Myönnetään heti aluksi yksi virhearvio. Suhtauduin Olavi Uusivirtaan alun perin hyvin skeptisesti. Persoonattoman debyyttilevyn (Nuoruustango, 2003) myötä Uusivirta tuotteistettiin levy-yhtiön toimesta niin tehokkaasti teinien suosikiksi, että sivustakatsojaa alkoi etoa. Vielä kun Uusivirta, monipuolisena esiintyjänä, todisti olevansa myös näyttelijä, oli indie-elitistin helppo epäillä onko mies lintu vai kala. Onneksi Minä olen hullu (2008) muutti käsitykseni Uusivirrasta totaalisesti. Brittiläiseen pop-dekadenssiin syvälle sukeltanut levy osoitti, että mies on aidosti visionäärinen lauluntekijä ja etenkin erinomainen sanoittaja, josta tuli kuin varkain sukupolvensa tulkki.
Taiteellisella läpimurtolevyllään 24-vuotias Uusivirta laulaa nuoruudesta kuin olisi omansa jo menettänyt. Häpeilemättömät kirjaviittaukset sinkoilevat Samuel Beckettin ja Anton Tšehovin kautta kotoiseen kansanrunouteen. Musiikillisia viitteitä tarjotaan niin The Curen (Löysälaisen laulu), Hectorin (Huomenna hän tulee, Synnyin tappamaan) kuin slaavilaisen melankoliankin suuntaan. Inspiroituneet lainapalaset muodostavat palapelin, jolla on vankka persoonallisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti