26. Echo & the Bunnymen: Ocean Rain

(Korova, Englanti 1984. Tuottajat: Echo & the Bunnymen, Gil Norton & Henri Loustau)

Liverpoolin "Another Fab Four" eli Echo & the Bunnymen oli postpunkin monipuolisesta bändijoukkiosta yksi kunnianhimoisimpia ryhmiä. Yhtyeen neljäs pitkäsoitto, sinfoninen Ocean Rain (1984), tähtäsi korkeammalle kuin mistä useammat aikalaisbändit osasivat haaveillakaan. Levyn ilmestyessä yhtyeen vokalisti Ian McCullouch mainosti albumia kaikkien aikojen parhaana. Uransa luovinta kautta eläneen yhtyeen itseluottamus oli ihailtavalla tasolla.

Ocean Rainilla Echo & the Bunnymen korvasi yhtyeen aiemmilta levyiltä tutun kolkkouden lämpimällä romanttisuudella, keventämättä yhtyeelle tyypillistä tummanpuhuvuutta. Dramaattisella levyllä (jota entisestää korosti Martyn Atkinsin suunnittelema kansitaide) Bunnymenit eivät aristelleet sovituksellisissa tai soitannollisissa ratkaisuissa. Pete de Freitasin pehmeä vispilärumputyöskentely ja Adam Petersin orkesterisovitukset loivat tunnelmavaihteluilla jylhyyttä. Samalla kuitenkin yhtye onnistui kirjoittamaan uransa briljanteinta kitarapoppia Seven Seasin, Silverin ja Crystal Daysin muodossa.

Albumin pysäyttävin kappale on kuitenkin Bunnymenin Love Will Tear Us Apart, esilynchmäisen tunnelmallisuuden taidonnäyte The Killing Moon, jossa McCulloch eläytyy siinä määrin kertojan rooliin, että hän todella tuntuu uskovan kohtalokkaan voimaballadinsa vääjäämättömästi etenevään draamankaareen. Death is in Love With Us.

Echo & the Bunnymenin Heaven Up Here oli sijalla 77.

29. U2: The Unforgettable Fire

(Island, Irlanti 1984. Tuottajat: Brian Eno & Daniel Lanois)

U2:n tiedostavuus oli roihahtanut ilmiliekkeihin kantaaottavalla Warilla (1983). Paikoin armottomaksikin yltyvän albumin jälkeen yhtye alkoi etsiä musiikkiinsa lämpöä ja herkkyyttä Brian Enon ja Daniel Lanois'n astuessa tuottajien saappaisiin. Lopputulos The Unforgettable Fire (1984) onkin U2:n 1980-luvun tuotantoa ajatellen rohkein taiteellinen siirto. Eno ja Lanois hakivat lempeyttä ja tunnelmallisuutta yhtyeen musiikkiin uudistamalla koko soitinkirjon. Larry Mullen Juniorin lujaa iskevä rumpusointi sai hienostuneempia piirteitä ja The Edgen kitarailmaisuun löytyi vaikutteita ambient-musiikin suunnalta. Tuottajien kannustamana koskettimet tuotiin myös mukaan, jotta levyn ääniaailma saatiin unenomaiseen suuntaan. Eno ja Lanois painottivat improvisaation ja intuitiivisuuden merkitystä sävellystyössä, josta tuloksena syntyi mm. kokonaan improvisaatiolle perustuva Elvis Presley and America.

Harvalla pop-levyllä on viimeisen 30 vuoden aikana ollut sellaista albumin avaavaa nelikkoa kuin The Unforgettable Firella. Larry Mullenin mutkittelevan rullaavalla rumpukompilla starttaava A Sort of Homecoming toivottaa tervetulleeksi jälkipunkin mielenmaisemiin. Martin Luther Kingille omistettu hittisingle Pride (In the Name of Love) sykähdyttää yhä (”Early morning/April 4/shot rings out in the Memphis sky/Free at last, they took your life/They could not take your pride”). The Edgen haastavalla kitarakuviolla riivattu Wire tekee tiliä rock-maailman huumehoureisuudesta, jonka jälkeen taiteellinen nimikkokappale The Unforgettable Fire puhdistaa ilman hauraalla kauneudellaan. Kappaleen eeppisen kaaren luovat yhteistyössä The Edgen kitarat ja irlantilaisen jazz-muusikko Noel Kelehanin jousisovitukset. Muistorikkaan pitkäsoiton tähtihetkiin lukeutuu myös massiivinen Bad, jonka uskalias Live Aid -tulkinta vuodelta 1985 edustaa definitiivisintä U2-hetkeä, vaikkakin juuri sen kautta Bonon myöhemmän kauden messiashahmolle luotiin kasvupohja. Allekirjoittaneelle nimenomaan nuo Live Aidissa tehokkaasti käytetyt parikymmentä minuuttia olivat lähtölaukaus yhtyeen ihailulle. Muistan laulaneeni ja soittaneeni tennismailalla Sunday Bloody Sundayta traktorin perälavan toimiessa esiintymisareenana. Say No More!

Lempeän The Unforgettable Firen kaupallinen menestys toi U2:n askeleen lähemmäksi maailmanlaajuista läpimurtoa. Samalla se aloitti U2:n yhä jatkuvan yhteistyön Enon ja Lanois’n kanssa. Omaleimaisella tavalla mestarillisen levyn kruunaa yhtyeen lähes koko uran hovikuvaajana toimineen Anton Corbijnin kansikuva. Athlonen kaupungin lähellä, Moydrumin linnan pihalla otettu upea mustavalkokuva dokumentoi albumin tunnelmallisuuden osuvasti. Jylhä maisema sopii kansikuvaksi myös siksi, että yhtyeen henkisenä kotina levytysprosessin ajan toimi County Meathissa sijaitseva Slanen linna.

U2:n Achtung Baby oli sijalla 44.
War sijalla 97.

47. The Smiths: The Smiths

(Rough Trade, Englanti 1984. Tuottaja: John Porter & The Smiths)

The Smiths oli neljän jäsenensä, kitaristi/säveltäjä Johnny Marr, basisti Andy Rourke, rumpali Mike Joyce ja vokalisti/lyyrikko Morrissey, täydellistymä. Jos yksikin kvartetin palasista olisi ollut poissa, ei yhtyeen lyhyeksi jäänyt, mutta sitäkin laadukkaampi levytysura (1983-87) kuulostaisi niin briljantilta.

Pitkäsoittomitassa tarina alkoi eponyymillä debyyttialbumilla, jonka lopullinen versio äänitettiin kengännauhabudjetilla viidessä–kuudessa päivässä. Syy tähän oli, että levy-yhtiön pomo Geoff Travis ei ollut tyytyväinen ensimmäisen tuottajan kanssa äänitettyihin versioihin, joten hänen tilalleen palkattiin muun muassa BBC:n radiopuolella työskennellyt John Porter.

Ongelmallisista lähtökohdista huolimatta lopputulos on yksi kaikkien aikojen pop-debyytteja. Vinyylin A-puolen päättävästä (tosin alkuperäispainokselta puuttuvasta) This Charming Manista alkaa vastustamaton kitarapopin euforia. Yhtyeen kenties komein biisi Still Ill porautui täysi-ikäistymisen kynnykselle kipuilevaan nuoreen mieheen syvälle. "For there are brighter sides to life / And I should know, because I've seen them but not very often..." lauloi Morrissey ja tuntui tiivistävän kaiken olennaisen.

Manchester - so much to answer for...

The Smithsin Meat is Murder (1985) oli sijalla 56.

73. Simple Minds: Sparkle in the Rain

(Virgin, Skotlanti 1984. Tuottaja: Steve Lillywhite)

Sparkle in the Rainillä (1984) Jim Kerrin johtama Simple Minds siirtyi kiehtovan improvisatorisesta synakilkkeestä kohti dynaamisempaa, aiempaa selvästi rock-henkisempää ilmaisua. Tuottaja Steve Lillywhiten jälki Big Countryn The Crossingilla (1983) ja U2:n Warilla (1983) oli tehnyt skotlantilaiskvintettiin vaikutuksen, jonka pohjalta yhtyeen uusi, stadionorientoitunut ja samalla aiempaa aggressiivisempi ja ekstrovertimpi rock-soundi syntyi. Soitannollisesti levy antoi isomman roolin kitaristi Charlie Burchillin lisäksi uudelle rumpalille, Mel Gaynorille, jonka voimakas soitanta sopi yhtyeen suureellisen rockin (Waterfront, Up on the Catwalk, Speed Your Love to Me) kivijalaksi.

1980-luvun puoliväliin tultaessa Simple Mindsin globaalisuosio muuttui yhdessä yössä. The Breakfast Clubista (1985) muistettavasta megahitistä Don't You (Forget About Me) tuli aikalaisklassikko ja teinidiscojen kärkikappale, vaikka yhtyeellä oli vielä pokkaa heivata hittisingle pois Once Upon A Time -levyltä (1985).