1980-luvun puolivälin jälkeen The Sisters of Mercy muuttui keulahahmonsa Andrew Eldritchin diktatuuriksi. Vielä jylhällä Floodlandilla (1987) tuo konsepti ylsi sankaritekoihin. Driven Like the Snow'n ja Floodin (osat 1 ja 2) kaltaisissa tunnelmapaloissa synkkyys sai uuden kasvualustan. Lucretia My Reflection ja This Corrosion toimivat taas tienviittana vuosikymmenen lopun goottirockille. "Fuck Me and Marry Me Young"
The Sisters of Mercyn First and Last and Always oli sijalla 57.
Nirvanan viimeiseksi studiolevyksi jäänyt In Utero (1993) on armoton ja vihainen jatke Nevermindin (1991) megamenestykselle. Ristiriitaisessa maineessa olevalla levyllä yhtye esiintyi rosoisena ja melodioiltaan epätasaisen vaappuvana kuin täsmällisenä irtiottona kaupallistetun grunge-liikkeen ennakko-odotuksista. I hate myself and I want to die -työnimellä tehdyllä levyllä Kurt Cobain paljasti hauraat ja väsyneet kasvonsa, mutta ihan vailla ironiaa ei tämäkään aggressiivisimmillaan huutoterapiaan ulottuva täsmäisku jäänyt ("Teenage angst has paid off well, now I'm bored and old").
Nirvanan Nevermind oli sijalla 71.
MTV Unplugged in New York sijalla 23.
Kuoleman porteilla käyneen Dave Gahanin selvittyä huumeaddiktiostaan kokosi Depeche Mode huojuvat rivinsä uudelleen Ultra-levylle (1997). Bomb the Bassista tutun Tim Simenonin tuottamalla levyllä yhtyeen konesoundiin tuli jykevyyttä bassovoittoisen äänimaailman myötä. Usealla instrumentaaliraidalla höystetty, jopa triphopahtava levy jäi ilmestyessään edeltäjiään vähemmällä huomiolle, mutta sisälsi näyttöjä Depeche Moden vahvasta elinvoimaisuudesta (Sister of Night, The Love Thieves, Barrel of a Gun, Home). Hajoamisen partaalla olleella yhtyeellä olikin vielä toinen elämä edessään...
Depeche Moden Songs of Faith and Devotion oli sijalla 16.
Violator oli sijalla 3.
Heinolan The Curen kajalilla tuhrittu debyyttialbumi oli murrosiän orastavassa ahdistuksessa rypevälle nuorukaiselle keskeinen levy. Ennen kaikkea se osoitti, että suomen kielelläkin on mahdollista tehdä surumielisen gootahtavaa kitarapoppia. Varjon ansiosta tutustuin kotimaisen uuden aallon synkeämpään siipeen ja löysin heidän 80-lukulaiset innoittajansa: Mustan Paraatin, Shadowplayn ja kumppanit. Nykykorvin Varjon esikoinen on toki hitusen naiivi ja tuotannollisesti hapuileva, mutta sydänsurujen patetia on aina ajatonta.
Varjon Paratiisissa oli sijalla 42.
Janne Laurilan (itku)herkät folkballadit koskettivat Office Buildingin esikoisella To See Only Shadowsilla (2000). Vuotta myöhemmin ilmestynyt, tyylikäs Across the Sleeping Seas (2001) laajensi musiikillista palettia rockimpaan suuntaan, satunnaisten proge- (Like A Feather) ja country-vaikutteiden (All Roses) kautta. Laurilan korkea ja kirkas ääni toimii tienviittana kohti tummaa ja tupakansavuista melodraamaa. Pekko Käpin viulu virittää tunnelmaa myös kohti kansanmusiikkia.
Androgyynin Brian Molkon johtama Placebo oli aution saaren levyjen suhteen hitusen epäonnekas. Angstirockillaan menestystä niittäneellä yhtyeellä riittää lukuisia itselleni tärkeitä single- ja albumiraitoja (Black-Eyed, Special K, Without You I'm Nothing...) , mutta ehyet albumikokonaisuudet ovat harvinaisempia. Sleeping With Ghostsilla (2003) Placebo oli parhaimmillaan - surumielinen ja ahdistunut, mutta ei täysin vailla lohtua.
Postrockin keskeisiin avantgardisteihin lukeutuva Mogwai oli Mogwai Young Teamista (1997) Mr Beastiin (2006) minulle relevantti ja kiintoisa yhtye. Happy Songs for Happy Peoplella (2003) yhtyeen orkestroitu rock sai pehmentäviä elementtejä piano- ja selloinstrumentaatiosta ja äänivallisinfoniatkin kuulostivat hetkittäin jopa lempeiltä.
1990-luvun lopulla perustettu Ultramariini oli omalta osaltaan tekemässä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suomenkielisestä rockista olennaisesti viehättävämpää. Hienolla debyyttilevyllä Juuri ja juuri olemassa (2003) ja sitä seuranneella Kevään ja kesän tähtikuvioita -albumilla (2005) sujuva suomenkielisyys kohtasi onnistuneesti brittiläiseen pop-perinteeseen nojaavan dramaattisen kitarapopin. Parhaimmillaan Ultramariini yhdisteli maalailevia kosketinkuvioita mahtipontiseen indiepoppiin ja hämmensi keitoksen kaihoisalla nostalgialla.
Viola oli suomalaisen indie-kentän piristysruiske "nolkytluvulla", vaikka usein alakulotettuja tunnelmia tarjosikin. Yhtye aloitti vahvasti The Cure -vaikutteisena goottipop-yhtyeenä, mutta muuntui myöhemmin elekronisesti pirskahtelevaksi, mutta surusilmäisyytensä säilyttäneeksi discoduoksi. Yhtyeen esikoisalbumilla (Tearcandy, 2004) discovaikutteet olivat vielä marginaalissa, sillä kvartettimuotoinen Viola oli ennen kaikkea melankolinen vaihtoehtobändi, eräänlainen New Orderin, The Curen ja Mew'n kotikutoisesti, mutta sympaattisesti summaava tuohivirsuversio.
Debyyttilevyllään Turn on the Bright Lights allekirjoittaneen polvilleen saattanut Interpol onnistui toisella albumillaan luomaan edeltäjäänsä hittivetoisemman postpunk/indie-potpurin. Evil, Narc, Slow Hands ja C'mere osoittivat, ettei periolemukseltaan synkästä ja riutuvasta postpunkista ammentavan musiikin tarvitse hiilikopioida kantaisiensä depressiivistä muotokieltä.
Interpolin Turn on the Bright Lights oli sijalla 11.
