinni. Artistin rujot tarinat elämän kolhimista (anti)sankareista eivät olleet satiirisia muotokuvia tai etäännytetyn humoristisia tulkintoja sivukujilta, vaan pikemmin inhorealistisen aitoja. Kappaleiden haavoittuneisuutta tuntui korostavan entisestään Keskitalon varovainen, etäinen laulutyyli. Sen koommin musiikillisesti kuin lyyrisestikään Keskitalo ei (toistaiseksi) ole tätä saavutustaan ylittänyt.

"Kun kaupungit puristuvat puristimissa
ja asfalttisyöpä leviää
ois' hyvä aina muistaa vaikka hulluus minut suistaa
pian niin - minä rakastan sua

Lätäköt kuplivat kuplat tanssivat
tanssivat tanhujaan
jäätävät ikkunat jäävät kiinni
ne jäädyttävät sieluja"  

42. Varjo: Paratiisissa

(Futurecords, Suomi 2003. Tuottaja: Varjo)

Lapinlahden linnut totesivat oivaltavimman televisiosarjansa (Maailman kahdeksan ihmettä, 1990) osuvassa sketsissä, että Heinola on tyly kaupunki. 1990-luvulla tuosta vesistöjen piirittämästä teollisuuskaupungista tuli isovelinaapurinsa Lahden ohella yksi suomenkielisen rockin nousevia kehtoja. Varjon perustajajäsen Antti Lautala ennätti olla perustamassa punkin perinteestä inspiroitunutta Apulantaa, mutta jätti yhtyeen ennen varsinaista kaupallista läpimurtoa. Syynä olivat musiikilliset erimielisyydet, enkä ihmettele.

Varjossa heinolalaiset Antti Lautala, kitaristi Henry Waldén ja basisti Kaide Luukkonen operoivat suomenkielisen postpunkin ja vanhan koulukunnan goottirockin äärellä. Genren perinteisiin kuuluvasti konerumpu takoi rytmiikkaa yhtyeen ensimmäisillä ep-julkaisuilla (Ensinäytös (1998), Eilen klo 22:00 Luulin Löytäneeni Sen Oikean, Odotan Viimeistä Yötä (1999). Synkkään ja ahdistuneeseen postpunkiin lipui hiljalleen romanttisempia ja maalailevia piirteitä - rumpalikin inhimillistettiin Jaani Peuhun myötä. Kun yhtye julkaisi viisitoista vuotta (?!) sitten kajalilla tuhritun esikoispitkäsoittonsa Kuka korvaa poistetun sydämen? (2000) onnistui albumi viiltämään Robert Smithiä epätoivoisesti palvovan nuoren miehen kasvukipuilevaan sydämeen ikuisen jäljen. Varjon romanttisesti synkistelevä pop muistutti sopivassa määrin The Curesta, mutta mukana oli aimo annos vaikutteita suomenkielisen uuden aallon taitureilta (Päät, Noitalinna huraa!, Musta paraati). 

Varjon taival kulminoitui Paratiisissa-albumin (2003) melankoliseen kauneuteen, jolla viiltävä goottirock kohtasi komeimmillaan haikean taidepopin. Yhtye oli ottanut debyyttialbumin ajoittaisesta naiivismista opikseen ja latasi albumin tunnelman kypsemmäksi, joka heijastui myös tekstien osalta. Kappaleet olivat pelkistyneet, kontrastit jyrkentyneet ja kaiut entistäkin massiivisempia (kuunnelkaapa vaikka Curen Pornographyn (1982) monotonisesti takovia äänimaisemia kunnioittava Ole minulle sisko). Aikalaisarvioissa levy otettiin pääosin myönteisesti vastaan. Helsingin Sanomien arvostettu Ilkka Mattila (24.1.2003) kirjoitti albumin arviossa, että "voihkivien ahdistusrokkien sijaan on tullut enemmän hitaita, ilmavan hypnoottisia kappaleita, joita vokalisti Antti Lautala laulaa vähäeleisesti ja pehmeästikin."

Mikä tärkeintä, Varjon synkkyydessä oli myös toiveikkuutta, hyvänä esimerkkinä tästä Paratiisissa-albumin päättävä Ennen ja jälkeen hiljaisuuden, jonka hypnoottiseen aamuyön tunnelmaan on hyvä palata autiolla saarellakin.

43. CMX: Rautakantele

(Herodes/EMI, Suomi 1995. Tuottaja: A.W. Yrjänä)

1990-luku oli suomenkielisessä rockissa torniolaislähtöisen CMX:n vuosikymmen. Hardcore-punkin parissa aloittanut yhtye kypsyi levy levyltä kohti (progressiivis-)taiteellista huippuaan, joka määrittyi vahvimmin skitsofrenisen monipuolisella Auralla (1994). Kovin paljon taakse ei kuitenkaan jää bändin karismaattisen keulahahmo A.W. Yrjänän itsensä tuottama Rautakantele (1995), joka ilmestyi vain vuosi edeltäjänsä jälkeen. Rautakanteleella CMX kokeili yhä rajojaan, musiikilliseen kirjoon kun lukeutuivat niin kansanmusiikki (Yöllisiä), virret (Hiljaisuuteen), kuulas tunnelmointi (Veden ääri, Pelasta maailma, Päivälintu) kuin äkkiväärä ärjyntäkin (Palvonnan eleitä, Rautakantele). Perinteisten rock-instrumenttien sekaan uitettiin rohkeasti niin sopraanofoneja kuin kannelta.  Lap steelin -vedoin etenevää Talviunia voisi kuvailla CMX:n versiona eräämaacountrysta.

1990-luvun edetessä Yrjänän shamanistisista teksteistä tuli yhä vahvemmin CMX:n yksi määrittelevistä elementeistä. Käytännössä hän määritti yhdessä Jarkko Martikaisen kanssa suomalaisen rock-lyriikan tason uudelleen monitulkintaiseksi, älykkääksi sanataiteeksi.

44. U2: Achtung Baby

(Island, Irlanti 1991. Tuottajat: Daniel Lanois & Brian Eno)

The Joshua Treellä (1987) U2 löi viimeistään läpi globaaleilla levymarkkinoilla. Tasavahvan ja hittirikkaan albumin yleissointi nojasi mietteliääseen tummasävytteisyyteen, mutta ilman synkkäkatseista pessimismiä. Amerikkalaisen juurimusiikin perinteeseen sukeltaneella Rattle and Humilla (1988) megalomaniaan taipuvainen yhtye oli lähellä menettää kiinnostavuutensa. Näistä lähtökohdista katsoen moderni Achtung Baby (1991) yllätti kaikki - bändin itsensäkin (Bonoa lainaten "the sound of four men chopping down The Joshua Tree.").

Totaalisesti uusiutuneella soundilla U2 yhdisti vaikutteita niin industrialrockista kuin urbaanista konemusiikista, menettämättä kuitenkaan omaa kitararockiin pohjaavaa vahvuuttaan. Temaattisesti yhtye onnistui Achtung Babylla yhdistämään satiirin (Mysterious Ways, Even Better Than the Real Thing) ja tunteikkuuden (One) tavalla, johon jäljittelijät eivät ole pystyneet. Dublinissa sekä Berliinin legendaarisilla Hansa-studioilla äänitetyn albumin kiehtovimpiin kappaleisiin lukeutuvat improvisatorinen äänikollaasien tilkkutäkki Zoo Station sekä rouhealla glam-soundilla Depeche Moden synkiödiscosta kuulijaa muistuttava The Fly.

U2:n War oli sijalla 97.

45. Mercury Rev: Deserter's Songs

(V2 Records, Yhdysvallat 1998. Tuottajat: Dave Fridman & Jonathan Donahue)

Psykedeliaan (ja tajunnan laajentamiseen yleisestikin) viehtynyt Mercury Rev oli käytännössä hajonnut kaupalliseksi flopiksi osoittautuneen See You on the Other Side -levyn (1995) jälkeen. Jonathan Donahuen johtama yhtye päätti tehdä vielä yhden, kaupallisista paineista täysin riippumattoman levyn. Lopputulos Deserter's Songs (1998) on suloisessa haikeudessaan yksi viime vuosituhannen lopun kauneimpia albumeita.

Peräti viisi singleä poikineesta levystä tuli yhtyeen suureksi yllätykseksi menestys sekä kaupallisesti että taiteellisesti. Usein aavemaisessa, mutta lämminhenkisessä soundissa yhdistyivät flyygelitorvin ja pasuunoin höystetty keskiaikainen jazz, neopsykedelinen kamaripop sekä taiteellinen shoegazing. Ilmavaksi höysteeksi yhtye ei vierastanut herkkyyttä (Holes, Tonite It Shows), mutta house-vaikutteetkaan (Delta Sun Bottleneck Stomp) eivät olleet poissuljettuja. Uneliaan merkkiteoksen tähtihetkiin kuuluu myös The Funny Birdin kehosta irtaantumisen tunteen tarjoava outro.

46. The Sex Pistols: Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols

(Virgin, Englanti 1977. Tuottajat: Chris Thomas & Bill Price)

1970-luvun puolivälin jälkeen punkin maihinnousulta ei voinut välttyä. Kekkoslovakiassakin punk ja erityisesti pahamaineinen brittiyhtye The Sex Pistols herättivät huolestuneita puheenvuoroja. Antikliimaksiksi (joskin nykyään myös puhtaasti absurdin koomiseksi hetkeksi) nousi toimittaja Raija Forsströmin Helsingin Sanomiin toimittama ja usein siteerattu juttu "Parasta lapsille?". Forsström luonnehti Johnny Rottenin johtamaa The Sex Pistolsia rääväsuiseksi riiviölaumaksi ja totesi, että "yhtyeen tärkein 'soitin' on mekaaninen äänensärkijä, jolla syntyy räkäinen, kätkättävä ääni... Kenenkähän asia olisi estää moisten pääsy Suomeen - lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?"

Jo 1978 hajonneeksi todetun yhtyeen ainokaiseksi jääneen pitkäsoiton Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols arvo ei liiemmin ole laskenut vuosikymmenten saatossa, vaikka emobändin maine onkin ollut vähintään vaakalaudalla. Albumi kuuluu yhä rockin historian päräyttävämpien ja vallankumouksellisimpien debyyttilevyjen joukkoon. Holidays in the Sunin röyhkeällä rähinärockilla starttaava levy on rautaisimmillaan syystä kanonisoitujen punk-klassikoiden aikana: God Save the Queen, Anarchy in the UK ja Pretty Vacant saattavat hyvinkin olla parasta punkia koskaan. Yhä ja edelleen.

47. The Smiths: The Smiths

(Rough Trade, Englanti 1984. Tuottaja: John Porter & The Smiths)

The Smiths oli neljän jäsenensä, kitaristi/säveltäjä Johnny Marr, basisti Andy Rourke, rumpali Mike Joyce ja vokalisti/lyyrikko Morrissey, täydellistymä. Jos yksikin kvartetin palasista olisi ollut poissa, ei yhtyeen lyhyeksi jäänyt, mutta sitäkin laadukkaampi levytysura (1983-87) kuulostaisi niin briljantilta.

Pitkäsoittomitassa tarina alkoi eponyymillä debyyttialbumilla, jonka lopullinen versio äänitettiin kengännauhabudjetilla viidessä–kuudessa päivässä. Syy tähän oli, että levy-yhtiön pomo Geoff Travis ei ollut tyytyväinen ensimmäisen tuottajan kanssa äänitettyihin versioihin, joten hänen tilalleen palkattiin muun muassa BBC:n radiopuolella työskennellyt John Porter.

Ongelmallisista lähtökohdista huolimatta lopputulos on yksi kaikkien aikojen pop-debyytteja. Vinyylin A-puolen päättävästä (tosin alkuperäispainokselta puuttuvasta) This Charming Manista alkaa vastustamaton kitarapopin euforia. Yhtyeen kenties komein biisi Still Ill porautui täysi-ikäistymisen kynnykselle kipuilevaan nuoreen mieheen syvälle. "For there are brighter sides to life / And I should know, because I've seen them but not very often..." lauloi Morrissey ja tuntui tiivistävän kaiken olennaisen.

Manchester - so much to answer for...

The Smithsin Meat is Murder (1985) oli sijalla 56.

48. Pink Floyd: Animals

(Harvest/EMI, Englanti 1977. Tuottaja: Pink Floyd)

Ottaako autiolle saarelle seesteisen monisäikeinen Wish You Were Here (1975) vai aggressiivisen ihmisvihamielinen Animals (1977)? Valintani kääntyy tällä erää jälkimmäiseen eli levyyn, jolla Roger Waters käytännössä alkoi ajaa Pink Floydista diktatuuria omille taiteellisille ambitioilleen. Animalsilla Waters, David Gilmour, Rick Wright ja Nick Mason antoivat vastalauseen punkin nihilistiselle maihinnousulle. Siinä missä varhaiset brittipunkkarit (Johnny Rotten ja Sid Vicious eturivissä) naljailivat kilpaa progressiivisen rockin dinosauruksille, vastasi Pink Floyd huutoon äänittämällä albumillisen yhteiskunnallista ja aggressiivisesti kantaaottavaa, joskin eeppiset mittasuhteet saavaa rockia.

Sävellys- ja sanoitustyöhön Waters otti vaikutteita George Orwellin Eläinten vallankumouksesta (Animal Farm, 1945). Orwellin klassikkoromaanin tapaan Waters jakoi ihmiskunnan kolmeen luokkaan, joita luonnehditaan albumin pääsävelmien otsikoilla (Pigs, Dogs, Sheep). Pahaenteinen ja vihainen albumi pysyy tiukasti Watersin valitsemalla, sosiopoliittisella tiellä. Poissa olivat käytännössä kaikki yhtyeen klassista progesoundia määrittäneet tekijät: Dark Side of the Moonilta (1973) tutut uneliaat tempot, Wrightin taivaalliset urkutaustat ja Gilmourin eteeriset lauluharmoniat. Muotonsa kompromissittomuudessa Animals saattaa olla edistyksellisen yhtyeen uran määrätietoisin. Se oli myös merkittävällä tavalla pelastamassa Pink Floydin uskottavuutta punk-vallankumouksen liittyneiden kriitikoiden korvissa.

49. Nine Inch Nails: The Fragile

(Nothing/Interscope, Yhdysvallat 1999. Tuottajat: Trent Reznor & Alan Moulder)  

Kurt Cobainin menehdyttyä amerikkalaisen vaihtoehtoangstin kruununperillisiksi nousivat The Smashing Pumpkinsin kiukkuinen kaljupää Billy Corgan ja Nine Inch Nailsin synkkämietteinen Trent Reznor. Näistä jälkimmäinen nousi kaupallisen suosionsa huipulle The Downward Spiralilla (1994), joka industrialrockin raakuudestaan ja suorapuheisesta ateismistaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi?) nousi Yhdysvaltojen Billboard-listan kakkoseksi. The Downward Spiralilla Reznor yhdisti ensimmäistä kertaa laajat musiikilliset ambitionsa tehokkaaksi cocktailiksi. Tanssibiitti yhdistyi sujuvasti industrial-meteliin ja metallinkäryisiin kitaroihin, unohtamatta levyn Brian Eno -henkisiä ambient-vaikutteita. Millä tahansa mittapuulla klassikoksi mainittava balladi Hurt elää omaa elämäänsä Johnny Cashin versiomana.

The Fragile (1999) ilmestyi pitkähköksi venyneen levytystauon jälkeen vuosituhannen vaihteen Y2K-hourailujen keskelle. Kokeellisella ja kylmänkolealla tupla-albumilla Reznor projisoi oman elämänsä traumoja ja päihdeongelmia. Tyylilajivaihtelujen lomassakaan Reznor ei hukkaa depressiivistä olemustaan täyteraitojen uumeniin. Something Damagedin painajaismaisella paukkeella alkava levy yltää huippukohtaansa A-puolen päätteeksi. Aggressiivisen vyörytyksen keskellä La Merin ja The Great Below'n eteerinen kauneus yllättää. Into the Voidin discoinferno on kuin suoraa jatkoa Closerin (1994) demoniselle tanssiinkutsulle.

Angsti kestää isältä pojalle.

Väliaikakatsaus

Autiolle saarelle matkaavista sadasta levystä on nyt puolet käsitelty. On aika tehdä kevyt tilastollinen väliaikakatsaus. Muistutukseksi myös, että Aution saaren levyt toimii myös Spotifyssä. Soittolista, jolla on kolme valittua biisiä jokaiselta levyltä on kuunneltavissa täältä.

Aution saaren levyissä olen tähän mennessä esitellyt 42 eri yhtyeen levyjä. Kahden levyn voimin ovat jo (toistaiseksi) esiintyneet Cranes, Led Zeppelin, Liekki, The National, Kauko Röyhkä & Narttu, Simple Minds, Slowdive ja Suede.

Artistien kotimaan suhteen ykköstilaa pitää Englanti peräti 21:llä eri levyllä (mikä on 42% kokonaissaldosta ja HUOM! Luku olisi vielä suurempi, jos lukisin Iso-Britannian yksiköksi). Seuraavilla sijoilla häärivät kunniakkaasti Suomi (14 levyä, 28%) ja Yhdysvallat (8 levyä, 16%).

1. Englanti x 21 (42 %)
2. Suomi x 14 (28 %)
3. Yhdysvallat x 8 (16 %)
Australia x 2
Skotlanti x 2
Irlanti
Islanti
Saksa
Tanska

Vuosikymmenistä kärkisijaa pitää (vähemmän yllättävästi) 1980-luku (17 levyä, 34% kokonaissaldosta), mutta perässä häärii 1990-luku (15 levyä, 30%). Toistaiseksi melko hyvin on sijoittunut myös 2000-luku (12 levyä, 24%).

1. 1980-luku x 17 (34 %)
2. 1990-luku x 15 (30 %)
3. 2000-luku x 12 (24 %)
1970-luku x 3
1960-luku x 3
2010-luku

Vanhin autiolle saarelle sijoitettu albumi on vuodelta 1968 (Simon & Garfunkelin Bookends), kun taas toistaiseksi tuorein levy on parin vuoden takaa (The Nationalin Trouble Will Find Me). Ilmestymisvuosien suhteen kärkisijaa pitää vuosi 1985 (viisi levyä, 10% kokonaissaldosta). Seuraavaksi sijoittuvat niin 1981 ja 1993.

1. 1985 x 5 (10 %)
2. 1981 x 4
3. 1993 x 4
1991 x 3
1994 x 3
2005 x 3
2006 x 3
1969 x 2
1986 x 2
1992 x 2
2001 x 2
2003 x 2
1968
1970
1978
1979
1982
1983
1984
1987
1988
1989
1990
1995
1996
2007
2008
2013

Levy-yhtiöiden suhteen tilanne on erittäin tasainen. Kolmen levyn voimin mukana ovat Island ja Virgin. Yllättäen esimerkiksi Factory on mainittu toistaiseksi vain kerran.

Island x 3
Virgin x 3
4AD x 2
Atlantic x 2
Creation/SBK x 2
Dedicated Records x 2
Euros x 2
Nude x 2
Universal x 2
Epic
A&M
Mushroom/Arista
Johanna Kustannus
Warner
Parlophone
M.Dulor
Go! Discs
Megamania
Korova
Poko Rekords
Kräk!
Columbia
DGC
Silvertone
Fonal
Geffen/EMI
BMG
Seal On Velvet
Factory
Kling Klang/EMI Electrola/Capitol
Some Bizarre/Sire
Mute Records
Merciful Release/WEA
Rough Trade
Kitchenware Records
HMV
Sony/Epic
Beggars Banquet
Virgin/A&M
Ranka Recordings

50. Liekki: Korppi

(Ranka Recordings, Suomi 2003. Tuottajat: Jyrki Tuovinen & Liekki)

Liekki onnistui kahdella ensimmäisellä levyllään taltioimaan taianomaisen ajattomuuden maanläheisillä levytyksillään. Suomalaisen raskaan rockin ja metallin nousukaudella 2000-luvun alkuvuosina yhtye oli kuin vieras jostain kaukaisesta vaihtoehtotodellisuudesta. Debyyttipitkäsoitto Magion (2001) herkän akustishenkisen folkin kutikutoisuus vaihtui loisteliaalla Korpilla (2003) 1970-lukulaisella mystiikalla ladatuksi progressiiviseksi popiksi.

Monipuolisella albumilla Liekki näyttäytyi luontevasti niin aurinkoisen svengaavan rytmitajun omaavana pop-yhtyeenä kuin eeppisen rock-dramaturgian ymmärtävinä tunnelmanluojina. Sointia leimaavat Janne Kuuselan lämpimän äänen ja Okke Komulaisen vilvoittavan kuulaasti helkkyvän sähköpianon ohella akustiset komppikitarat ja kirkkaat sähköiset soolokuviot. Ovelasti salaperäisen nimiraidan hämmentävän tyrnä sähkökitarariffittely huokuu tuntematonta uhkaa, aivan kuin unessa. Albumin ylittämättömin kappale, maaginen Pienokainen, on yksi 2000-luvun komeimpia suomenkielisiä lauluja.

Liekin Rajan piirsin taa (2005) oli sijalla 82.