Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1985. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1985. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. heinäkuuta 2015

56. The Smiths: Meat is Murder

(Rough Trade, Englanti 1985. Tuottaja: The Smiths)

The Smithsin eponyymidebyytti (The Smiths, 1984) oli paitsi yksi ilmestymisvuotensa parhaimpia levyjä, myös yksi 1980-luvun parhaimmista esikoislevyistä. Itse bändi ei kuitenkaan ollut debyyttilevyn kolisevaan ja monotoniseen äänimaailmaan tyytyväinen, joten vuotta myöhemmin ilmestyneestä Meat is Murderista oli tarkoitus tehdä yhtyeen livesoinnin mukaisesti raaempi, mutta musiikillisesti rikkaampi kokonaisuus.

Johnny Marrin täyteläisistä sävellyksistä kuoriutui Mike Joycen ja Andy Rourken osaavan rytmiryhmän kautta niin rockabillyä (Nowhere Fast, Rusholme Ruffians), melankolista indietä (Well I Wonder, That Joke Isn't Funny Anymore) kuin funkkaavaa janglepoppiakin (Barbarism Begins at Home). Tyylilajivaihteluille oman tunnistettavuutensa antoi yhä karismaattisemmaksi muuntautuva ja laulajana kehittynyt Morrissey.  

Albumin ikoninen kansikuva (joka oli muokattu Emile De Antonion Sian vuosi -dokumenttielokuvan (In the Year of the Pig, 1968) still-kuvasta) marssitti Morrisseyn vahvistuvaa poliittista ideologiaa, jossa osansa saivat niin brittien ankara koulujärjestelmä, monarkian kannattajat kuin lihansyöjätkin. Todelliseksi anthemiksi nousi levyn päätteeksi kuultava, vaikuttava ja voimakas nimikkoraita. Puistattavan realistinen ihmisten lihanhimonkuvaus on käännyttänyt kaikkiruokaisia lihansyöjiä vegaaneiksi jo kunnioitettavat kolme vuosikymmentä.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

57. The Sisters of Mercy: First and Last and Always

(Merciful Release/WEA, Englanti 1985. Tuottaja: David M. Allen)

Postpunkista goottirockiksi eriytyneen tyylilajin keskeisimmäksi pioneeriksi lasketaan aina (ansaitusti toki) northamptonilainen Bauhaus, jonka Bela Lugosi's Dead -singleä (1979) on tavattu pitää goottirockin syntyhetkenä. Genren kaupalliseen menestykseen nosti kuitenkin kitara, basso ja rumpukone -yhdistelmän voimin aloittanut leedsiläinen The Sisters of Mercy, jonka ensimmäisillä levytyksillä Suiciden elektroninen protopunk kohtasi synkän variaation The Velvet Undergroundista. Myöhempienkin aikojen goottirockin suuntaviivoille antoi ratkaisevan sysäyksen nimenomaan despootin tavoin yhtyettään johtaneen Andrew Eldritchin matala lauluääni sekä Wayne Husseyn ja Gary Marxin kitarasoundi.

First and Last and Alwaysilla (1985) The Sisters of Mercy toimi vielä oikean bändin tavoin, mikä kuuluu vahvasta lopputuloksesta. Eldritchin tekstien maailmanlopun viitteet sekä elämän lyhyys ja tyhjyys saivat väkevän säestäjän Husseyn, Marxin ja basisti Craig Adamsin sävellyksistä. Walk Away, No Time to Cry, Nine While Nine tai nimikkoraita First and Last and Always saattoivat olla surunauhoihin sonnustautuneiden nuorten miesten hätähuutoja, mutta niissä oli niin nerokkaan tarttuvia rock-kitarakoukkuja ettei Sistersin tarttuvaa pop-briljanssiakaan ollut väheksyminen.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

62. New Order: Low-Life

(Factory, Englanti 1985. Tuottaja: New Order)

Joy Divisionin raunioille muodostuneen New Orderin urakehitys alkoi aliarvostetulla Movementilla (1981), jonka minimalistinen tummanpuhuvuus oli selvästi samoista raaka-aineista valmistettu kuin emoyhtyeen joutsenlaulu Closer (1980). Syntetisaattorisoundit vahvasti mukaan tuonut Power, Corruption & Lies (1983) ja erityisesti sitä edeltäneet singlehitit Blue Monday ja Temptation opettivat nelikolle kuinka tehdä musiikkia, jota tanssitaan kyyneleet silmissä.

Low-life-levyllä (1985) New Order oli kiinnostavalla vedenjakajalla. Kitarapopin ja syntikoiden autuas liitto oli synnyttänyt levyn, jolla kuultiin niin synkistelevää paatosta ja angstia (This Time of Night, Sunrise, Elegia) kuin loputtoman tanssittavaa, ekstroverttiä elektropoppia (The Perfect Kiss, Face Up). Jälkimmäisen tyylilajin ylivoimaisin suoritus on toukokuussa 1985 singleksi irroitettu The Perfect Kiss, jota  voisi pitää New Orderin ilotuulisen puolen anthemina ja pop-kappaleen dramaturgian täydellisenä opinnäytteenä. 12-tuumaisessa alkuperäismitassaan lähes yhdeksän minuuttiseksi nakuttavalla singlellä eri instrumentit esitellään yksi kerrallaan, kunnes palaset, Samuli Knuutia lainatakseni "kerrostuvat, ketjuuntuvat ja kolaroivat".

torstai 7. toukokuuta 2015

75. Eppu Normaali: Kahdeksas ihme

(Poko Rekords, Suomi 1985. Tuottaja: Mikko Syrjä)

Uskokaa tai älkää, Eppu Normaalin alkutuotanto on kestänyt ihailtavan hyvin aikaa. Aknepopin (1978) ironinen, pilke silmäkulmassa veistelty punk tai Akun tehtaan (1980) kantaaottavan svengaava rock ovat rahvaanomaista mainettaan parempia levyjä. Niiden idealismi ei saanut anarkisteja riemuhuutoihin, koska Mikko Saarelan kynäilemien tekstien voima oli ilkikurisessa huumorissa, eikä vakavassa paatoksessa.

Kahdeksanteen ihmeeseen (1985) tullessa Eppujen klassinen, Dire Straits -vaikutteinen rock-soundi oli jo muodostunut, mutta odotti vielä timantiksi tiivistymistä. Luovan paineen alla syntyneestä levystä tuli lopulta bändin rakastetuin, eikä ihme, sillä Vuonna '85, Kitara, taivas ja tähdet, Vihreä joen rannalla (kauan sitten) ja väkevistä väkevin erolaulu, Voi kuinka me sinua kaivataan ovat sukupolvirajat ylittäviä suomirockin klassikoita, joita veisataan leirinuotioilla maailmaan tappiin saakka. Levyn päättävät, suotta vähälle huomiolle jääneet Yöjuttu ja astetta kryptisempi Läpivalaistu kruunaavat kolmenkymmenen vuoden takaisen härmäklassikon.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

92. Kauko Röyhkä & Narttu: Maa on voimaa

(Euros, Suomi 1985. Tuottaja: Mats Huldén)

Rockin salonkikelpoisuudesta piittaamaton räyhähenki Kauko Röyhkä teki Narttu-yhtyeensä kanssa 1980-luvun puolivälin paikkeilla hyviä levyjä kuin liukuhihnalta. Onnenpäivä-levyltä alkanut (1983) "kuuntelijaystävällisempi" kausi täydentyi kahdella peräkkäisinä vuosina ilmestyneillä albumeilla, Maa on voimaa (1985) ja Pikku enkeli (1986, josta tuonnempana).

Lauralle-levyn (1984) siivittämän keikkasuosion vastavetona Narttu päätti tehdä seuraavasta levystä rankemman "eli enemmän tylyä rokkia ja kyynisiä sanoituksia", olihan yhtye viimein saavuttanut aseman, jossa he saattoivat ylpeillä pohjoisilla juurillaan. Maa on voimaa -levystä tuli Röyhkän Narttu-kauden verevin ja karuin rock-albumi, jonka soundissa on jylhyyttä, biiseissä viettelevyyttä ja syvyyttä. Vinosti sarkastiset Kulta-aika on ohi ja Menneisyyden taikaa etsimässä ovat nuoruuden haikailun kuvauksina viehättävän poikkeuksellisia.