48. Pink Floyd: Animals

(Harvest/EMI, Englanti 1977. Tuottaja: Pink Floyd)

Ottaako autiolle saarelle seesteisen monisäikeinen Wish You Were Here (1975) vai aggressiivisen ihmisvihamielinen Animals (1977)? Valintani kääntyy tällä erää jälkimmäiseen eli levyyn, jolla Roger Waters käytännössä alkoi ajaa Pink Floydista diktatuuria omille taiteellisille ambitioilleen. Animalsilla Waters, David Gilmour, Rick Wright ja Nick Mason antoivat vastalauseen punkin nihilistiselle maihinnousulle. Siinä missä varhaiset brittipunkkarit (Johnny Rotten ja Sid Vicious eturivissä) naljailivat kilpaa progressiivisen rockin dinosauruksille, vastasi Pink Floyd huutoon äänittämällä albumillisen yhteiskunnallista ja aggressiivisesti kantaaottavaa, joskin eeppiset mittasuhteet saavaa rockia.

Sävellys- ja sanoitustyöhön Waters otti vaikutteita George Orwellin Eläinten vallankumouksesta (Animal Farm, 1945). Orwellin klassikkoromaanin tapaan Waters jakoi ihmiskunnan kolmeen luokkaan, joita luonnehditaan albumin pääsävelmien otsikoilla (Pigs, Dogs, Sheep). Pahaenteinen ja vihainen albumi pysyy tiukasti Watersin valitsemalla, sosiopoliittisella tiellä. Poissa olivat käytännössä kaikki yhtyeen klassista progesoundia määrittäneet tekijät: Dark Side of the Moonilta (1973) tutut uneliaat tempot, Wrightin taivaalliset urkutaustat ja Gilmourin eteeriset lauluharmoniat. Muotonsa kompromissittomuudessa Animals saattaa olla edistyksellisen yhtyeen uran määrätietoisin. Se oli myös merkittävällä tavalla pelastamassa Pink Floydin uskottavuutta punk-vallankumouksen liittyneiden kriitikoiden korvissa.

49. Nine Inch Nails: The Fragile

(Nothing/Interscope, Yhdysvallat 1999. Tuottajat: Trent Reznor & Alan Moulder)  

Kurt Cobainin menehdyttyä amerikkalaisen vaihtoehtoangstin kruununperillisiksi nousivat The Smashing Pumpkinsin kiukkuinen kaljupää Billy Corgan ja Nine Inch Nailsin synkkämietteinen Trent Reznor. Näistä jälkimmäinen nousi kaupallisen suosionsa huipulle The Downward Spiralilla (1994), joka industrialrockin raakuudestaan ja suorapuheisesta ateismistaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi?) nousi Yhdysvaltojen Billboard-listan kakkoseksi. The Downward Spiralilla Reznor yhdisti ensimmäistä kertaa laajat musiikilliset ambitionsa tehokkaaksi cocktailiksi. Tanssibiitti yhdistyi sujuvasti industrial-meteliin ja metallinkäryisiin kitaroihin, unohtamatta levyn Brian Eno -henkisiä ambient-vaikutteita. Millä tahansa mittapuulla klassikoksi mainittava balladi Hurt elää omaa elämäänsä Johnny Cashin versiomana.

The Fragile (1999) ilmestyi pitkähköksi venyneen levytystauon jälkeen vuosituhannen vaihteen Y2K-hourailujen keskelle. Kokeellisella ja kylmänkolealla tupla-albumilla Reznor projisoi oman elämänsä traumoja ja päihdeongelmia. Tyylilajivaihtelujen lomassakaan Reznor ei hukkaa depressiivistä olemustaan täyteraitojen uumeniin. Something Damagedin painajaismaisella paukkeella alkava levy yltää huippukohtaansa A-puolen päätteeksi. Aggressiivisen vyörytyksen keskellä La Merin ja The Great Below'n eteerinen kauneus yllättää. Into the Voidin discoinferno on kuin suoraa jatkoa Closerin (1994) demoniselle tanssiinkutsulle.

Angsti kestää isältä pojalle.

Väliaikakatsaus

Autiolle saarelle matkaavista sadasta levystä on nyt puolet käsitelty. On aika tehdä kevyt tilastollinen väliaikakatsaus. Muistutukseksi myös, että Aution saaren levyt toimii myös Spotifyssä. Soittolista, jolla on kolme valittua biisiä jokaiselta levyltä on kuunneltavissa täältä.

Aution saaren levyissä olen tähän mennessä esitellyt 42 eri yhtyeen levyjä. Kahden levyn voimin ovat jo (toistaiseksi) esiintyneet Cranes, Led Zeppelin, Liekki, The National, Kauko Röyhkä & Narttu, Simple Minds, Slowdive ja Suede.

Artistien kotimaan suhteen ykköstilaa pitää Englanti peräti 21:llä eri levyllä (mikä on 42% kokonaissaldosta ja HUOM! Luku olisi vielä suurempi, jos lukisin Iso-Britannian yksiköksi). Seuraavilla sijoilla häärivät kunniakkaasti Suomi (14 levyä, 28%) ja Yhdysvallat (8 levyä, 16%).

1. Englanti x 21 (42 %)
2. Suomi x 14 (28 %)
3. Yhdysvallat x 8 (16 %)
Australia x 2
Skotlanti x 2
Irlanti
Islanti
Saksa
Tanska

Vuosikymmenistä kärkisijaa pitää (vähemmän yllättävästi) 1980-luku (17 levyä, 34% kokonaissaldosta), mutta perässä häärii 1990-luku (15 levyä, 30%). Toistaiseksi melko hyvin on sijoittunut myös 2000-luku (12 levyä, 24%).

1. 1980-luku x 17 (34 %)
2. 1990-luku x 15 (30 %)
3. 2000-luku x 12 (24 %)
1970-luku x 3
1960-luku x 3
2010-luku

Vanhin autiolle saarelle sijoitettu albumi on vuodelta 1968 (Simon & Garfunkelin Bookends), kun taas toistaiseksi tuorein levy on parin vuoden takaa (The Nationalin Trouble Will Find Me). Ilmestymisvuosien suhteen kärkisijaa pitää vuosi 1985 (viisi levyä, 10% kokonaissaldosta). Seuraavaksi sijoittuvat niin 1981 ja 1993.

1. 1985 x 5 (10 %)
2. 1981 x 4
3. 1993 x 4
1991 x 3
1994 x 3
2005 x 3
2006 x 3
1969 x 2
1986 x 2
1992 x 2
2001 x 2
2003 x 2
1968
1970
1978
1979
1982
1983
1984
1987
1988
1989
1990
1995
1996
2007
2008
2013

Levy-yhtiöiden suhteen tilanne on erittäin tasainen. Kolmen levyn voimin mukana ovat Island ja Virgin. Yllättäen esimerkiksi Factory on mainittu toistaiseksi vain kerran.

Island x 3
Virgin x 3
4AD x 2
Atlantic x 2
Creation/SBK x 2
Dedicated Records x 2
Euros x 2
Nude x 2
Universal x 2
Epic
A&M
Mushroom/Arista
Johanna Kustannus
Warner
Parlophone
M.Dulor
Go! Discs
Megamania
Korova
Poko Rekords
Kräk!
Columbia
DGC
Silvertone
Fonal
Geffen/EMI
BMG
Seal On Velvet
Factory
Kling Klang/EMI Electrola/Capitol
Some Bizarre/Sire
Mute Records
Merciful Release/WEA
Rough Trade
Kitchenware Records
HMV
Sony/Epic
Beggars Banquet
Virgin/A&M
Ranka Recordings

50. Liekki: Korppi

(Ranka Recordings, Suomi 2003. Tuottajat: Jyrki Tuovinen & Liekki)

Liekki onnistui kahdella ensimmäisellä levyllään taltioimaan taianomaisen ajattomuuden maanläheisillä levytyksillään. Suomalaisen raskaan rockin ja metallin nousukaudella 2000-luvun alkuvuosina yhtye oli kuin vieras jostain kaukaisesta vaihtoehtotodellisuudesta. Debyyttipitkäsoitto Magion (2001) herkän akustishenkisen folkin kutikutoisuus vaihtui loisteliaalla Korpilla (2003) 1970-lukulaisella mystiikalla ladatuksi progressiiviseksi popiksi.

Monipuolisella albumilla Liekki näyttäytyi luontevasti niin aurinkoisen svengaavan rytmitajun omaavana pop-yhtyeenä kuin eeppisen rock-dramaturgian ymmärtävinä tunnelmanluojina. Sointia leimaavat Janne Kuuselan lämpimän äänen ja Okke Komulaisen vilvoittavan kuulaasti helkkyvän sähköpianon ohella akustiset komppikitarat ja kirkkaat sähköiset soolokuviot. Ovelasti salaperäisen nimiraidan hämmentävän tyrnä sähkökitarariffittely huokuu tuntematonta uhkaa, aivan kuin unessa. Albumin ylittämättömin kappale, maaginen Pienokainen, on yksi 2000-luvun komeimpia suomenkielisiä lauluja.

Liekin Rajan piirsin taa (2005) oli sijalla 82.

51. Simple Minds: New Gold Dream (81-82-83-84)

(Virgin Records/A&M, Skotlanti 1982. Tuottaja: Peter Walsh)

1980-luvun taitteeseen tullessa punk oli tehnyt tilaa uuden aallon soundikokeiluille ja skotlantilainen Simple Minds löysi monien aikalaistensa tavoin tyylinsä taiteellisen konerockin ja kolkon postpunkin välimaastosta. Parin vuoden sisällä yhtyeen soundi eteni tanssittavan synteettisen popin puolelle, josta komeimpana tyylinäytteenä pidetään yhtyeen kaupallista läpimurtoa, vuonna 1982 ilmestynyttä New Gold Dream (81-82-83-84) -levyä.

New Gold Dreamilla Simple Minds oli vielä nuori ja nälkäinen yhtye, joka yhdisteli tyylikkäästi uuden aallon poppia ja lämmintä romantiikkaa. Viehättävät singlet Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle vahvistivat yhtyeen paikan pop-historian kaanonissa. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattisuutta. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat laulaja/lauluntekijä Jim Kerrin lisäksi erityisesti Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä Charlie Burchillin tunnistettava kitaratyöskentely. Kosketuksen tanssin magiasta tuo esiin myös Derek Forbesin basso, joka kuulostaa yhä tuoreelta ja elinvoimaiselta.

Simple Mindsin Sparkle in the Rain (1984) oli sijalla 73.

52. The National: Alligator

(Beggars Banquet, Yhdysvallat 2005. Tuottajat: Peter Katis & Paul Mahajan)

American Mary -nimellä alkujaan uraansa aloitellut The National etsi ominta tyyliään americanan ja country-henkisen folkrockin välimaastosta ensimmäisillä levyillään The National (2001) ja Sad Songs for Dirty Lovers (2003). Oma ääni tummasävyisen indien ja postpunkilla tislatun rosoisen vaihtoehtorockin taitajana alkoi terävöityä yhtyeen kolmannella pitkäsoitolla Alligator (2005) nousten (tähänastiseen) kliimaksiinsa Boxerilla (2007).

Alligatorilla Matt Berningerin johtama ryhmä osoitti olevansa poliittinen ja nöyristelemätön, mutta jo elämän karaisema rock-yhtye, jonka sointi nojasi introverttiydestä huolimatta enemmän lämpimään ja luoksensa kutsuvaan kuin kylmänkolkkoon monotonisuuteen. Pelkistettyjen ja hitaiden kappaleiden väliin upotetut Abel ja Barack Obaman vaalikampanjassa hyödynnetty Mr. November näyttivät, että yhtyeessä piili myös aggressiivinen lataus. Liki mestarillisen levyn briljantteina timantteina nousevat esiin myös alakulosssaan lohdulliset Secret Meeting ja Baby We'll Be Fine.

The Nationalin Trouble Will Find Me (2013) oli sijalla 90.

53. Mew: Frengers

(Sony/Epic, Tanska 2003. Tuottaja: Rich Costey)

Tanskalainen Mew oli 2000-luvun alussa yksi indiegenren vaikutusvaltaisimpia (pohjoismaisia) yhtyeitä. Jo 1990-luvun puolivälissä perustettu yhtye kasvoi ensimmäisellä kansainvälisesti julkaistulla albumillaan (Frengers, 2003) suureen suosioon ainakin kenkiintuijotteluun, herkistelevään taiderockiin sekä uneliaaseen melankoliaan taipuvaisissa piireissä. Suomalaisista yhtyeistä Mew'n vaikutus on kuulunut ainakin Violan kaihomielisessä popissa sekä vaikkapa Pariisin kevään esikoisalbumilla (Meteoriitti, 2008).

"Not quite a friend but not quite a stranger" -ajatelman taakseen piilottava Frengers kolahti ilmestyessään allekirjoittaneeseen salaman lailla. Yhä täydellisellä avausraidalla Am I Wry? No alkava levy on parhaimpina hetkinään vuosikymmenensä ehdottomia valioita. Tummasävyinen 156, lumivyöryn tavoin etenevä Snow Brigade ja sinfoninen Comforting Sounds ovat itkettävän pakahduttavia lauluja - ja samalla poikkeuksellisia genrefuusioita. Moninkertaisilla päällekkäisäänityksillä vyörytetyt kitarat ja syntikkavallit luovat suuruuden tuntua, mutta taidokkaasti toteutetut popin ja progen äänikudelmat luodaan mieluummin vähäeleisyyden kuin mahtipontisuuden kautta.

54. Morrissey: Your Arsenal

(HMV, Englanti 1992. Tuottaja: Mick Ronson)

Morrisseyn loisteliaasti alkanut sooloura (Viva Hate, 1988) ajautui epävarmalle pohjalle harmillisen linjattomalla Kill Unclella (1991). Hätiin ehti David Bowien glam-kauden kitaristiguru Mick Ronson, jonka tuottamalla Your Arsenalilla Mozzer nousi jälleen parrasvaloihin.

Pääosin kitaristi Alain Whyten säveltämissä kappaleissa yhdistyvät keskeisesti glamrock ja rockabilly. Morrisseyn teksteissä liikutaan vahvasti kontroversaaleissa sfääreissä. The National Front Discon nationalistihenkinen ironia ("England for the English") tuli julkaisuhetkellä totaalisen väärinymmärretyksi ja Glamorous Gluen viistoa huumoria syytettiin antiamerikkalaisuuden lietsonnasta. Oman säväyksensä kokonaisuuteen tuovat erinomaisen hittivetoiset, mutta katkeransävyiset We Hate It When Our Friends Become Successful ja You're the One for Me, Fatty. Henkilökohtaiselta vuodatukselta kuulostava, ihanan pateettinen Seasick, Yet Still Docked naulitsi albumin äärelle jokaisen epävarman kapinallisen.

55. Editors: An End Has a Start

(Kitchenware Records, Englanti 2007. Tuottaja: Jacknife Lee)

2000-luvun alkupuolella indie-skeneä ravistellut postpunkin uudelleennousu oli oivaltavimmillaan newyorkilaisen Interpolin ja birminghamilaisen Editorsin käsittelyssä. Molemmat yhtyeet nojasivat Joy Divisionilta opittuun traditioon baritonimaisen laulusolistin ja vahvojen bassosoundien johdattamana. Interpolin tavoin Editors löi läpi taiteellisesti jo debyyttialbumillaan (The Back Room, 2005), mutta lähes yhtä vahvana säilyi yhtyeen tummasävyinen ote myös tällä "vaikealla toisella albumilla".

Kolossaalisilla soundeilla pelaava An End Has a Start on edeltäjäänsä kypsempi ja musiikillisesti monipuolisempi, mutta vähemmän riemastuttavan tarttuvia indieriffejä ja helisevää postpunk-kitarointia tarjoava kokonaisuus. Silti Bones, The Racing Rats ja nimikkokappale An End Has a Start takaavat ettei näissäkään kalman tanssiaisissa tanssilattia tyhjäksi jää. Pääpaino on kuitenkin kappaleiden syvyydessä, ellei jopa haudanvakavaksi äityvässä tunnelmassa, jonka tiivistävät The Weight of the World ja When Anger Shows.

56. The Smiths: Meat is Murder

(Rough Trade, Englanti 1985. Tuottaja: The Smiths)

The Smithsin eponyymidebyytti (The Smiths, 1984) oli paitsi yksi ilmestymisvuotensa parhaimpia levyjä, myös yksi 1980-luvun parhaimmista esikoislevyistä. Itse bändi ei kuitenkaan ollut debyyttilevyn kolisevaan ja monotoniseen äänimaailmaan tyytyväinen, joten vuotta myöhemmin ilmestyneestä Meat is Murderista oli tarkoitus tehdä yhtyeen livesoinnin mukaisesti raaempi, mutta musiikillisesti rikkaampi kokonaisuus.

Johnny Marrin täyteläisistä sävellyksistä kuoriutui Mike Joycen ja Andy Rourken osaavan rytmiryhmän kautta niin rockabillyä (Nowhere Fast, Rusholme Ruffians), melankolista indietä (Well I Wonder, That Joke Isn't Funny Anymore) kuin funkkaavaa janglepoppiakin (Barbarism Begins at Home). Tyylilajivaihteluille oman tunnistettavuutensa antoi yhä karismaattisemmaksi muuntautuva ja laulajana kehittynyt Morrissey.  

Albumin ikoninen kansikuva (joka oli muokattu Emile De Antonion Sian vuosi -dokumenttielokuvan (In the Year of the Pig, 1968) still-kuvasta) marssitti Morrisseyn vahvistuvaa poliittista ideologiaa, jossa osansa saivat niin brittien ankara koulujärjestelmä, monarkian kannattajat kuin lihansyöjätkin. Todelliseksi anthemiksi nousi levyn päätteeksi kuultava, vaikuttava ja voimakas nimikkoraita. Puistattavan realistinen ihmisten lihanhimonkuvaus on käännyttänyt kaikkiruokaisia lihansyöjiä vegaaneiksi jo kunnioitettavat kolme vuosikymmentä.