3. Depeche Mode: Violator

(Mute, Englanti 1990. Tuottajat: Depeche Mode & Flood)

Jälkeen päin on helppo nähdä, että basildonilainen syntikkapopin ikonibändi Depeche Mode kasvoi "isoksi" 1980-luvun myöhemmällä puoliskolla. Alkuperäisen keulahahmonsa Vince Clarken voimin Depeche Mode nousi uusromanttisen konepopin naiiveimman laidan edustajaksi lapsellisen tarttuvilla hiteillä New Life ja Just Can't Get Enough (1981). Liioittelevan suuriin pukuihin sonnustautunut kvartetti (Clarke, Dave Gahan, Martin Gore & Andrew Fletcher) esitti kepeitä synahittejään lähinnä teinitytöille, kunnes koki käänteentekevän kokoonpanovaihdoksen jo esikoisalbumin (Speak & Spell, 1981) jälkimainingeissa Clarken suunnattua luova energiansa toisaalle (Yazoo (1981-83), Erasure (1985-).

Martin Goren sävellysten kehittyessä ja kosketinvelho Alan Wilderin liityttyä yhtyeen sovitukselliseksi johtajaksi, alkoi Depeche Moden tarinassa voittokulku. Industrial-vaikutteiden kanssa flirttaillut Construction Time Again (1983) ja sadomasokismin syövereihin briljantin elektropopin kautta sukeltanut Some Great Reward (1984) avasivat suosiota laajalti eri puolilla Eurooppaa. Yhtyeen nahkaimagokauden kärkiteos Black Celebration (1986) nousi umpipessimistisellä tunnelmallaan goottipiirien kulttisuosioon, mutta viehätti eri suuntiin kurkottavalla kokeellisella soundillaan myös laajempia massoja.  Samalla se oli Depeche Moden irtiotto Live Aidin jälkeisestä pop-maailmasta, joissa kollegat alkoivat vaihtaa syntikoita souliin ja aikuisrockiin. Ironisesti nimetty Music for the Masses (1987) ja erityisesti sen tiimoilta järjestetty pitkä maailmankiertue sinetöivät Depeche Moden maailmanlaajuisen suosion. Ranskan ja Saksan suurmenestyksen ohella yhtye löi näyttävästi läpi Yhdysvalloissa, josta monet heidän aikalaisensa olivat tulleet täystyrmättyinä kotiin.

Music for the Massesilla seksillä ja intohimolla maustettu dramatiikka koki ääripisteensä, mutta vaikka albumi kokonaismitassaan saattoikin ontua, olivat singlejulkaisut (Strangelove, Behind the Wheel, Never Let Me Down Again) toinen toistaan tehokkaampia. Ujoista brittipoppareista tuli viimeistään 101-livekonsertin (1988, levyjulkaisu 1989) myötä rock-tähtiä, tahtomattaan tai ei.

Violator (1990) valmistui teknomusiikin läpimurron kynnyksellä, mutta Depeche Mode ei juuri ollut vaikutteinen ajan trendeille, vaan kääntyi minimalistisemman koneilmaisun puoleen, höystämällä säveloppiaan Goren koukuttavilla kitarakuvioilla. Albumin äänimaailman toteuttamiseen tarvittiin Floodin kaltaista intellektuellia tuottajaa, jonka visionääriset, mutta yhtenäiset soundit ovatkin yksi merkittävä syy siihen, miksi levy kiehtoo yhä uusia kuulijasukupolvia.

Violatorilla Depeche Mode ammensi luovuutta myös jengimäisestä yhteiskemiastaan, viimeistä kertaa. Brittipopparit olivat heittämässä viattomalle nuoruudelle jäähyväisiä ja nautiskelivat hedonismin pyörteistä. Goren laulutekstitkin tukevat tätä teoriaa: himon, synnin ja moraalittomuuden käsitteet ovat vahvasti läsnä. Tuntuukin hämmentävältä, että Cleanin kaltainen kappale on tehty ennen Dave Gahanin huumehelvettiä. Tummasävyisessä, surun kauneuden kahlitsevassa Waiting for the Nightissa kuullaan Gahanin ja Goren saumaton duetto, johon lohdun sävyjä tuo Alan Wilderin aistillinen kosketinkuvio. Sofistikoitunutta, mutta sielukasta.

Yhtyeen komeimpiin saavutuksiin lukeutuva, Anton Corbijnin ikimuistoisella musiikkivideolla höystetty Enjoy the Silence soi tänäkin päivänä indiediskojen ja mustahuuliklubien itsevaltiaana. Pohdiskelevista rakkauslauluista aggression kautta aina mantramaiseen toistoon aaltoileva levy on allekirjoittaneelle 1990-luvun tärkein pitkäsoitto.

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion oli sijalla 16.

20. Happy Mondays: Pills 'n' Thrills and Bellyaches

(Factory, Englanti 1990. Tuottaja: Paul Oakenfold & Steve Osborne)

Kun Happy Mondays perustettiin 1980-luvun alun Manchesterissa, ei kenelläkään yhtyeen viidestä alkuperäisjäsenestä ollut soittotaitoa nimeksikään. Hanttihommien parista viikko toisensa jälkeen treenikämpälle musisoimaan ja päihtymään vaeltanut kvintetti ei edes villeimmissä kuvitelmissaan ajatellut pop-tähteyttä tai kaavaillut maailmanvalloitusta. Ehkä tähän hedonistiseen ideologiaan nojautuen yhtye ei löytänyt edes studioon ensimmäiseen viiteen vuoteen, koska aika kului huomattavasti paremmin huumausaineiden parissa Factory-levy-yhtiön ja New Orderin omistamalla legendaarisella Hacienda-klubilla. Olihan 1980-luvun Manchester pop-musiikin harrastajalle inspiroivin paikka maailmassa.

Harjoitelmaksi jääneen esikois-ep:n jälkeen Happy Mondaysin sielu alkoi hiljalleen hahmottua John Calen tuottaman, yhtyeelle sopivan päättömältä kuulostavan Squirrel and G-Man Twenty Four Hour Party People Plastic Face Carnt Smile (White Out) -pitkäsoiton (1987) myötä. Joy Divisionin hovituottajana toimineen Martin Hannettin mukana yhtyeen omaääninen rock siirtyi monta askelta rytmikkäämpään suuntaan bassovoittoisella Bummed-albumilla (1988), mutta vasta vuosikymmenen lopulla ilmestyneet singlet, etunenässä Madchester Rave on E.P. (1989), avasivat Mondaysille ovet indie-klubien parrasvaloihin.

Marraskuussa 1990 ilmestyneellä Pills 'n' Thrills and Bellyaches -levyllä yhtye kasvoi klassisiin mittasuhteisiinsa. Steve Osbornen ja Paul Oakenfoldin nerokkaasti tuottamalla albumilla jokainen käänne koitui yhtyeen hyväksi. Happy Mondays oli yksinkertaisesti oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Rave-kulttuurin syntyhetkellä Shaun Ryderin kirjoittamista riveistä kuten "You're twistin' my melon man" tai "God made it E's all on me" tuli osa populaarikulttuurin kaanonia.

Pills 'n' Thrills and Bellyaches, jonka otsikko viittasi yhtyeen holtittomaan "clubs 'n' drugs" -elämäntapaan, nousi ilmestyessään peräti brittien albumilistan paalupaikalle. Yhtyeen voittokulku tosin oli alkanut jo albumilta lohkaistulla ensisinglellä Step On, joka nojasi vahvasti John Kongosin He's Gonna Step On You Again -kappaleeseen. Tuottajakaksikon modernin käsittelyn jälkeen kappale muodostui kuolemattomaksi Madchester-anthemiksi. Siinä yhdistyivät puhtaimmillaan Happy Mondaysin hiomaton indie ja funk-henkiset bassot ilotteleviin tanssibiitteihin.

LaBellen Lady Marmaladea röyhkeästi lainaava Kinky Afro, joka alkaa ikimuistoisesti runoilija-Ryderin kynäilemällä rivillä "Son, I'm 30, I only went with your mother 'cause she's dirty" ja hurmiollisesta huumetripistä kertova God's Cop ("Me and the chief got soul to soul, Oh me and all the chiefs get slowly stoned") ovat Mondaysia aidoimmillaan. Paul Ryderin viettelevä basso, Mark Dayn timanttiset kitarakuviot ja Gary Whelanin napakka lyömäsoitintyöskentely varastavat huomion kappaleissa Bob's Yer Uncle ja Loose Fit. Täysin oman lukunsa oli myös yhtyeen hedonistisen elämäntavan maskotiksi kohonnut tanssija ja marakassisti Bez, josta tuli erityisesti maailmanvalloituksen kynnyksellä täysin korvaamaton show-hahmo yhtyeen epätasaisille live-esiintymisille.

Jollain merkillisellä tavalla Osborne ja Oakenfold onnistuivat paketoimaan yhtyeen vallattomasti eri populaarimusiikin genrejä sekoittavat vaikutteet taidokkaaksi kokonaisuudeksi. Hallitussa lopputuloksessa Mondaysin kopioi-liitä -rytmit ja melodiat naitettiin mestarillisesti elektronisen tanssimusiikin ja surrealistisen kitarapopin palvelukseen. Pills 'n' Thrills and Bellyaches on yksinkertaisesti ekstaasiajan neo-psykedelinen klassikko.

37. Pet Shop Boys: Behaviour

(Parlophone, Englanti 1990. Tuottajat: Pet Shop Boys & Harold Faltermeyer)

Mitä saadaan aikaan, kun yhdistetään Neil Tennantin ja Chris Lowen kaltaiset pop-nerot, Harold Faltermeyerin analoginen synataituruus, Angelo Badalamentin orkesterisovitukset ja Johnny Marrin kaihoisa kitarabriljanssi? Vastaus on Behaviour, Pet Shop Boysin paras albumi ja Depeche Moden Violatorin (1990) ohella ilmestymisvuotensa tummasävyisen konepopin merkkitapaus.

Behaviour on vahva vedenjakaja Pet Shop Boysin pitkällä ja viihdyttävällä uralla. Sitä edeltänyt Introspective (1988) latasi tiskiin 12"-discoa isolla sykkeellä, kun taas Behaviourin jälkeen tullut energinen Very (1993) tarjosi modernein teknomaustein viritettyä syntikkapoppia toiveikkaan liberaalisti yhdistyvän Euroopan viriilissä ilmapiirissä. Näihin verraten Behaviour on kuin kirpeä ja haikea syystuuli, jonka melankolista mielenmaisemaa tukevat jo kappaleiden otsikot: The End of the World, Only the Wind, My October Symphony ja huippuna This Must Be the Place I Waited Years to Leave.

Pohdiskelevan ja aihealueiltaan kipeänkin albumin kliimaksi kuullaan heti kättelyssä: surumielisen discon peruskivi Being Boring on kuin luotu mietiskelyyn takkatulen äärellä. Kappaleen tunnelma on ladattu henkilökohtaisella nostalgialla, jonka kauneus puraisee syvältä.

63. Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta

(Seal on Velvet, Suomi 1990. Tuottaja: Ismo Alanko)

Hassisen koneen punkista progeen ja Sielun veljet alkuvoimaisuudesta flamenco-vetoiseen psykedeliaan siivittäneelle Ismo Alangolle genreylitykset eivät ole koskaan ollut uhka vaan mahdollisuus. Suuren taiteilijan soolodebyytti Kun Suomi putos puusta (1990) on puistattavan profeetallinen levy. Albumin alaotsikko Ääniä vapaan pudotuksen aikakaudelta ei välttämättä ilmestyessään ennakoinut Suomen tuolloista talouslamaan syoksyä, mutta jälkeenpäin tämäntyyppistä tulkintaa on vaikea välttää.

Musiikillisesti rikkaalla levyllä Alanko vaihtoi tyyliä lennosta: Rakkaan rämän elämän kansanlaulupoljento vaihtui Tuupovaara-Helsingin hirtehishumoriseksi humpaksi, mutta taustalla Sielun veljet -menneisyydestä muistutti Valheiden ja onnenpekkojen sekä Alumiinikuun arvoituksellinen kitararock. Kokeilevuus on vahvasti läsnä, sillä "instrumenteiksi" kelpasivat myös hengitys, "työkalut" sekä erillismaininnan arvoiset Pekka Karjalaisen efektit. Levyn nimikkokappale on tarkkanäköinen agraari-Suomen urbanisoitumisen monumentti ja täysin ansaitusti osa suomalaista folklorea.