Ensikosketuksen elämän tärkeimpiin yhtyeisiin muistaa aina. Elettiin juhannusaattoa 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisenkaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video (1987).
Surusilmädiscon kantateokseen, True Faithiin tultaessa New Order oli luomisvoimansa huipulla. Single toisensa jälkeen yhtye oli tuottanut kappaleita, jotka paitsi toimivat tanssilattialla, saivat myös sydämen pakahtumaan (Bizarre Love Triangle, The Perfect Kiss). Joy Divisionin perintö kuului taustalla poispyyhkiintymättömänä alakulona, vaikka samalla yhtyeen euforinen syntikoiden ja rock-soittimien fuusio olikin liki täydellistä pop-musiikkia.
Technique-albumia (1989) työstäessään New Order vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan. Välimerellisen saaren he ottivat omakseen jatkuvan juhlinnan muodossa, jossa muotihuume ekstaasi toimi luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasivat yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.
Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät kitaravetoiset pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä teinipojalta kuin aina ennenkin.
Matka Joy Divisionin masentuneesta postpunkista modernin konemusiikin äärelle täydentyi albumin ensisinglellä, Fine Timella (1988), joka kaikessa tanssittavuudessaan on puhdasta Madchesterin ilotulitusta. Samalla linjalla jatkanut Round and Round esitteli uudistuneen New Orderin sähköisimmillään. Briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco löytää kvartetin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkistelevyydessään ehkä yhtyeen kaunein yksittäinen kappale. Musiikillisen mielenmaisemani keskeisiä kivijalkoja.
New Orderin 1980- ja 90-luvun taitteen singlet johdattivat yhtyeen luovuuden lakipisteeseen, joka pitkäsoittomitassa mestarillinen Technique minulle edustaa. Sen jälkeenkin New Order on toki tehnyt hyvää musiikkia, paljonkin (Republic (1993) on esimerkiksi suotta parjattu), mutta jotakin pitkäjännitteisestä luomisvireestä katosi Factoryn konkurssin myötä. Ehkä se oli nuoruus?
New Orderin Low-Life oli sijalla 62.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti