16. Depeche Mode: Songs of Faith and Devotion

(Mute Records, Englanti 1993. Tuottajat: Depeche Mode & Flood)

Depeche Mode luokitellaan usein karkeasti kasaribändiksi, vaikka yhtyeen ehyimmät ja samalla myydyimmät levytykset löytyvät 1990-luvun alkuvuosilta. MTV:n hevirotaatioon päässeen Personal Jesus -singlen (1989) nerokkaasti ennakkopuffaama Violator (1990) ilmestyi keskelle suurinta DM-huumaa. Niin modernista teknosta kuin countrysta vaikutteita ottaneella levyllä yhtye nousi viimeistään mikkihiirikenkäisen syntikkapopin mestariluokkaan. Samalla se toi yhtyeen henkilökemioihin (ehkä väistämättömiä) kolhuja, jotka purkautuivat kriisinä vuosia myöhemmin.

Jo 1980-luvun loppupuolella Depeche Moden syntetisaattorivetoiseen soundiin oli tuonut lisäsävyjä biisintekijä Martin Goren kitaratapailut, mutta tuon paheellisen rock-instrumentin läpimurto tapahtui Songs of Faith and Devotion -levyä (1993) ennakoineella singlellä I Feel You, jolla yhtye loi itsensä uudelleen rockin kanssa pyhään liittoon vihittyinä konesynkistelijöinä. Vahvistunut rock-henkisyys näkyi myös Anton Corbijnin taidokkaissa promokuvissa, joissa grungen ja kovien huumeiden kyllästämässä Los Angelesissa 1990-luvun alkupuolen viettänyt Dave Gahan oli muuttunut lyhyttukkaisesta atleetikosta tatuoiduksi ja lävistetyksi rock-tähdeksi.

Vaikka Depeche Mode irroittikin Songs of Faith and Devotionilla otetta menneestä tyylistään, oli albumi silti majesteettisessa tummanpuhuvuudessaan tunnistettava DM-hengentuote. Violatorin kaupallinen menestys jatkui, vaikka kappaleet olivat yhä sisäänpäinkääntyneempiä ja syvässä epätoivossa marinoituja. Albumin vihainen hybridi yhdisti grungea ja depressiogospelia DM:n konesointiin, johon tuottaja Flood toi mukanaan entistä synkempiä mausteita. Täydellisessä Walking In My Shoesissa kiteytyi kaikki se epävarmuuden, epäilyn ja saavutettuun asemaan sopeutumisen mukanaan tuoma ristiriitojen aallokko, jossa Depeche Mode 1990-luvun alkupuolella luovi.  

Levyn julkaisun jälkeiset, päättymättömiltä tuntuneet kiertueet (Devotional Tour/Exotic Tour/Summer Tour '94) osoittautuivat taiteellisista menestyksistä huolimatta raskaiksi. Miljoonia levyjä myynyt yhtye alkoi epäinhimillisen turnauskestävyyden murentuessa kääntyä vainoharhaisesti itseensä. Lopulta Gahanin huumehelvetti, kosketinsoittaja Andrew Fletcherin hermoromahdus ja Goren alkoholiongelma olivat lähellä tuhota yhtyeen 90-luvun puoliväliin tultaessa. Lopulta menestyskvartetista jäi jäljellä vain trio, kun konevelho Alan Wilder erosi yhtyeestä kesällä 1995.

68. Slowdive: Souvlaki

(Creation/SBK, Englanti 1993. Tuottaja: Slowdive)

1990-luvun alkupuolta hetken aikaa värittäneen shoegazing-genren kliimaksi koettiin brittiläisen Slowdiven innovatiivisella mestariteoksella Souvlaki (1993). Aikalaisarvioissa ja levymyynnissä grunge-jyrän alle totaalisesti jäänyt levy on äärimmilleen kaiutetussa kaihomielisyydessään saanut 2000-luvun edetessä seuraajia enemmän kuin moni on käsittänytkään. Yhtyeen itsensä tuottaman levyn kvaliteettiin oman kontribuutionsa antoi tuottajaguru Brian Eno, jonka konevelhous on kuultavissa Sing ja Here She Comes -kappaleissa.

Souvlakilla tärkeintä ovat kappaleet, jotka Oskari Onnista lainatakseni ovat kuin "tummansinistä satiinia leijailemassa vapaana syystuulessa". Sadepäivinä Alison, When the Sun Hits, Souvlaki Space Station ja Machine Gun hipovat kukin vuorollaan täydellisyyttä. Ja toisin kuin genren äänekkäimmillä edustajilla, My Bloody Valentine eturivissä, Slowdivessa ei koskaan ollut kyse desibeleistä tai voimasta, vaan tunteesta.

Slowdiven Just for a Day (1991) oli sijalla 76.

86. Suede: Suede

(Nude, Englanti 1993. Tuottaja: Ed Buller) 

Suede oli 1990-luvun kenties paras ulkomainen rock-yhtye. Brittiläisen rockin kaanonissa se vaelsi jossain David Bowien glam-kauden ja The Smithsin melankoliapopin välimaastossa, mutta onnistui kuitenkin luomaan omaäänisen rock-soundin, jossa riitti (kaupunki)romantiikkaa sekä nuoruuden uhoa ja tragiikkaa - glamouria unohtamatta. Androgyynin Brett Andersonin johtama seksikäs yhtye oli monin verroin coolimpi kuin yksikään aikalaisensa.

Eponyymiesikoinen (Suede) oli kiihkeä sekoitus särmikästä rockia ja pakahduttavia balladeja. Andersonin ja kitaristi/säveltäjä Bernard Butlerin syvä musiikillinen ystävyys vaikutti 90-luvun vastineelta Morrisseyn ja Johnny Marrin lähes intohimoiselle bänditoveruudelle. Maaliskuussa 1993 ilmestyneestä debyytistä tuli nopeimmin myyty esikoislevy brittien listahistoriassa.

Sueden Coming Up (1996) löytyi sijalta 96.

88. Red House Painters: Red House Painters

(4AD, Yhdysvallat 1993. Tuottaja: Mark Kozelek)

Apatiaan taipuvaisen Mark Kozelekin johtama Red House Painters loi slow/sadcore-genrelle orgaanisen ilmiasun. Emotionaalisen yhtyeen syvään uurretussa melankoliassa yhdistyivät folkin ja indierockin perimä hitaaseen rumputyöskentelyyn ja harkitun haikeaan kitaranäppäilyyn. Kozelekin murheessa ei ollut kyse mistään teiniruikutuksesta vaan syvän masennuksen harmaasta pilviverhosta. Mutta kuten taiteessa usein, syvästä epätoivosta nousee esiin mitä kauneinta luovuutta.

Albumin avaavat Grace Cathedral Park ja Down Through esittelevät punaisen talon maalareiden päävärit, mutta varsinaisen dramaturgian, hitauden kauneuden, toteavan laulun ja melodisen kauneuden määrittelee lohduttomuudessaan säväyttävä ja itkettävyydessään voimauttava Katy Song. Kappale, jonka tekstikohta: "I know tomorrow/you will be somewhere in London/living with someone/you've got some kind of family/there to turn to/and that's more than I could ever give you" lihallistaa Kozelekin rakkaudettomuuden.

Masentunutta (vaan ei masentavaa) musiikkia ajatteleville ihmisille.

98. Cranes: Forever

(Dedicated Records, Englanti 1993. Tuottaja: Cranes)

Portsmouthilainen Cranes edusti 1990-luvun kenkiintuijottelijoiden synkintä siipeä, vaikka tuskin kukaan yhtyeen persoonallisen solistin Alison Shawn lapsenkaltaista ääntä kovin itsemurha-alttiina piti. Yhtyeen tummasävyisessä unipopissa, jota myös goottiminimalismiksi kuvailtiin, oli vaikutteita erityisesti The Curen ja Cocteau Twinsin suunnalta. Robert Smithin takkutukkien kanssa yhteistyö eteni jopa Wish-kiertueen (1992) lämmittelijäaktin rooliin.

Eteerisellä Forever-albumilla Cranes hioi surumielisen taivaanrantaan tuijottelun lähelle huippuaan (paremmaksi pisti vain Loved (1994), josta myöhemmin). Satumaisen akustiset äänikudelmat sidottiin hiljalleen kohoaviin kitaraefekteihin ja -valleihin sekä kolisevuudessaan tehokkaaseen lyömäsoitintyöskentelyyn. Tasalaatuisen levyn mieleenpainuvimmaksi kappaleeksi nousee tukahduttavan kaunis Cloudless. Oi, kuinka hypnoottisena kappale soikaan Cranesin pienimuotoisella Suomen-kiertueella keväällä 2004!

"Imagine a small child singing lullabies at the bottom of the well with a background of grinding guitars"