CMX:n kolme ensimmäistä levyä: Kolmikärki (1990), Veljeskunta (1991) ja Aurinko (1992) loivat vajaassa muutamassa vuodessa triptyykin, jossa 1980-lukulainen hardcorepunk ja velmu aggressiivinen avantgarde vaihtuivat hiljalleen kohti selkeämpää linjakkuutta. Auringolla amerikkalaisesta vaihtoehtorockista ja punkin raivokkuudesta otetut vaikutteet suodatettiin komeasti Kalevala-vaikutteisen shamanismirockin läpi. Torniolaisyhtyeen magnum opuksella, Auralla (1994), keitokseen lisättiin vielä ronskimmin äkkiväärää progressiivisuutta, vilpitöntä, mutta toki soitannollisesti kimuranttia ihmissuhdepoppia sekä raskaita riffivyörytyksiä. Tuloksena syntyi allekirjoittaneelle kaikkein eniten merkityksiä (ja henkilökohtaisia muistoja) antanut pitkäsoitto suomenkielisen rockin historiassa. Samalla se on levy, jonka jokaisen tekstikohdan olen painanut muistini syövereihin. Aura sing-a-long, anytime!
Aura on musiikillisesti skitsofreeninen kokonaisuus, jossa käytännössä mikään ei valmista kuulijaa seuraavan kappaleen tyylilajivaihdosta kohtaan. Tango (Nainen tanssii tangoa), raskas rock (Työt ja päivät), kansanlauluvaikutteet (Turkoosi) ja proge (Pilvien kuningas) antavat vain eräitä askelmerkkejä Auran sisäistämiseen. Iskelmäsovittaja Veikko Huuskosen uskaliaat jouset luovat Ruosteen (josta tuli klassinen oppikirjaesimerkki CMX-balladista) ja Nainen tanssii tangoa -kappaleiden selkärangan. Jälkimmäisessä Huuskosen uljaan tangomelodian puhkoo Janne Halmkronan ja Timo Rasion hc-kitaroiden sarjatuli. Samuli Knuutia lainatakseni: "vaikutelma on kuin Heikki Hietamieheltä katkaistaisiin kaula kesken Lauantaitanssien". Kappaleen voi nähdä turhautuneen ivallisena tutkielmana perinteisemmän suomalaisen pop-musiikin kuvastosta.
CMX:n vihainen puoli kuuluu Auralla Sametinpehmeän julmassa riffimyrskyssä ja Raskaan huutosäkeistössä. Legendaarisessa Terveet kädet -yhtyeessäkin vaikuttaneen A.W. Yrjänän hc-menneisyyttä ei säästellä. Työt ja päivät -kappaleen meteli on jäätävämpää laatua, mutta perusteltua. Rujouteen syntyy kontrasteja kalevalaisin äänenpainoin etenevissä Turkoosissa ja Mikään ei vie sitä pois -kappaleessa. Kuulas Talvipäivänseisaus ja lempeä Aura ovat akustista CMX:ää parhaimmillaan. Ensinmainitun pohjaton pohjoisen lohduttomuus saa tärkeän vastinparin levyn nimikkoraidan toiveikkuudesta.
Levyltä poimitut singlet, Ruoste ja Kultanaamio, olivat albumin kiistatta radioystävällisintä materiaalia. Murealla bassolla alkava ja lähes Euroviisumittoihin itsensä paisuttava dynaaminen ja energinen Kultanaamio olisi oikeudenmukaisessa maailmassa ollut ilmestyessään megahitti. CMX:n popimman puolen mestariteosta kuunnellessa on lopulta yhdentekevää, että kyseessä saattaa olla "vain" pintaliitoisen ja ylimakean romantisoinnin satiirista. Täydellisen ajattoman Elokuun kruunun pehmeässä lyyrisyydessä paljastuu yksi Auran ominaispiirteistä, nuoreen ihmiseen vetoava patetia. Kappaleen raskasmelodisen poljennon keskellä annetaan viittaus neitsyyden menettämiseen öisellä rannalla. Aura tuntuu kertovan melodramaattisista teoista ja pakahduttavista tunteita sortumatta liian ilmeisiin sanankäänteisiin.
Yrjänän intellektuellit sanoitukset olivat vahvistuneet jo Auringolla, mutta Auran myötä Yrjänän teksteissä synkkäsävyinen mystiikka kohtasi onnistuneimmin (inho)realistisen runollisuuden. Yrjänän vanhasuomalaiseen alkusoinnutteluun taipuvainen lyriikka oli riisuttu suomenkielisen rockin konventioista, tilalla oli mytologioiden ja ihmisen persoonallisuuden kerrostumia humanistisen lämpimällä pohjavireellä.
"Ei ole sen vaikuttavampaa ääntä kuin bändin jonka aika on tullut, bändin joka on murtanut kahlitsevat genre-kalterit ja tajunnut lahjakkuutensa rajattomuuden. Tämä on se ääni." -Samuli Knuuti (Rumba-lehden aikalaisarviossa vuonna 1994)
CMX:n Dinosaurus Stereophonicus oli sijalla 21.
Rautakantele sijalla 43.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti