1970-luvun lopun lama ja maaltamuutto iskivät lujaa Kekkosen ajan Suomessa. Autioituvilta maaseuduilta siirryttiin kaupunkeihin paremman elämän toivossa ja rohkeimmat suuntasivat Ruotsiin korkeammasta elintasosta haaveillen. Nuorisotyöttömyyden aikana punk antoi modernille protestilaululle äänen. Näihin tunnelmiin vasta kolmekymppinen, mutta jo varsin merkittävän uran luonut Hector pohjusti Kadonneet lapset -albumin. Sosiaalipolitiikka ja yhteiskunnalliset teemat eivät suinkaan olleet muusikolle vieraita, olihan hän käytännössä käsitellyt valtasuhteita jo debyyttisinglestään (Palkkasoturi, 1965) asti. Tietyn yhteiskunnallisen tarkkailun kulminaatio oli ollut jo progressiivinen Liisa Pien (1975), jolla Hector antoi kasvot vasemmistolaisaatteen hylänneelle Lions-ladylle.
Kadonneilla lapsilla Hector käytännössä läpileikkasi ikäluokat nuorista (Palellaan yhdessä) aina sotaveteraaneihin (Tuntematon sotilas) saakka. Samalla syntyi levy, joka on teemoiltaan yhtä aikaa aikaansa sidottu että yhä (valitettavan) ajankohtainen. Viisaasti Hector jätti tällä levyllä väliin perisyntinsä, väkinäisen huumorin, ja keskittyi vahvaan, paikoin jopa vereslihaiseen tulkintaan ja synkkiin tunnelmiin. Hasse Wallin ja Antero Jakoilan riipivät kitarat maustoivat levyn folkin ja rockin raaempisointiseksi kuin mitä aiemmin oltiin Hectorin levyillä totuttu kuulemaan.
Käännöstekstit ja omat sävellykset vuorottelevat harkituin vedoin. Esimerkiksi Al Stewartin upea Year of the Cat taipuu Hectorin kynästä tunnelmallisen svengaavasti Kissojen yöksi, kun taas Shawn Phillipsin She Was Waiting for Her Mother sodanlietsontaa tuskailevaksi purkaukseksi Käenpoika (Laulu fasismista). Levyn pysäyttävimmät kappaleet kuullaan heti kättelyssä. Vahvasti omaelämäkerrallinen Tuulisina öinä ja italialaisesta käännöskappaleesta (Io me ne andrei) kotiutettu Kadonneet lapset luovat kivijalkaa Hectorin vaikuttavimmalle tuotannolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti