7. CMX: Aura

(Herodes/EMI, Suomi 1994. Tuottajat: Gabi Hakanen & A.W. Yrjänä)

CMX:n kolme ensimmäistä levyä: Kolmikärki (1990), Veljeskunta (1991) ja Aurinko (1992) loivat vajaassa muutamassa vuodessa triptyykin, jossa 1980-lukulainen hardcorepunk ja velmu aggressiivinen avantgarde vaihtuivat hiljalleen kohti selkeämpää linjakkuutta. Auringolla amerikkalaisesta vaihtoehtorockista ja punkin raivokkuudesta otetut vaikutteet suodatettiin komeasti Kalevala-vaikutteisen shamanismirockin läpi. Torniolaisyhtyeen magnum opuksella, Auralla (1994), keitokseen lisättiin vielä ronskimmin äkkiväärää progressiivisuutta, vilpitöntä, mutta toki soitannollisesti kimuranttia ihmissuhdepoppia sekä raskaita riffivyörytyksiä. Tuloksena syntyi allekirjoittaneelle kaikkein eniten merkityksiä (ja henkilökohtaisia muistoja) antanut pitkäsoitto suomenkielisen rockin historiassa. Samalla se on levy, jonka jokaisen tekstikohdan olen painanut muistini syövereihin. Aura sing-a-long, anytime!

Aura on musiikillisesti skitsofreeninen kokonaisuus, jossa käytännössä mikään ei valmista kuulijaa seuraavan kappaleen tyylilajivaihdosta kohtaan. Tango (Nainen tanssii tangoa), raskas rock (Työt ja päivät), kansanlauluvaikutteet (Turkoosi) ja proge (Pilvien kuningas) antavat vain eräitä askelmerkkejä Auran sisäistämiseen. Iskelmäsovittaja Veikko Huuskosen uskaliaat jouset luovat Ruosteen (josta tuli klassinen oppikirjaesimerkki CMX-balladista) ja Nainen tanssii tangoa -kappaleiden selkärangan. Jälkimmäisessä Huuskosen uljaan tangomelodian puhkoo Janne Halmkronan ja Timo Rasion hc-kitaroiden sarjatuli. Samuli Knuutia lainatakseni: "vaikutelma on kuin Heikki Hietamieheltä katkaistaisiin kaula kesken Lauantaitanssien". Kappaleen voi nähdä turhautuneen ivallisena tutkielmana perinteisemmän suomalaisen pop-musiikin kuvastosta.

CMX:n vihainen puoli kuuluu Auralla Sametinpehmeän julmassa riffimyrskyssä ja Raskaan huutosäkeistössä. Legendaarisessa Terveet kädet -yhtyeessäkin vaikuttaneen A.W. Yrjänän hc-menneisyyttä ei säästellä. Työt ja päivät -kappaleen meteli on jäätävämpää laatua, mutta perusteltua. Rujouteen syntyy kontrasteja kalevalaisin äänenpainoin etenevissä Turkoosissa ja Mikään ei vie sitä pois -kappaleessa. Kuulas Talvipäivänseisaus ja lempeä Aura ovat akustista CMX:ää parhaimmillaan. Ensinmainitun pohjaton pohjoisen lohduttomuus saa tärkeän vastinparin levyn nimikkoraidan toiveikkuudesta.

Levyltä poimitut singlet, Ruoste ja Kultanaamio, olivat albumin kiistatta radioystävällisintä materiaalia. Murealla bassolla alkava ja lähes Euroviisumittoihin itsensä paisuttava dynaaminen ja energinen Kultanaamio olisi oikeudenmukaisessa maailmassa ollut ilmestyessään megahitti. CMX:n popimman puolen mestariteosta kuunnellessa on lopulta yhdentekevää, että kyseessä saattaa olla "vain" pintaliitoisen ja ylimakean romantisoinnin satiirista. Täydellisen ajattoman Elokuun kruunun pehmeässä lyyrisyydessä paljastuu yksi Auran ominaispiirteistä, nuoreen ihmiseen vetoava patetia. Kappaleen raskasmelodisen poljennon keskellä annetaan viittaus neitsyyden menettämiseen öisellä rannalla. Aura tuntuu kertovan melodramaattisista teoista ja pakahduttavista tunteita sortumatta liian ilmeisiin sanankäänteisiin.

Yrjänän intellektuellit sanoitukset olivat vahvistuneet jo Auringolla, mutta Auran myötä Yrjänän teksteissä synkkäsävyinen mystiikka kohtasi onnistuneimmin (inho)realistisen runollisuuden. Yrjänän vanhasuomalaiseen alkusoinnutteluun taipuvainen lyriikka oli riisuttu suomenkielisen rockin konventioista, tilalla oli mytologioiden ja ihmisen persoonallisuuden kerrostumia humanistisen lämpimällä pohjavireellä.

"Ei ole sen vaikuttavampaa ääntä kuin bändin jonka aika on tullut, bändin joka on murtanut kahlitsevat genre-kalterit ja tajunnut lahjakkuutensa rajattomuuden. Tämä on se ääni." -Samuli Knuuti (Rumba-lehden aikalaisarviossa vuonna 1994)

CMX:n Dinosaurus Stereophonicus oli sijalla 21.
Rautakantele sijalla 43.

13. Suede: Dog Man Star

(Nude, Englanti 1994. Tuottaja: Ed Buller)

Lontoolainen Suede nousi parrasvaloihin osana 1990-luvun brittipop-liikettä, mutta siinä missä Cool Britannia väsähti pian Oasiksen ja Blurin väliseksi taistelutantereeksi, jatkoi Suede brittipop-huuman paineista piittaamattomana yksikkönä. Ja selviytyi ehjempänä kuin ehkä yksikään aikalaistovereistaan.

Yhtyeen toisella pitkäsoitolla Dog Man Starilla (1994) yhtye syöksyi vahvasti melodramaattiseen, synkkäsävyiseen tunnelmaan, joka muuntui suorastaan riipiväksi The Asphalt Worldin kaltaisessa nihilismiprogessa. Lämpimämpiä sävyjä tarjosivat ehkä briljantein Brett Andersonin ja Bernard Butlerin aikaansaannoksista, The Wild Ones ja sukupolvensa ytimekäs theme, svengaava New Generation. Sinfoniseksi kamaripopiksi lennähti albumin päättävä Still Life, josta tuli todellinen kiistakapula studiossa.

Musiikillisesti monipuolinen pitkäsoitto valmistui epäsovinnaisten tunnelmien vallitessa, sillä kitaristi/säveltäjä Butler oli tehnyt vahvasti selväksi ettei ollut tyytyväinen albumin tuotannollisesta jäljestä. Luonnollisesti Butlerin inhokiksi joutui bändin hovituottajana toiminut Ed Bueller, jolle diivaileva kitaristi soitteli öisin uhkailusoittoja. Albumin julkaisun kynnyksellä Anderson & kumppanit ajautuivat ikävään, mutta välttämättömään ratkaisuun pitääkseen Sueden elävien kirjoissa. Bernard Butler sai lähteä.

Esikuvansa The Smithsin tavoin Suede oli parhaimmillaan ällistyttävä singlebändi ja nimenomaan tasaisen laadukas sekä singlen a- että b-puolen kanssa. Yhtyeellä oli varaa jättää pitkäsoitoltaan niin tasokkaita glam-vetoja (Killing of a Flash Boy), modernin rockin mestariteoksia (My Dark Star) kuin itkettäviä tunnelmapaloja (Another No One, Europe Is Our Playground). B-puolikokoelma Sci-Fi Lullabies (1997) kokosi singlejen kääntöpuolien paraatiesitykset The Smithsin Louder Than Bombsin (1987) tavoin.

Sueden eponyymidebyytti oli sijalla 86.
Coming Up sijalla 96.

19. Morrissey: Vauxhall And I

(Parlophone, Englanti 1994. Tuottaja: Steve Lillywhite)

Pop-musiikin kuunteleminen voi olla henkisesti vaarallista puuhaa. Erityisen uhkaavaksi viaton harrastus muuttuu silloin, kun korviin kantautuu jotakin sellaista, johon voi samastua poikkeuksellisen voimakkaasti. Minulle on käynyt kuten niin monelle muulle kohtalontoverilleni, Stephen Patrick Morrissey (s. 1959) vei olennaisen palan sielustani ollessani murrosiän kurimuksessa ja pelasti minut kuolettavasta arjesta taivaallisella pop-musiikilla. Sillä mitäpä muutakaan The Smithsin lyhyt, mutta innovatiivisuudessaan lyömätön levytysura olisi ollut kuin taivaallista? Morrissey ja Johnny Marr pelastivat pop-musiikin tekemällä siitä uudelleen herkän lyyristä ja tarttuvan melodista, mutta myös intellektuaalista.

Vauxhall & I -levyn ilmestyessä alkukeväästä 1994 koki 35-vuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä Morrissey levytysuransa olevan päätöksessään. Äänitysten aikana hän oli menettänyt kolme läheistä ystäväänsä lyhyen ajan sisään, Your Arsenalin (1992) tuottaneen Mick Ronsonin, managerina toimineen Nigel Thomasin sekä hovimusiikkivideo-ohjaajansa Tim Broadin. Kuolemantapausten johdattelemana albumi edeltäjiään melankolisemman, hauraan ja unenomaisen tunnelman.

Graham Greenen East Endin gangstereista kertovaan Kiveä kovempi -romaaniin (Brighton Rock, 1938) viittaava avausraita Now My Heart is Full osoittaa jo albumin suunnan. Menetetystä menneisyydestä suruvoimansa imevä kappale vetoaa tunteisiin ja muuttuu kehittyessään myös salamyhkäiseksi, henkilökohtaisen onnen kuvaukseksi (“Tell all of my friends / I don´t have too many / Just some rain-coated lovers´ puny brothers”). Menneisyys on toinen maa, mutta se ei ole välttämättä taakka.

Vuoteen 1994 mennessä Morrisseyn säveltäjätovereiden Boz Boorerin ja Alain Whyten luovuus oli hioutunut huippuunsa. Boorerin neronleimauksina syntyivät niin albumin muistettavin singlehitti The More You Ignore Me, the Closer I Get kuin musertavassa dramaattisuudessaan upea päätösraita Speedway. Whyte osoitti olevansa mies paikallaan eritoten akustisen Why Don´t You Find Out for Yourselfin kuninkaallisessa katkeruudessa ja I Am Hated for Lovingin koukukkaan syleilevässä eteerisyydessä. Helmeilevää kitarapoppia ja akustista kaihoa yhdistelevän mestariteoksen tunnelmallisempaa puolta edustaa myös eroottissävyisen haikailun leimaama Spring-Heeled Jim, jolla Mozzerimme toteaa lakonisesti ”Oh, where did all the time go?".

Sanoitusten suhteen Morrissey oli vielä 1990-luvun alkupuolella lyömätön itsensä. ”I bear more grudges than lonely high court judges” on vaaniva, jopa profeetallinen kommentti ottaen huomioon, että kaksi vuotta myöhemmin alkoi pahamaineinen The Smiths-oikeudenkäynti. Tekstit ovat tulvillaan populaarikulttuurisia viitteitä ja oman mediakuvan tutkiskelua. Erityisen vahva kannanotto kuullaan Speedwayn jyrisevässä verbaaliudessa, jossa kuullaan säkeet ”All those Lies! Written Lies! Twisted Lies!”, kun taas tyyni Hold on to Your Friends muistuttaa ystävyyden ja kestävien ihmissuhteiden tärkeydestä. Morrisseyn tapauksessa emme tiedä, onko kyse viiltävästä ironiasta?

Parhaimmillaan Morrissey on aikamme suurenmoisin poplyyrikko ja runoilija, mutta myös kaipuun ja sydäntä särkevien pop-laulujen ylivertainen tulkki, joka ei paitsi tulkitse, vaan on täydellisesti lauluissaan läsnä. Steve Lillywhiten taidokkaasti ja pieteetillä tuottama Vauxhall & I on rehellisessä ajattomuudessaan verrattavissa mihin tahansa niistä levyistä, jotka Morrissey teki Johnny Marrin kanssa kultaisella 1980-luvulla. Kiistatta se on Pyhän Morrisseymme paras sooloalbumi, mutta samalla myös levy, josta oli mahdoton jatkaa epäonnistumatta.

Morrisseyn Viva Hate oli sijalla 33.
Your Arsenal oli sijalla 54.

23. Nirvana: MTV Unplugged in New York

(DGC, Yhdysvallat 1994. Tuottajat: Scott Litt, Alex Coletti & Nirvana)

Määritellessäni aution saaren levyjen pelisääntöjä eivät kokoelma- tai livelevyt olleet listalle tervetulleita. Yksi poikkeus on kuitenkin sallittava, sillä grungen ruumiillistuma Nirvana ylsi joutsenlaulullaan uransa komeimpaan suoritukseen. Marraskuussa 1993 Music Televisionin Unplugged-sarjassa televisioidussa konsertissa yhtye riisui musiikistaan angstisen metelin ja tukahdetusta vihasta kumpuavat kitarapurkaukset. Jäljelle jäi haikea kauneus, folkmaisen pelkistetyt melodiat ja Kurt Cobainin paljas tulkinta, jota taustoittivat erinomaisesti Krist Novoselicin ja Dave Grohlin lisäksi kitaristi Pat Smear, sellisti Lori Goldston sekä Meat Puppetsin vierailevat veljekset Cris ja Curt Kirkwood. MTV Unplugged in New York -nimeä kantava levy ilmestyi noin puoli vuotta Cobainin itsemurhan jälkeen loppusyksystä 1994.

Akustisesta levystä tekee persoonallisen ja vahvasti tunteisiin vetoavan kuuntelukokemuksen Nirvanan taito käsitellä cover-lauluja. David Bowien varhainen The Man Who Sold the World -kappale (1971) on Nirvanan tulkitsemana ylivertainen suoritus, yksi kaikkien aikojen cover-tulkintoja eikä kappaleen morbidista tunnelmasta jää mikään epäselväksi ("I thought you died alone / a long long time ago"). Taakse eivät jää myöskään Meat Puppetsilta lainatut tunnelmapalat Plateau, Oh Me ja Lake of Fire, joihin yhtye puhaltaa hartaan tunnelman kuin leirinuotiolla istuen. The Vaselinesin vaihtoehtopala Jesus Doesn't Want Me for a Sunbeam ja Leadbellyn juureva Where Did You Sleep Last Night antavat hauraalle levylle sopivan annoksen karheutta. Nirvanan omasta tuotannosta komeimmin unplugged-käsittelyyn taipuvat Bleach-levyn (1989) About a Girl, Nevermindin (1991) On a Plain ja Something in the Way sekä In Uteron (1993) All Apologies.

Unplugged-keikka oli aikoinaan vähällä jäädä toteutumatta. Kontroversaali Music Television ei ollut tyytyväinen bändin kutsumiin vierailijoihin eikä settilistaan, joka Come As You Area lukuunottamatta hylkäsi yhtyeen singlehitit ja encoret. Oman kiistansa aiheutti myös Cobainin vaatimus koristella studio hautajaiskukin ja kynttilöin.

All in all is all we are.

Nirvanan Nevermind oli sijalla 71.

70. Pulp: His 'n' Hers

(Island, Englanti 1994. Tuottaja: Ed Buller)

Pulp niputettiin 1990-luvulla osaksi nuorekasta brittipop-buumia yhdessä Sueden, Blurin ja Oasiksen kanssa, vaikka tosiasiassa sheffieldiläinen eksentrikkoryhmä oli perustettu jo 1970-luvun lopulla. Yliopistopiireistä noussut yhtye koki 1980-luvun varrella lukuisia kokoonpano- ja tyylilajivaihdoksia ennen kuin kaupallinen menestys alkoi häämöttää 1990-luvun alussa. His 'n' Hersiä (1994) edeltänyt Separations (1992) enteili jo nahkansa uudelleen luoneiden älykköpoppareiden esiinmarssia: Countdown, My Legendary Girlfriend ja acid house -vetoinen This House is Condemned eivät voineet jäädä huomaamatta.

Vaikka Different Class (1995) lopulta nostikin Pulpin menestyksen huipulle, on His 'n' Hers kuitenkin mielenkiintoisempi ja tasapainoisempi levy. Brittiläisen taiderockin kekseliääseen kitarapop-ironiaan verhoillut yhtye velmuili keulahahmonaan uusdandy Jarvis Cocker, joka on yksi modernin brittirockin suurimpia kulttihahmoja. Harvalla aikalaisyhtyeellä oli tarjota Lipglossin, Babiesin ja Do You Remember the First Timen kaltaista briljantin popin kimaraa.

78. Cranes: Loved

(Dedicated Records, Englanti 1994. Tuottaja: Cranes)

Vaikka brittiläinen Cranes onkin urallaan karttanut goottibändiksi leimautumista, oli yhtye silti mitä sopivin hurmaantumisen kohde The Curen, Joy Divisionin ja kumppaneiden 1980-lukulaisen mustahuuliromantiikan parissa murrosikänsä viettäneelle nuorelle synkiölle. Ajoittaisissa kelttiläisvaikutteissa ja psykedeliaan kaartuvissa rytmityksissä Cranes vastasi kuitenkin enemmän sieluntoveruutta Cocteau Twinsin haaveilevalle utuisuudelle tai Kate Bushin oikukkaalle pop-taiteelle kuin Siouxsie & the Bansheesin punkin perinnöstä ammentavalle goottirockille. Runollisuus puri (ja taitaa purra yhä) allekirjoittaneeseen aina enemmän kuin ns. suora toiminta.

Eksentrisesti viehättävällä Lovedilla (1994) Cranesin koliseva ja kenkiintuijotteleva, vahvasti kaiutettu vaihtoehtopop sai mantramaisia piirteitä. Introvertit biisirakenteet eivät kuitenkaan karttaneet tarttuvia koukkujakaan, esimerkiksi Shining Road tai Pale Blue Sky olisivat voineet olla vaihtoehtomaailmassa isoja indiehittejä. Albumin loppupuolella kuultava Paris and Rome on linjakkaan levyn kliimaksi, taivaallinen kappale ilman uskonnollista kontekstia.

Cranesin Forever (1993) oli sijalla 98.

100. Pearl Jam: Vitalogy

(Epic, Yhdysvallat 1994. Tuottaja: Brendan O'Brien, Pearl Jam)

1990-luvun alun amerikkalaisen vaihtoehtorockin suurnimistä Pearl Jam on ollut sitkein ja vitaalisin. Karismaattisen Eddie Vedderin johdolla yhtyeestä kuoriutui grungeliikkeen juurevan kapinallinen äänitorvi, joka levy levyltä irrotti otettaan debyytin (Ten, 1991) trendikkäästä "Seattle-soundista".

Kurt Cobainin kuoleman jälkeisenä syksynä ilmestynyt Vitalogy (1994) oli askel kokeellisempaan, jopa irvokkaaseen soundiin, jota höystettiin epävireisin haitarein ja hälyäänin. Kaiken outoilun keskellä yhtye onnistui kanavoimaan aggressiivisuutensa uransa parhaimpaan rockiin (Spin the Black Circle, Corduroy, Whipping) ja vähäeleiseen syvämietteisyyteen (Better Man, Nothingman, Immortality).