Kun birminghamilaisen Editorsin The Back Room ilmestyi heinähelteiden keskelle kymmenen vuotta sitten, oli tuleva syksy musiikillisesti turvattu. Ostin levyn aikoinaan kuulematta siltä nuottiakaan pelkän kansikuvan ja brittiläisestä rock-mediasta kantautuneiden mairittelevien arvioiden perusteella. Enkä totisesti pettynyt, vaikka irvileuat pitivätkin nuorta yhtyettä Joy Divisionin jalanjälkiä turhan tarkkaan seuraavana postpunk-yhtyeenä.
Vuosikymmen myöhemmin on ilo todeta, että siinä missä lähes kaikki muut 2000-luvulla esikoislevynsä julkaisseet Editorsin genretoverit ovat joko lopettaneet tai vaihtaneet taajuutta kohti stadioneita, on baritonimaisen laulusolisti Tom Smithin johtama yhtye tehnyt viisi laadukasta, mutta bändiä ilahduttavan eri suuntiin vienyttä albumia.
Debyyttialbumillaan yhtye oli pelkistetyimmillään postpunk-genren edustaja. Lakonisilla lauluilla, maalaavilla ja äkkiväärän sähäköillä kaikukitaroilla, sinnikkään kantavilla bassomelodioilla ja kiihkeillä rumpusoundeilla saatiin aikaan intensiivinen kuuntelukokemus. Moniin aikalaisiin nähden Editorsin soundi oli kolkompi, kirpeämpi ja 1980-lukulaisittain kuulaampi. Synkkäsävyisen postpunk-draaman keskeltä ei puuttunut tarttuvuutta, siitä pitivät huolen niin Munichin, Fingers in the Factoriesin kuin Bulletsin hetkessä räjähtävä nopeatempoisuus.
Editorsin An End Has A Start oli sijalla 55.
