On olemassa yhtyeitä, joille kulttibändin viitta kehkeytyy keinotekoiseksi taakaksi syyttä suotta, ja kuten hyvin tiedetään, on koko termi kokenut niin pahan inflaation, että joillekin pelkkä sanan kuuleminen aiheuttaa ymmärrettävästi ihottumaa ja ennakkoluuloja. 1980-luvun alussa perustetun, Joy Divisionilta nimensä ottaneen Shadowplayn tapauksessa ollaan kuitenkin loppuunkulutetun termin etymologisilla juurilla. Helsinkiläisyhtye kun sattuu olemaan suomalaisen vaihtoehtomusiikin vaietuin suuruus.
Aktiivisimmillaan 1980- ja 90-luvuilla Shadowplayn monipuolisuus oli sen merkittävin valttikortti. Yhtyeen kolmella albumilla (Touch & Glow (1988), Eggs & Pop (1993) ja Raw Powder (1997)) yhdistyivät niin urbaani postpunk, savuinen jazz-tunnelmointi ja tummasävytteinen, usein glam-mausteinen indierock. Yhtye ei halunnut lokeroitua sen enempää niittitakkiseksi jazzbändiksi tai punkkareiksi tyylikkäissä puvuissa, vaan esiintyi luontevasti molempina, jos kappaleet niin vaativat. Musiikillisesti yhtyeen persoonallisen selkärangan muodostivat Hande Virkin pystybasso ja Marco Kososen savuisen kapakkafiiliksen esiin puhaltava trumpetti. Tämän ylle oman panoksensa ankkuroivat niin Mustasta Paraatista kuin Nolla Nolla Nollastakin tuttu punk-rumpali Ykä Knuuttila ja muinoin jo Ratsiassa kosketinsoittajan tontilla seissyt, nosferatumainen pianisti/vokalisti Brandi Ifgray. Jälkimmäisen jäljittelemätön, lakoninen laulutyyli ja kansi auki soitettu piano hallitsevat Shadowplayn parhaimmissa kappaleissa orgaanista ja akustista kokonaiskuvaa, jolle vastapainon luo Timo Vikkulan särökäs kitara.
Taivaallisen debyyttisinglen (Night Porter, 1985) ja eponyymin (Shadowplay, 1986) vinyyli-EP:n jälkeen Shadowplay valmistautui huolella esikoispitkäsoiton julkaisuun. Indie-levymerkki Sonic Recordsin julkaisema Touch & Glow avasi kuulijoille yhtyeen pinnan alla kyteneen aggressiivisuuden, romantiikan nälän ja ketjupolttamiseen innoittaneen melankolian. Kevyiden ja sysimustien tunnelmien vaihtelussa säilyi kuitenkin ihailtava balanssi. Looking at the Treesin ja Kingdom Gonen täydellinen pop-briljanssi saattoi vaihtua mestarillisen Gang of Four -coverin (Damaged Goods) myötä Feel the Nightin ja Cock and Cunt Playn ärhäkkään purkausrockiin. Rathole ammensi groovaavan rytmikkyytensä murheellisuudesta, Spiral Staircase tarjosi kävelevän basson tahdittaman psykopaniikin ja Repulsion sitoi kuulijan klaustrofobiseen ahdistavuuteen. Mutta Touch & Glow ei olisi ollut oma itsensä ilman levyn päättävää biisikaksikkoa Ashtray ja Like That. Nokturnimainen Ashtray sopii pianoballadina boheemielämän oodiksi (My chin drops into my gin) ja Like That päättää levyn koskettavaan onnettoman rakkauden etsintään.
Nuoruuden loistossaan Shadowplay oli sekä dekadentti että tuskallisen tarkasti kauneudesta kiinnipitävä yhtye. Tämä kaikki henkilöityi karismaattiseen ja kiehtovan arvoitukselliseen laulaja Brandiin, josta tuli eräänlainen Suomen Morrissey - tyylikkään älykkyyden ja epävarman seksuaalisuuden vastahakoinen soihdunkantaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti