1980-luvun puolivälissä eksentrisen Robert Smithin johtama The Cure oli noussut jo kansainvälisille hittilistoille briljantilla ja salakavalan iskevällä vaihtoehtopopilla (Close to Me, Inbetween Days, The Lovecats), mutta albumimitassa yhtye ei ollut unohtanut melankolista pohjavirettään. The Head on the Door (1985) on tästä oppikirjaesimerkki, sillä The Smithsin The Queen is Deadia (1986) lukuun ottamatta ei melodinen kitarapop ole yhdistynyt haikeaan pessimismiin niin tehokkaasti. Siinä missä The Cure oli jälleen parhaimmillaan eeppisessä itsesäälisynkistelyssä (Sinking) avasi The Head on the Door musiikillista ilmaisua yhä enemmän myös elektronisesta ilmaisusta ammentavalle leikkisälle popille (The Baby Screams, Screw, Six Different Ways).
The Head on the Doorin globaali menestys loi varmasti päihteisiin mieltyneelle brittiyhtyeelle paineita, mutta tuplavinyylinä ilmestynyt Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987) vapautti The Curen yhä laajenevaan musiikillisen kaleidoskooppiin. Psykedelia oli kuulunut Robert Smithin mielenmaisemaan jo lyhytaikaiseksi jääneen The Gloven (Blue Sunshine, 1983) päivistä alkaen, mutta The Curen mittakaavassa Kiss Me Kiss Me Kiss Men yksi pääraaka-aineista oli psykedeelisten vaikutteiden lisääminen kaikkivoipaisimmillaan olleen yhtyeen sointiin.
Albumia edeltänyt single Why Can't I Be You? enteili jo vauhdikasta pop-sikermää, jota omilla tahoillaan jatkoivat iki-ihana, romanttisen kitarapopin mestariteos Just Like Heaven, unenomainen Catch sekä funk-kitaralla riemastuttava irtiotto Hot Hot Hot!!! Nimenomaan Just Like Heavenissa kiteytyi tarkkaan kaikki 1980-luvun brittikitarapopin klassisimmat ja hienoimmat piirteet, että se oli jo syntyessään liki klassikko, valmis ja täydellinen.
Kokonaisuutena Kiss Me Kiss Me Kiss Me on kimurantti, mutta jykevä ja jylhä kokoelma angstia (The Kiss, Shiver and Shake, Fight), itkettävän romanttista kaihoa (One More Time, A Thousand Hours), aurinkoista kepeyttä (The Perfect Girl) ja näiden eri vaikutteiden seasta kuulijan tajuntaa laajentavia tunnelmapaloja (The Snakepit, If Only Tonight We Could Sleep). Albumin kautta The Head on the Doorin aikana omaksuttu pop-resepti vietiin huippuunsa, jolloin tuloksena syntyi ehkä hitusen liian pitkä ja kiistatta rönsyilevä, mutta ehkä epätäydellisyydessään juuri niin ihastuttava albumi. Ehta aution saaren soundtrack.
The Curen Faith oli sijalla 24.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti