Vesa-Matti Loirin ongelma ei ole koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus on ottanut häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä valkokankaalla niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Musiikin saralla Loiri on näyttäytynyt viimeisen puolen vuosisadan aikana aikana niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan kuin funkinkin osaajana. Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton - hän on liikuttanut suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.
Loirin musiikillinen ura on ollut alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. Improvisatorista jazz-levyä 4+20 (1971) on hyvinkin voinut seurata levyllinen perinteikkäitä kansanlauluja (Vesku Suomesta, 1972) että humorististen laulujen epätasainen kokoelma (Veskunoita, 1973). Monipuolisen taiteilijan uran ensimmäisellä vuosikymmenellä levytetyn musiikin kirjo oli ehkä kaikkein villeimmillään, sillä parodisten tangojen (Love Recordsin suojissa tehdyt Lankon tanko ja Vie minut minne tahdot, 1968) oheen ilmestyi niin taiturimaista, psykedeelistä hippiprogeilua (esim. Coming Home Baby, 1971) kuin avantgardistinen pop-jazz-satukin (Matti "Rag" Paanasen kanssa levytetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus, 1974).
Lienee tässä tapauksessa kohteelle sopivaa, että ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino -albumia (1978) C-kasetilta ja albumin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arvelluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana?
Veskun tapauksessa, kyllä voi.
Perttu Hietasen kauniista sävellyksistä syntyneet Loirin Eino Leino-tulkinnat ovat suurelle yleisölle kenties tutuinta muusikko-Veskua. Leinon vakavat, usein synkkämietteiset runot saivat uuden elämän taitavan yhtyeen ja Loirin vahvan, sydänjuuria myöten ravistelevan ja hetkittäin pelottavalla intensiteetillä vangitun tulkinnan kautta. Hietasen sävellykset, niin rakastetun Nocturnen kuin Lapin kesänkin sovitti aikansa tunnettu kitarataiteilija Taisto Wesslin. Ensimmäistä Leino-levyä (Eino Leino, 1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta ja se olikin Loirin läpimurto myös itseään korostaviin musiikkipiireihin.
Loirin syvästi sisäistetyt Leino-tulkinnat jatkuivat 1980-luvulla kahden levytyksen verran, joista kumpikaan ei valitettavasti yltänyt esikoisen tasolle. Uuden vuosituhannen puolella ilmestynyt Eino Leino 4 - Päivän laskiessa (2001) on sen sijaan Loirin hovisäestäjän, Peter Lerchen ja Veskun toimivan sielunyhteyden juhlaa. Raskastunnelmaisista balladeista lempeään kaihoon kurottava Leino-urakan päätöslevy on Loirin uran parhaimpia töitä. Sen vahvuus piilee - jälleen kerran - musiikillisessa monipuolisuudessa.
"Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)
