22. Shadowplay: Touch & Glow

(Sonic Records, Suomi 1988. Ei kreditoitua tuottajaa)

On olemassa yhtyeitä, joille kulttibändin viitta kehkeytyy keinotekoiseksi taakaksi syyttä suotta, ja kuten hyvin tiedetään, on koko termi kokenut niin pahan inflaation, että joillekin pelkkä sanan kuuleminen aiheuttaa ymmärrettävästi ihottumaa ja ennakkoluuloja. 1980-luvun alussa perustetun, Joy Divisionilta nimensä ottaneen Shadowplayn tapauksessa ollaan kuitenkin loppuunkulutetun termin etymologisilla juurilla. Helsinkiläisyhtye kun sattuu olemaan suomalaisen vaihtoehtomusiikin vaietuin suuruus.

Aktiivisimmillaan 1980- ja 90-luvuilla Shadowplayn monipuolisuus oli sen merkittävin valttikortti. Yhtyeen kolmella albumilla (Touch & Glow (1988), Eggs & Pop (1993) ja Raw Powder (1997)) yhdistyivät niin urbaani postpunk, savuinen jazz-tunnelmointi ja tummasävytteinen, usein glam-mausteinen indierock. Yhtye ei halunnut lokeroitua sen enempää niittitakkiseksi jazzbändiksi tai punkkareiksi tyylikkäissä puvuissa, vaan esiintyi luontevasti molempina, jos kappaleet niin vaativat. Musiikillisesti yhtyeen persoonallisen selkärangan muodostivat Hande Virkin pystybasso ja Marco Kososen savuisen kapakkafiiliksen esiin puhaltava trumpetti. Tämän ylle oman panoksensa ankkuroivat niin Mustasta Paraatista kuin Nolla Nolla Nollastakin tuttu punk-rumpali Ykä Knuuttila ja muinoin jo Ratsiassa kosketinsoittajan tontilla seissyt, nosferatumainen pianisti/vokalisti Brandi Ifgray. Jälkimmäisen jäljittelemätön, lakoninen laulutyyli ja kansi auki soitettu piano hallitsevat Shadowplayn parhaimmissa kappaleissa orgaanista ja akustista kokonaiskuvaa, jolle vastapainon luo Timo Vikkulan särökäs kitara.

Taivaallisen debyyttisinglen (Night Porter, 1985) ja eponyymin (Shadowplay, 1986) vinyyli-EP:n jälkeen Shadowplay valmistautui huolella esikoispitkäsoiton julkaisuun. Indie-levymerkki Sonic Recordsin julkaisema Touch & Glow avasi kuulijoille yhtyeen pinnan alla kyteneen aggressiivisuuden, romantiikan nälän ja ketjupolttamiseen innoittaneen melankolian. Kevyiden ja sysimustien tunnelmien vaihtelussa säilyi kuitenkin ihailtava balanssi. Looking at the Treesin ja Kingdom Gonen täydellinen pop-briljanssi saattoi vaihtua mestarillisen Gang of Four -coverin (Damaged Goods) myötä Feel the Nightin ja Cock and Cunt Playn ärhäkkään purkausrockiin. Rathole ammensi groovaavan rytmikkyytensä murheellisuudesta, Spiral Staircase tarjosi kävelevän basson tahdittaman psykopaniikin ja Repulsion sitoi kuulijan klaustrofobiseen ahdistavuuteen. Mutta Touch & Glow ei olisi ollut oma itsensä ilman levyn päättävää biisikaksikkoa Ashtray ja Like That. Nokturnimainen Ashtray sopii pianoballadina boheemielämän oodiksi (My chin drops into my gin) ja Like That päättää levyn koskettavaan onnettoman rakkauden etsintään.

Nuoruuden loistossaan Shadowplay oli sekä dekadentti että tuskallisen tarkasti kauneudesta kiinnipitävä yhtye. Tämä kaikki henkilöityi karismaattiseen ja kiehtovan arvoitukselliseen laulaja Brandiin, josta tuli eräänlainen Suomen Morrissey - tyylikkään älykkyyden ja epävarman seksuaalisuuden vastahakoinen soihdunkantaja.

32. Hector: Varjot ja lakanat

(Flamingo, Suomi 1988. Tuottajat: Jukka Hakoköngäs & Hector)

1980-luku oli Hectorille yhtä vuoristorataa sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Ripeäliikkeisesti 1970-luvulla folkista mystikkorockiin ja progesta laulelmiin edenneelle muusikolle 1980-luvulle siirtyminen heijasteli ideoiden ja luomisvoiman orastavaa laskusuhdannetta. Vuosikymmenen alkuun sijoittuneen loppuunpalamisen (epätasainen Linnut, linnut (1980) jälkimainingeissa syntynyt mediakriittinen Eurooppa (1981) esitteli kokonaisuudessaan uudistuneen taiteilijan. Euroopalla keskiöön uineet elektroniset instrumentit syntetisoijineen jatkoivat kulkuaan uran kenties kokeellisimmalla levyllä, Hyvää yötä Bambi (1982). Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa Hector tuntui olevan kuitenkin kiinnostuneempi leipätyöstään Yleisradion toimittajana kuin levyttävänä artistina. Ikävystyttävä ja äänimaailmaltaan pahasti hapantunut Hectorock II (1985) on tästä raskauttava todiste. Nimeään myöten mielikuvitukseton albumi julkaistiin Love Recordsin raunioille perustetun Dove Recordsin kautta.

Flamingo-levy-yhtiön suojista alkoi uuden nousun aika kulutushysteriaa purkaneella Nuku idiootti -levyllä (1987). Vahvoista aineksistaan (Kadonneitten lasten marssi, Nuku idiootti) huolimatta albumi ei kuitenkaan indikoinut Varjojen ja lakanoiden (1988) pelkistetyn äänimaailman suuntaan. Platinamyyntiin yltäneellä levyllä Hector palasi juurilleen akustisen kitaran ja pianon äärelle. Tunnelmallisen albumin keskiössä olivat Peter Lerchen taiturimaiset kitara- ja mandoliinisovitukset sekä toisena tuottajanakin toimineen Jukka Hakokönkään kosketinsoitinoivallukset. Varsinaiset rock-elementit korvattiin jopa maailmanmusiikkiin viittaavilla ratkaisuilla, Juha Tikan basson ja Mongo Aaltosen lyömäsoitinten kautta.

Onnistuneen albumin hitiksi nousi kevennyksenomainen, joskin ihailtavan persoonalliseksi sovitettu Mulla ei oo rahaa, mutta syvällisemmän vaikutuksen tekevät rakkauden, välittämisen ja kaipuun teemoista ammentavat Olen nielaissut kuun ja Pianomies, hectormaiseen hippinostalgiaan sukeltavat Uushiljaisuus ja Missä on Lady Jane? sekä tuttua fantasiakuvastoa modernisoinut Allekirjoitus: Peter Pan. Hienojen sävellysten ja harkittujen tekstien empaattinen kokonaisuus toimi allekirjoittaneen lukiovuosina lukuisten illanistujaisten vakiosoundtrackina ja on jäänyt elämään kaipuun värittämien iltojen lämmittäjäksi.

Hectorin Kadonneet lapset oli sijalla 40.

33. Morrissey: Viva Hate

(HMV, Englanti 1988. Tuottaja: Stephen Street)

The Smithsin hajottua epämääräisissä merkeissä vuoden 1987 syksyllä, ei kontroversaali pop-runoilija Morrissey paljon aikaillut soolouralle siirtymisessä. Vain puoli vuotta emoyhtyeensä hajoamisen jälkeen ilmestyi katkeransuloinen, melankolialla ja nostalgialla vuorattu esikoissoolo Viva Hate (1988). Jo The Smithsin joutsenlaulun (Strangeways, Here We Come, 1987) tuottaneen Stephen Streetin taidokkaassa käsittelyssä Morrissey ylsi soolouransa alkajaiksi loisteliaaseen suoritukseen. Oman olennaisen mausteensa Viva Haten tyylikkääseen ja kihelmöivän ajattomaan äänimaisemaan toi The Durutti Column -kulttiyhtyeestä tuttu kitaristi Vini Reilly, jonka koukukkaat ja tunnelmoivat kitarat antoivat levylle olennaisen tarttuvuuden. Reilly, jos ei korvannut, niin ainakin paikkasi Johnny Marrin jättämän aukon Morrisseyn rinnalla. (Sääli vaan ettei Morrissey osannut arvostaa Reillyn panosta...)

Albumin teemat olivat pitkälti The Smithsin levyiltä tuttuja. Englantilaisista mielenmaisemista (Everyday Is Like Sunday) ja kitkerästä poliittisesta vinoilusta (Margaret on the Guillotine) irtosi levylle painavaa sanottavaa. Siltikin albumin todelliseksi timantiksi yltää lähes kahdeksanminuutin mittainen itsesäälin mestarillinen taidonnäyte Late Night, Maudlin Street.

When I sleep
With that picture of you framed beside my bed
Oh, it's childish and it's silly
But I think it's you in my room, by the bed
(...yes, I told you it was silly...)
- Late Night, Maudlin Street

Loppuun vielä varoituksen sana: kuunnelkaa Viva Hate alkuperäisessä muodossa (tai vuoden 1997 juhlapainoksena) ja pysytelkää erossa vuoden 2012 remasteroidusta laitoksesta. Vaihtunut biisijärjestys sekoittaa pakkaa ja mikä pahinta, Late Night, Maudlin Streetin herkkyys jää tavoittamatta uuden käsittelyn myötä.

Morrisseyn Your Arsenal oli sijalla 54.

94. The Church: Starfish

(Mushroom/Arista, Australia 1988. Tuottajat: Greg Ladanyi, Waddy Wachtel, The Church)

Sydneystä maailman vesille purjehtinut The Church oli 1980-luvulla aussien vastine Echo & The Bunnymenin ja kumppanien kaltaisille kelmeänkauniille samettirockille. Hetkellisesti kohti globaalia suosiota noussut yhtye jäi kaupallisesti katsottuna Under the Milky Way -hitin vangiksi, mutta se ei ole estänyt yhtyettä tekemästä laadukkaita levyjä näihin päiviin saakka. The Churchin tunnelmallinen kitarapop on aina ollut salaperäisellä tavalla kiehtovaa, ja näin ollen ajatonta.

Starfish (1988) vei yhtyeen tuolloisen kehityksen päätepisteeseensä. Alkutuotannon postpunk ja psykedelia vaihtuivat melankolialla vuorattuun kitarapoppiin. Monitasoinen Under the Milky Way on luonnollisesti albumin briljantein palanen, itkettävän kaihoisa pop-timantti, jonka nostaa taivaanrannan tuolle puolelle viimeistään Peter Koppesin Synclavierin läpi vedetty E-Bow-soolo. Laulun sanoihin on vangittu iso viipale aamukolmen aikaan keittiön ikkunasta siilautuvaa todellisuutta.

"Wish I knew what you were looking for, might have known what you would find."