1990-luvun puolivälissä brittiläisen Q-lehden toimittaja kysyi Morrisseylta minkä laulun hän olisi popin historiasta halunnut kirjoittaa. Itsesäälin ylipapin vastaus oli ytimekäs: "Loneliness Remembers What Happiness Forgets". Ehkä tiedostamattaankin Morrissey osui tuolla yhdellä lauseella oman tuotantonsa ytimeen.
The Smiths oli lyhyen elinkaarensa (1982-87) ajan häkellyttävän tuottelias yhtye. Neljän studiolevyn lisäksi manchesteriläisryhmä takoi joukon mestarillisia singlejulkaisuja ja loisteliaita, kenties populaarimusiikin historian valovoimaisimpia b-puolia. Morrisseyn ja Johnny Marrin taianomaisesta luovuudesta syntyi William, It Was Really Nothingin (1984) ja Heaven Knows I'm Miserable Nown (1984) kaltaisia melodisen kitarapopin kivijalkoja kuin kainosti glam-soundin kanssa flirttailleita, pöyhkeilevämpää ilmettä tarjoilleita Sheila Take A Bowta (1987) ja Shoplifters of the World Unitea (1987). Näiden välissä ilmestyneet albumittomat singlejulkaisut Panic (1986) ja Ask (1986) kannustavat siihen päättymättömään indiediscojen "Hang the DJ!" -yhteislauluun, joka on nyt jatkunut kolmekymmentä vuotta. Singlejen B-puolina kuultiin sellaisia kaihon ja ihon alle tunkeutuvan alakulon opinnäytteitä kuten Back to the Old House (1984), Rubber Ring (1985) ja Asleep (1985).
Pitkäsoittomitassa ylittämätön on Morrissey ja Marrin tuottamaksi kreditoitu The Queen is Dead (1986), jonka yleisilmettä kuvaa myös levyn työnimi Margaret on the Guillotine. Kyse oli odotetusta levystä, joka ennätettiin äänittää jo vuoden 1985 lopulla. Julkaisu kuitenkin siirtyi levy-yhtiöongelmien takia. The Queen is Deadilla The Smiths hioi täydellisimmilleen helmeilevän kitarapopin sekä Morrisseyn älyllisen melankolian ja nokkelan ironian.
Musiikillisesti albumi on tasapainoinen kokonaisuus, jonka romanttisen alakulon (I Know It's Over, Never Had No One Ever, There Is a Light That Never Goes Out) katkaisee humoristinen venkoilevuus (Frankly, Mr. Shankly, Vicar in a Tutu). Näiden välimaastoon asemoituvat Cemetry Gates, Bigmouth Strikes Again ja The Boy with the Thorn in His Side, jotka ovat janglepopin ajattomia tähtihetkiä. Riehakas, The Smiths -asteikolla varsin äänekkääksi yltyvä prologi The Queen is Dead sivaltaa monarkeja kovalla kädellä. Dialogi kappaleen kertojaminän ja kuningattaren kohtaamisesta etenee kuin nerokkain satiiri: "But when you're tied to your Mother's apron, No-one talks about castration".
Tietty Morrisseyn ja Marrin nerokkuus läpivalottuu Some Girls Are Bigger Than Othersissa, jota voisi otsikkonsa puolesta luulla vitsikkääksi laulelmaksi. Todellisuudessa tuo albumin epilogina toimiva annos hypnoottisuutta on yksi The Smithsin haikeimpia ja sydämestä kouraisevimpia kappaleita. "Send me the pillow... The one that you dream on... and I'll send you mine".
Levyn kenties ihailluin kappale There Is a Light That Never Goes Out rakentaa juhlavan melankolian näyttämön, joka liikkuu armotta patetian ja itsemurharomantiikan varjoisilla kujilla. Morrisseyn emotionaalinen tulkinta, Johnny Marrin irtonainen, mutta rytmikäs kitarakuvio ja kertosäkeessä mukaan liukuvat jouset nostavat kappaleen kohti kuoleman kanssa tanssivaa, elämää suurempaa tunnetta. Vaikka laulu on kaunis ja surullinen, se on samalla tragikoominen. Morrisseyn kaihoisa ääni yhdistettynä jousiin ja traagisiin sanoihin tekevät laulusta niin ylitsevuotavan, että ranteiden viiltelyn sijaan kuulijaa saattaakin alkaa hymyilyttää. Ja kuten monissa The Smithsin kappaleissa, hippunen huumoria ja itseironiaa estävät kuuntelijalta mahdollisuuden myötähäpeään.
The Queen is Dead on rakastettava pop-levy. Levyn kannessa poseeraava ranskalaisnäyttelijä Alain Delon antaa jylhän, dramaattisen kehyksen kaikkien aikojen Manchester-levylle.
The Smithsin eponyymi esikoisalbumi oli sijalla 47.
Meat is Murder sijalla 56.
