"Take Jesus - Take Marx - Take Hope" todetaan The Housemartinsin debyyttialbumin London 0 Hull 4 -takakannessa, eikä juuri paremmin vasemmistolaispoppari Paul Heatonin tuolloisia kiinnostuksenkohteita voisi tiivistää. Vähättelevästi köyhän miehen The Smithsiksi kutsuttu brittiyhtye kukoisti lyhyen hetken (1983-88), mutta ennätti tehdä nipullisen loistavia singlejä (Sheep, Five Get Over Excited, Me and the Farmer) ja kaksi pätevää pitkäsoittoa (toinen albumi The People Grinned Themselves to Death ilmestyi syksyllä 1987).
The Housemartinsin briljantin kitarapopin tyylilajia kutsuttiin osuvasti janglepopiksi, josta tuli suosittu tyylilaji erityisesti 1980-luvun lopun yliopistopiireissä (sekä Englannissa että Yhdysvalloissa). Pääasiassa Heatonin ja kitaristi Stan Cullimoren kynäilemissä kappaleissa yhdistyvät ristiriidat: esimerkiksi kepeän melodinen Happy Hour kuulostaa sävellyksenä ilonpidon ylistykseltä, mutta laulutekstiä seuraamalla huomaakin kappaleen kritisoivan seksismiä ja yrityskulttuuria?! Aggressio, sentimentaalisuus ja huumori yhdistyvät halki levyn Heatonin sosiaalipoliittisiin teksteihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti