Postpunkista goottirockiksi eriytyneen tyylilajin keskeisimmäksi pioneeriksi lasketaan aina (ansaitusti toki) northamptonilainen Bauhaus, jonka Bela Lugosi's Dead -singleä (1979) on tavattu pitää goottirockin syntyhetkenä. Genren kaupalliseen menestykseen nosti kuitenkin kitara, basso ja rumpukone -yhdistelmän voimin aloittanut leedsiläinen The Sisters of Mercy, jonka ensimmäisillä levytyksillä Suiciden elektroninen protopunk kohtasi synkän variaation The Velvet Undergroundista. Myöhempienkin aikojen goottirockin suuntaviivoille antoi ratkaisevan sysäyksen nimenomaan despootin tavoin yhtyettään johtaneen Andrew Eldritchin matala lauluääni sekä Wayne Husseyn ja Gary Marxin kitarasoundi.
First and Last and Alwaysilla (1985) The Sisters of Mercy toimi vielä oikean bändin tavoin, mikä kuuluu vahvasta lopputuloksesta. Eldritchin tekstien maailmanlopun viitteet sekä elämän lyhyys ja tyhjyys saivat väkevän säestäjän Husseyn, Marxin ja basisti Craig Adamsin sävellyksistä. Walk Away, No Time to Cry, Nine While Nine tai nimikkoraita First and Last and Always saattoivat olla surunauhoihin sonnustautuneiden nuorten miesten hätähuutoja, mutta niissä oli niin nerokkaan tarttuvia rock-kitarakoukkuja ettei Sistersin tarttuvaa pop-briljanssiakaan ollut väheksyminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti