maanantai 10. elokuuta 2015

42. Varjo: Paratiisissa

(Futurecords, Suomi 2003. Tuottaja: Varjo)

Lapinlahden linnut totesivat oivaltavimman televisiosarjansa (Maailman kahdeksan ihmettä, 1990) osuvassa sketsissä, että Heinola on tyly kaupunki. 1990-luvulla tuosta vesistöjen piirittämästä teollisuuskaupungista tuli isovelinaapurinsa Lahden ohella yksi suomenkielisen rockin nousevia kehtoja. Varjon perustajajäsen Antti Lautala ennätti olla perustamassa punkin perinteestä inspiroitunutta Apulantaa, mutta jätti yhtyeen ennen varsinaista kaupallista läpimurtoa. Syynä olivat musiikilliset erimielisyydet, enkä ihmettele.

Varjossa heinolalaiset Antti Lautala, kitaristi Henry Waldén ja basisti Kaide Luukkonen operoivat suomenkielisen postpunkin ja vanhan koulukunnan goottirockin äärellä. Genren perinteisiin kuuluvasti konerumpu takoi rytmiikkaa yhtyeen ensimmäisillä ep-julkaisuilla (Ensinäytös (1998), Eilen klo 22:00 Luulin Löytäneeni Sen Oikean, Odotan Viimeistä Yötä (1999). Synkkään ja ahdistuneeseen postpunkiin lipui hiljalleen romanttisempia ja maalailevia piirteitä - rumpalikin inhimillistettiin Jaani Peuhun myötä. Kun yhtye julkaisi viisitoista vuotta (?!) sitten kajalilla tuhritun esikoispitkäsoittonsa Kuka korvaa poistetun sydämen? (2000) onnistui albumi viiltämään Robert Smithiä epätoivoisesti palvovan nuoren miehen kasvukipuilevaan sydämeen ikuisen jäljen. Varjon romanttisesti synkistelevä pop muistutti sopivassa määrin The Curesta, mutta mukana oli aimo annos vaikutteita suomenkielisen uuden aallon taitureilta (Päät, Noitalinna huraa!, Musta paraati). 

Varjon taival kulminoitui Paratiisissa-albumin (2003) melankoliseen kauneuteen, jolla viiltävä goottirock kohtasi komeimmillaan haikean taidepopin. Yhtye oli ottanut debyyttialbumin ajoittaisesta naiivismista opikseen ja latasi albumin tunnelman kypsemmäksi, joka heijastui myös tekstien osalta. Kappaleet olivat pelkistyneet, kontrastit jyrkentyneet ja kaiut entistäkin massiivisempia (kuunnelkaapa vaikka Curen Pornographyn (1982) monotonisesti takovia äänimaisemia kunnioittava Ole minulle sisko). Aikalaisarvioissa levy otettiin pääosin myönteisesti vastaan. Helsingin Sanomien arvostettu Ilkka Mattila (24.1.2003) kirjoitti albumin arviossa, että "voihkivien ahdistusrokkien sijaan on tullut enemmän hitaita, ilmavan hypnoottisia kappaleita, joita vokalisti Antti Lautala laulaa vähäeleisesti ja pehmeästikin."

Mikä tärkeintä, Varjon synkkyydessä oli myös toiveikkuutta, hyvänä esimerkkinä tästä Paratiisissa-albumin päättävä Ennen ja jälkeen hiljaisuuden, jonka hypnoottiseen aamuyön tunnelmaan on hyvä palata autiolla saarellakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti