26. Echo & the Bunnymen: Ocean Rain

(Korova, Englanti 1984. Tuottajat: Echo & the Bunnymen, Gil Norton & Henri Loustau)

Liverpoolin "Another Fab Four" eli Echo & the Bunnymen oli postpunkin monipuolisesta bändijoukkiosta yksi kunnianhimoisimpia ryhmiä. Yhtyeen neljäs pitkäsoitto, sinfoninen Ocean Rain (1984), tähtäsi korkeammalle kuin mistä useammat aikalaisbändit osasivat haaveillakaan. Levyn ilmestyessä yhtyeen vokalisti Ian McCullouch mainosti albumia kaikkien aikojen parhaana. Uransa luovinta kautta eläneen yhtyeen itseluottamus oli ihailtavalla tasolla.

Ocean Rainilla Echo & the Bunnymen korvasi yhtyeen aiemmilta levyiltä tutun kolkkouden lämpimällä romanttisuudella, keventämättä yhtyeelle tyypillistä tummanpuhuvuutta. Dramaattisella levyllä (jota entisestää korosti Martyn Atkinsin suunnittelema kansitaide) Bunnymenit eivät aristelleet sovituksellisissa tai soitannollisissa ratkaisuissa. Pete de Freitasin pehmeä vispilärumputyöskentely ja Adam Petersin orkesterisovitukset loivat tunnelmavaihteluilla jylhyyttä. Samalla kuitenkin yhtye onnistui kirjoittamaan uransa briljanteinta kitarapoppia Seven Seasin, Silverin ja Crystal Daysin muodossa.

Albumin pysäyttävin kappale on kuitenkin Bunnymenin Love Will Tear Us Apart, esilynchmäisen tunnelmallisuuden taidonnäyte The Killing Moon, jossa McCulloch eläytyy siinä määrin kertojan rooliin, että hän todella tuntuu uskovan kohtalokkaan voimaballadinsa vääjäämättömästi etenevään draamankaareen. Death is in Love With Us.

Echo & the Bunnymenin Heaven Up Here oli sijalla 77.

77. Echo & the Bunnymen: Heaven Up Here

(Korova, Englanti 1981. Tuottajat: Hugh Jones, The Bunnymen)

Jos 1970-luvun lopun Manchester oli kolkkoudessaan inspiroiva paikka, ei Liverpoolkaan kauas jäänyt, mikäli on Echo & the Bunnymenin psykedeliaan taipuvaiseen synkkyyteen luottamista. Vuonna 1978 ensiaskeleensa ottaneen yhtyeen muodostivat dramatiikan tajuinen laulaja Ian McCullouch, terävä kitaristi Will Sergeant ja graniittinen basisti Les Pattinson sekä treenikämpän nurkkaan ohjelmoitu rumpukone (Echo). Esikoislevyyn Crocodiles (1980) mennessä rumpukone oli korvattu Pete de Freitasin tarkalla rumputyöskentelyllä, jossa oli mausteensa krautrockin motorisesta rytmiikasta.

Postpunkin perusteoksiin lukeutuva Heaven Up Here (1981) on Bunnymenin alkuvuosien itsevarmin, ilottomin ja armottomin levytys. Aikalaiskritiikeissä se löysi lähimmän vertailukohdan vuotta aikaisemmin postuumisti ilmestyneestä Joy Divisionin Closerista (1980), mutta toisin kuin Ian Curtisin testamentissa, oli Echo & the Bunnymenin varjonäytelmässä valonhäivähdyksiä (It Was A Pleasure).

Väkevän levyn raidoista kaksi nousevat ylitse muiden: vainoharhainen Show of Strength, jonka toivoisi kuuluvan jokaisen itseään kunnioittavan mustahuuliklubin soittolistalle ja Bunnymenin uran parhaimpien hetkien joukkoon nouseva ikoninen Over the Wall ("I'm walking in the rain/to end this misery/I'm walking in the rain/to celebrate this misery").