(Fiction, Englanti 1989. Tuottajat: David M. Allen & Robert Smith)
"Songs about happiness murmured in dreams..."
Elämässä tulee vastaan äänilevyjä, jotka ovat lopulta niin käänteentekeviä, että syntyy uusi aikakäsitys. Minun tapauksessani on aika ennen ja jälkeen
Disintegrationin. Olin kyllä kuullut
Galore-singlekokoelmalta (1997) poimitut singlet jo aiemmin ja muistanut lapsuuden miltei traumaattisen kokemuksen, kun näin ensimmäistä kertaa
Tim Popen mestarillisen
Lullaby-musiikkivideon (1989). Silti Disintegrationin ylitsevuotavan melankolisen kauneuden äärellä tuntui kuin olisi löytänyt musiikkia, joka osui suoraan sydämeen. Oli heinäkuinen iltapäivä ja olin juuri palannut rippileiriltä. Kotona odotti postipaketti, josta kuoriutui hämyisen tunnelmallinen kansi, jota koristivat kukkamaiset varjomuodostelmat ja jo kotijumalaksi kohonneen
Robert Smithin vahvalla meikillä korostetut kasvot. Kansilehdissä oli houkuttava maininta:
This music has been mixed to be played loud so turn it up. Oli paras totella.
Disintegrationin (1989) ilmestyessä
The Cure oli operoinut levyttävänä rock-yhtyeenä jo vuosikymmenen ja onnistunut kasvattamaan suosiotaan kaikilla mantereilla levy levyltä. 30-vuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä Robert Smith koki kaikki ikäkriisit yhtä aikaa ja upotti sanoituksensa tulvilleen itseinhoa, pettymystä ja ikääntymisen pelkoa.
Samuli Knuutia lainaten: "Disintegrationista tulikin kuin raadollinen erolevy mieheltä, joka on koko elämänsä rakastanut samaa naista" .
Albumia levyttäessä The Cure oli päihteiden maksimikäyttöön
taipuvainen sekstetti, mutta pitkäsoiton ilmestyttyä joukosta oli jo
pudonnut alkoholismiin vajonnut alkuperäisjäsen, rummut koskettimiin (tai "muihin instrumentteihin") vaihtanut
Laurence "Lol" Tolhurst.
Ehkä bändin perustajajäsenen ja Smithin lapsuuden kaverin kirottu päihdeongelma
antoi myös oman potkunsa musiikin kaiken päättymistä ennakoivaan
yleisilmeeseen. Silti on todettava, että nimenomaan Disintegrationilla
The Cure saattoi hyvinkin olla bändinä parhaimmillaan. Robert Smithin
despoottimaisuuteen taipuvainen tyyli johtaa yhtyettään ajoi muut bändin
jäsenet yrittämään parastaan ja ylittämään taitonsa. Erityisesti kosketinsoittaja
Roger O'Donnell nousi elementtiinsä
tunnelmallisten syntikkavallien maestrona. Musiikiksi muutetun epätoivon sydämessä jyrisevät vakuuttavasti
Simon Gallupin
murea basso ja
Boris Williamsin taidokas ja monipuolinen
lyömäsoitintyöskentely, unohtamatta
Porl Thompsonin usein psykedeliaan
taipuvaisia kitarakuvioita, jotka antoivat musiikille eheän ja rikkaan
kokonaiskuvan.
Kappaleista
Plainsong räytyy romantiikan painon alla ja täyttää
kielikuvat sateella, tuulella ja maailmanlopun odotuksella. Samalla se
on, kuten koko albumi, valkokangasmaiset mitat täyttävää tunnelmointia.
Ei olekaan ihme, että Plainsongin tuulikellointrolla alkavaa tunteiden
hyökyaaltoa onkin kuultu niin
Sofia Coppolan epookissa
Marie Antoinette
(2006) kuin
Maren Aden ihmissuhdekomediassa
Isäni Toni Erdmann (
Toni
Erdmann, 2016). Lähes väkivaltaisen purkauksenomainen
nimikkokappale (
Disintegration) repii avoimuudellaan ja saa kuulijan
haukkomaan henkeä intensiivisyydellään. Se ja The Curen majesteetillisen jylhyyden kulminaatiopiste, monoliittinen
The Same Deep Water As You hyökyvät
riittämättömyyden tunnetta. Epilogimainen
Untitled sisältää pop-musiikin ehkä kauneinta kitarointia. Murheellinen
Homesick on kuin
esimakua murhaballadimaisesta
Nick Cavesta (Huom! Seitsemän vuotta ennen
Murder Balladsia). Jos painostavalla surumielisyydellä olisi
musiikilliset kasvot, ne olisivat The Curen surusilmäisessä kauneudessa
uivat sävellykset ja Robert Smithin rakastamisen ja rakastumisen
vaikeudella vuoratut sanoitukset.
Pitkien, polveilevien kappaleiden väliin mahtui kuitenkin myös pop-sensibiliteettiä, surrealismiin taipuvaisen Lullabyn ja herkän
Lovesongin verran. Erityisesti Lovesong toimii hyvänä esimerkkinä Smithin taianomaisesta kyvystä luoda briljanttia kitarapoppia jopa äärimmäisen haurauden keskellä. Synkkyydestä huolimatta Disintegration ei kuitenkaan ole masentava levy, siinä missä vaikkapa
Pornography (1982) keikkuu jatkuvasti psykoottisuuden partaalla. Se on enemmänkin empaattinen, ajoittain jopa hellä ja oman tunneskaalansa pyörityksessä albumin voi nähdä päättyvän jopa lohdullisesti.
Ehkä Disintegration on albumi, jonka kuuntelemista voi ensisijaisesti suositella (jälki)puberteetin kasvukivuista kärsiville, mutta samalla se on levy, joka toimii kuulijalleen sielunpeilinä. Sen tunteikkuudessa on kauneutta, joka on pysähtyneellä tavalla ikuista. Tunnustuksellinen vilpittömyys onnistuu väistämään korniuden karikon. Ei olekaan ihme, että The Cure toimi suurena innoittajana 1990-luvun alun shoegazing-liikkeelle, 2000-luvun alun post-postpunkille ja niille kaikille kaihosieluiseen indieen verhoutuneille bändeille, jotka takkutukissaan tuijottelevat joko mikkihiirikenkiin tai tähtiin.
Jos viimeistään Disintegration sementoi The Curen paikan rock-historiassa ja kulminoitui yhtyeen taiteelliseksi piikiksi, niin kaupallista kultakautta riitti vielä 1990-luvun alkuvuosille. Samaan aikaan, kun yhtyeen musiikki oli mennyt Disintegrationin myötä askeleen kohti pimeyttä, sen suosio oli suurempi kuin koskaan. Kitaravetoisen
Wishin (1992) megahittinä muistetaan MTV-suosikiksikin noussut kepeä pop-laulu
Friday I'm In Love, jolla Robert Smith onnistui jopa popin halvimmassa ja banaaleimmassa tekstitystempussa, viikonpäivien luettelussa. Usein syyttä parjatulla, kaleidoskooppimaisella
Wild Mood Swingsillä (1996) The Cure jäi auttamatta uuden ajan, 90-lukulaisen Cool Britannia -liikkeen jalkoihin, vaikka yhtyeellä riitti vielä rohkeutta pelata koko tunneskaalallaan.
Bloodflowers (2000), The Curen näillä näkymin viimeinen merkittävä albumi, oli paluuta harmaan sävyihin ilman väkinäistä hittihakuisuutta. Yhtyeen tunnusomaiseen melankoliaan fokusoituneella albumilla The Cure osoitti vielä kertaalleen, että se ei koskaan urallaan ole ollut kiinnostunut trendien perässä juoksentelusta tai suuren yleisön miellyttämisestä. Ehkä se on osaltaan vaikuttanut yhtyeen ajattomalta vaikuttavaan kulttisuosioon.
"I'll never lose this pain, never dream of you again"
The Curen Kiss Me Kiss Me Kiss Me oli sijalla 9.
Faith oli sijalla 24.
Bubblin' Under:
The Curen studioalbumit merkittävyysjärjestyksessään.
Mestariteokset
1. Disintegration (1989)
2. Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987)
3. Faith (1981)
Ei näitäkään ilman voi olla...
4. Wish (1992)
5. The Head on the Door (1985)
6. Pornography (1982)
7. Bloodflowers (2000)
8. Seventeen Seconds (1980)
Näillä on hetkensä...
9. The Top (1984)
10. Wild Mood Swings (1996)
11. Three Imaginary Boys (1979)
Paremman puutteessa...
12. The Cure (2004)
13. 4:13 Dream (2008)