59. The Human League: Dare / 60. Soft Cell: Non-Stop Erotic Cabaret

The Human League: Dare
(Virgin, Englanti 1981. Tuottajat: Martin Rushent & The Human League)

Soft Cell: Non-Stop Erotic Cabaret
(Some Bizarre/Sire, Englanti 1981. Tuottajat: Dave Ball, Daniel Miller & Mike Thorne)

Vuosi 1981 piirtyi uusromanttisen syntikkapopin ehkä timanttisimmaksi vuodeksi. Sheffieldiläisen The Human Leaguen Daren ja leedsiläisen Soft Cellin Non-Stop Erotic Cabaret'n lisäksi esiinmarssiaan suorittivat niin Duran Duran eponyymillä debyyttilevyllä sekä Vince Clarken alun perin liidaama, naiivin kepeällä syntikkapopilla ensilevyllään temmeltänyt Depeche Mode. Läpimurtoaan viritteli myös ABC, jonka esikoissingle Tears Are Not Enough ennätti markkinoille lokakuussa 1981.

The Human League oli perustettu Martyn Waren, Ian Craig Marshin ja Philip Oakeyn toimesta jo 1977, mutta Dare-levyyn tultaessa olivat Ware ja Marsh lähteneet jo omille teilleen (perustamaan Heaven 17 -yhtyettä). Yhtyeen kahta ensimmäistä levyä (Reproduction (1979), Travelogue (1980)) dominoinut kylmä ja tyly tunnelma vaihtuivat Dare-levyllä kiihkeään ja tarttuvaan syntikkapoppiin. Oma vaikutuksensa asiaan oli vokalisti Oakeyn bändiin valitsemilla neidoilla, Susanna Sulleyllä ja Joanne Catherallilla, joiden kautta jälkiteollisesta Sheffieldistä ponnistavaan yhtyeeseen saatiin aimo annos seksikkyyttä. Oakeyn neronleimaus oli hyödyntää nuoria laulajattaria työväenluokkaisella rakkaustarinalla Don't You Want Me, jossa laulun dramaturgia eteni miehen (Oakey) ja naisen (Sulley ja Catherall) näkökulmasta,.

Daren peruspoljento syntyi rumpukoneiden ja syntesoijien runsaasta käytöstä, joiden tekniseen rytmiikkaan Oakeyn kolkko laulutyyli sopi tehokeinoksi. Sääli, että yhtye ei toipunut albumin menestyskrapulasta kovinkaan kunniakkaasti. Mauttoman kasarikitaroinnin pilaama Hysteria (1984) on vain välähdyksenomaisesti siedettävä levy.

Marc Almondin ja Dave Ballin muodostama Soft Cell löysi kiehtovan tarttumapinnan öisiltä kaduilta, satunnaisista seksikumppaneista, rähjäisiltä klubeilta, sadomasokismista ja fetisseistä. Jo pelkästään Non-Stop Erotic Cabaret'n biisien nimet kuten Frustration, Seedy Films, Sex Dwarf ja Secret Life paljastivat, että nyt ei laulettu mökkiteillä kuorrutetusta nostalgiasta.

Maailmanlaajuisen megahitin duo sai Gloria Jones -coverilla Tainted Love, joka sementoi Soft Cellin suosion jopa siinä määrin, että kappaleesta kehkeytyi duolle lahja että kirous. Se ilkikurisuus ja burleskius, joka oli Soft Cellin perusvoima näyttäytyi väkevämmin esimerkiksi Sex Dwarfin S&M-draamassa tai Chips on My Shoulderin camp-diskossa.

Almondin ja Ballin mahtipontisuus tuli esiin Say Hello, Wave Goodbyen kuristavassa yksinäisyydessä, joka oli kuin alkusoitto duon yhä synkemmille ja kieroutuneemmille visioille. Ydinperheen arvoja ivanneella The Art of Falling Apartilla (1983) riitti vielä tanssipotentiaalia, mutta Last Night in Sodom (1984) sulki Soft Cellin tarinan itsetuhoisen huumehoureisissa tunnelmissa.