54. Morrissey: Your Arsenal

(HMV, Englanti 1992. Tuottaja: Mick Ronson)

Morrisseyn loisteliaasti alkanut sooloura (Viva Hate, 1988) ajautui epävarmalle pohjalle harmillisen linjattomalla Kill Unclella (1991). Hätiin ehti David Bowien glam-kauden kitaristiguru Mick Ronson, jonka tuottamalla Your Arsenalilla Mozzer nousi jälleen parrasvaloihin.

Pääosin kitaristi Alain Whyten säveltämissä kappaleissa yhdistyvät keskeisesti glamrock ja rockabilly. Morrisseyn teksteissä liikutaan vahvasti kontroversaaleissa sfääreissä. The National Front Discon nationalistihenkinen ironia ("England for the English") tuli julkaisuhetkellä totaalisen väärinymmärretyksi ja Glamorous Gluen viistoa huumoria syytettiin antiamerikkalaisuuden lietsonnasta. Oman säväyksensä kokonaisuuteen tuovat erinomaisen hittivetoiset, mutta katkeransävyiset We Hate It When Our Friends Become Successful ja You're the One for Me, Fatty. Henkilökohtaiselta vuodatukselta kuulostava, ihanan pateettinen Seasick, Yet Still Docked naulitsi albumin äärelle jokaisen epävarman kapinallisen.

84. Neljä Ruusua: Haloo

(Parlophone, Suomi 1992. Tuottaja: Neljä Ruusua)

1990-luvulle tultaessa joensuulaislähtöinen Neljä Ruusua oli kiistatta maan parhaimpia yhtyeitä. Innovatiivinen, kokeileva ja moderneja soundikokeiluja pelkäämätön ryhmä rohkeni syvän laman katkeroittamassa maassa panostaa visuaalisuuteen sekä musiikkivideoilla, live-esiintymisissä että värikylläisissä promokuvissa.

Platinamyyntiin yltänyt Haloo (1992) nosti laadukkaan syntikkasoundin yhtyeen soinnin ytimeen, rock-kitaroita unohtamatta. Soundin Jari Uusikartano totesi ihailtavan tuoreena säilyneen Juppihippipunkkarin "kiteyttävän kolmen vuosikymmenen ja kolmen sosiaalisen ryhmän harharetket rytmimatoksi, joka keinuu kuin aggressiivinen astronautti astraalitasolla."

Puhdasta pop-euforiaa tarjosivat Depeche Moden World in my Eyesia lainaava Tie ajatuksiin, Ilkka Alangon yksin säveltämä Sun täytyy mennä kuin reippaammin vedoin etenevä, kuulas Matka on syvä.  Kaikkiaan Neljä Ruusua etsiytyi Haloolla vahvemmin melankoliseen mollitunnelmaan, mutta bändin vastustamaton pop-depressio ei soinnillisesti yhdistynyt totuttuun suomalaiseen kulttuuriperintöön vaan vahvemmin brittiläiseen alakuloon.