Pop-entusiastille palkitsevimpia tilanteita ovat ne hetket, jolloin eteen ajautuu albumi, joka hiljalleen nakertaa tiensä tajuntaan, jää sinne lopulta alivuokralaiseksi ja jättää ikuiset muistijäljet. Brooklyniläisen The Nationalin henkilökohtaisesti vallankumouksellinen Boxer on minulle (toistaiseksi) 2000-luvun paras ulkomainen albumi ja teos, jonka elinvoimaisuutta piti lähteä todistamaan aina ulkomaita myöten.
Tummasävytteisen indierockin ja postpunkin uudentulemisen välimaastosta itsensä löytänyt yhtye osoitti neljännellä pitkäsoitollaan olevansa paitsi kipeän koskettava, haikeaviritteisen nostalginen myös dekadentin runollinen ja rehellinen samanaikaisesti. Boxer hurmasi vähäeleisellä charmillaan, jonka laajassa äänikuvassa lämpimästi mouruavat särökitarat, rapea rummutus, levolliset jouset ja puhaltimet tarrasivat Matt Berningerin abstraktin kirjallisiin teksteihin täydellisesti. Biisiensä rytmisellä poljennolla The National huokuu postpunkin kohtalokkuutta, mutta haikeimpien kappaleiden kauneus palauttaa kuulijan lähes meditatiiviseen tilaan. Viiltävimpään postpunkiin pesäeroa tekee myös The Nationalin inhimillinen, punaviinin tahrima lämpö.
The Nationalin päällimmäiseksi tunnusmerkiksi nousee Berningerin syvä baritoniääni ja laiskuudessaan vetelyyttä hipova laulutapa. Hetkittäin tuutulauluja muistuttavat tulkinnat pysäyttävät rauhallisuudessaan. Yhtyeen mielikuvituksekkaiden sovituksen ja hetkittäin pakahduttavan tunnelatauksen kautta Fake Empiresta, Squalor Victoriasta ja Slow Showsta tuli ilmestymisvuosikymmenensä keskeisiä tunnussäveliä.
“Turn the light out say goodnight, no thinking for a little while”
The Nationalin Trouble Will Find Me oli sijalla 90.
Alligator sijalla 52.
