80. Maj Karman Kauniit Kuvat: Rautaneito

(Megamania, Suomi 2001. Tuottajat: Ahti Impola, Häiriö Piirinen)

2000-luvun alku oli suomalaisen raskaan rockin nousukautta. Kaupalliseen (kesto)menestykseen kaarsivat Kotiteollisuuden ja Viikatteen ohella harjavaltalainen Maj Karman Kauniit Kuvat, joka tyylillisesti erosi kuitenkin melkoisesti lajitovereistaan. Jo 1990-luvun alussa Maij' Karman Kauniit Kuvat -nimellä perustettu yhtye teki äkkiväärää, Häiriö Piirisen raskailla riffeillä kuorrutettua, mutta oudolla tavalla myös herkkää vaihtoehtorockia, johon oman imagollisen leimansa toi yhtyeen mieltymys meikkaamiseen ja nahkahameisiin. Juuri ja juuri uuden vuosituhannen puolella ilmestyneet musiikkivideot (Valaiden laulu, Rinta Ääri-levyltä, 2000) korostivat bändin poikkeuksellisen vahvaa visuaalista intensiteettiä. Täysi-ikäistymisen kurimuksessa Herra Ylpön suorasukaisen ironinen angsti puri pienessä pitäjässä ahdistuvaan nuorukaiseen vahvasti.

Rautaneidolla (2001) Maj Karman Kauniit Kuvat edusti paitsi synkkyyttä, myös sydämellisyyttä ja mielialavaihtelujen kautta pulppuavaa romanttisuutta. Ylpön moderni ahdistus purkautui niin Kevytmelankolian nopeatempoisessa sahauksessa, Taivaanvuohen kylmäävässä jylhyydessä kuin Romanssi ja Pasi Sanoo -kappaleiden kaltaisessa alakulorockissa.

81. The Housemartins: London 0 Hull 4

(Go! Discs, Englanti 1986. Tuottaja: John Williams)

"Take Jesus - Take Marx - Take Hope" todetaan The Housemartinsin debyyttialbumin London 0 Hull 4 -takakannessa, eikä juuri paremmin vasemmistolaispoppari Paul Heatonin tuolloisia kiinnostuksenkohteita voisi tiivistää. Vähättelevästi köyhän miehen The Smithsiksi kutsuttu brittiyhtye kukoisti lyhyen hetken (1983-88), mutta ennätti tehdä nipullisen loistavia singlejä (Sheep, Five Get Over Excited, Me and the Farmer) ja kaksi pätevää pitkäsoittoa (toinen albumi The People Grinned Themselves to Death ilmestyi syksyllä 1987).

The Housemartinsin briljantin kitarapopin tyylilajia kutsuttiin osuvasti janglepopiksi, josta tuli suosittu tyylilaji erityisesti 1980-luvun lopun yliopistopiireissä (sekä Englannissa että Yhdysvalloissa). Pääasiassa Heatonin ja kitaristi Stan Cullimoren kynäilemissä kappaleissa yhdistyvät ristiriidat: esimerkiksi kepeän melodinen Happy Hour kuulostaa sävellyksenä ilonpidon ylistykseltä, mutta laulutekstiä seuraamalla huomaakin kappaleen kritisoivan seksismiä ja yrityskulttuuria?! Aggressio, sentimentaalisuus ja huumori yhdistyvät halki levyn Heatonin sosiaalipoliittisiin teksteihin.

82. Liekki: Rajan piirsin taa

(Universal, Suomi 2005. Tuottajat: Jyrki Tuovinen & Liekki)

Kulttimaineessa olevan Karkkiautomaatin raunioille perustettu Liekki operoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kiehtovan ajattoman soundin parissa. 1960-lukulainen kitarapop ja folk vaihtuivat levy levyltä kohti dramaattisempaa ilmaisua, nousten progemaiseen huippuunsa kymmenen vuoden takaisella Rajan piirsin taas -albumilla (2005). Ihailtavan tasalaatuisella levyllä liikutaan nopeatempoisesta kitarapopista herkkiin pianoarpeggioihin, jylhyyttä unohtamatta. Janne Kuuselan (missä olet nyt?) monipuolisista sävellyksistä hyvän vaikutelmaan saa esimerkiksi Tytöt/Kadut/Paluu-proge-eepoksesta tai Päijänteen kaihomielisestä retrodiskosta.

Liekin loimutessa kirkkaimmillaan ei yhtye pelännyt melodramaattisuutta tai sinfoniseksi yltyviä proge-elementtejä. Vasta Kalliot leikkaa -levyllä (2007) mukaan lipuneet sukkahousuhevisoolot alkoivat syödä sekä bändin mahtipontisuutta että kiistamatonta pop-briljanssia.

83. Matti Johannes Koivu: Puuhastellen

(M.Dulor, Suomi 2006. Ei kreditoitua tuottajaa)

Aliarvostetun Ultramariini-yhtyeen laulajana tutuksi tullut Matti Johannes Koivu loikkasi vaivihkaa soolouralle pienimuotoisella ja nostalgisella levyllä Puuhastellen (2006). Samalla hän lisäsi oman merkittävän puumerkkinsä 2000-lukulaiseen suomenkielisten laulaja/lauluntekijöiden aaltoon Ville Leinosen, John McGregorin, Joose Keskitalon, Samuli Putron ja Jarkko Martikaisen kanssa. Akustisen folkin juurakosta nousseella debyyttisoolollaan Koivu oli virkaveljiään ilotuulisempi ja lapsenomaisessa sydämellisyydessään ankronistisen herttainen trubaduuri.

Koivun elämänmakuisissa tarinoissa yhdistyy usein kaiholla kuorrutettu ihmissuhdetematiikka ja humanistisista näkökulmaa korostava yhteiskuntakritiikki. Vähäeleisyydestä huolimatta Kuulin junien puhuvan, Kalatehdas ja Se oli eilen -kappaleiden kaltaiset tarinat nousevat taitavan artistin käsittelyssä suuriksi, monitulkintaisiksi tunnelmapaloiksi.

84. Neljä Ruusua: Haloo

(Parlophone, Suomi 1992. Tuottaja: Neljä Ruusua)

1990-luvulle tultaessa joensuulaislähtöinen Neljä Ruusua oli kiistatta maan parhaimpia yhtyeitä. Innovatiivinen, kokeileva ja moderneja soundikokeiluja pelkäämätön ryhmä rohkeni syvän laman katkeroittamassa maassa panostaa visuaalisuuteen sekä musiikkivideoilla, live-esiintymisissä että värikylläisissä promokuvissa.

Platinamyyntiin yltänyt Haloo (1992) nosti laadukkaan syntikkasoundin yhtyeen soinnin ytimeen, rock-kitaroita unohtamatta. Soundin Jari Uusikartano totesi ihailtavan tuoreena säilyneen Juppihippipunkkarin "kiteyttävän kolmen vuosikymmenen ja kolmen sosiaalisen ryhmän harharetket rytmimatoksi, joka keinuu kuin aggressiivinen astronautti astraalitasolla."

Puhdasta pop-euforiaa tarjosivat Depeche Moden World in my Eyesia lainaava Tie ajatuksiin, Ilkka Alangon yksin säveltämä Sun täytyy mennä kuin reippaammin vedoin etenevä, kuulas Matka on syvä.  Kaikkiaan Neljä Ruusua etsiytyi Haloolla vahvemmin melankoliseen mollitunnelmaan, mutta bändin vastustamaton pop-depressio ei soinnillisesti yhdistynyt totuttuun suomalaiseen kulttuuriperintöön vaan vahvemmin brittiläiseen alakuloon.

85. Kauko Röyhkä & Narttu: Pikku enkeli

(Euros, Suomi 1986. Tuottaja: Mats Huldén)

Rosoisen Maa on voimaa -levyn (1985) kyyninen ja tyly rock vaihtui astetta kevyempään suuntaan viettelevällä rockabillyllä höystettyyn Pikku enkeliin (1986), jolla Nartun pitkäaikainen kitaristi Riku Mattila oli vaihtunut Jarmo Heikkiseen. Vaikka kokonaisvaikutelma saattoikin olla edellislevyä valoisampi, ei kompakti Pikku enkelikään synkkiä tai arvelluttavia sävyjä kaihtanut. Loisteliaan Talo meren rannalla -kappaleen vaaniva tunnelma on yhä pysäyttävä ja nimikkokappaleen provokaatio tuntuu pysyvän tuoreena vielä kolme vuosikymmentäkin myöhemmin.

Bändin perustamisen problematiikkaan ironisesti suhtautuva Vihaiset miehet (Marat, Marat) on täydellinen avaus mille tahansa albumille. Sen ilotuulisuudesta heijastuu Röyhkän sävellysten hengästyttävä tarttuvuus. Uudenlaista herkkyyttä Nartun musiikkiin toivat Maritta Kuulan kanssa kirjoitettu Laulujen nainen ja akustisella kitaralla näppäilty heleä Zaia.

Kauko Röyhkän & Nartun Maa on voimaa (1985) oli sijalla 92.

86. Suede: Suede

(Nude, Englanti 1993. Tuottaja: Ed Buller) 

Suede oli 1990-luvun kenties paras ulkomainen rock-yhtye. Brittiläisen rockin kaanonissa se vaelsi jossain David Bowien glam-kauden ja The Smithsin melankoliapopin välimaastossa, mutta onnistui kuitenkin luomaan omaäänisen rock-soundin, jossa riitti (kaupunki)romantiikkaa sekä nuoruuden uhoa ja tragiikkaa - glamouria unohtamatta. Androgyynin Brett Andersonin johtama seksikäs yhtye oli monin verroin coolimpi kuin yksikään aikalaisensa.

Eponyymiesikoinen (Suede) oli kiihkeä sekoitus särmikästä rockia ja pakahduttavia balladeja. Andersonin ja kitaristi/säveltäjä Bernard Butlerin syvä musiikillinen ystävyys vaikutti 90-luvun vastineelta Morrisseyn ja Johnny Marrin lähes intohimoiselle bänditoveruudelle. Maaliskuussa 1993 ilmestyneestä debyytistä tuli nopeimmin myyty esikoislevy brittien listahistoriassa.

Sueden Coming Up (1996) löytyi sijalta 96.

87. Led Zeppelin: Led Zeppelin II

(Atlantic, Englanti 1969. Tuottaja: Jimmy Page)

13-vuotiaana kävin läpi merkillisen, lopulta vain vuoden kestäneen hippivaiheen, jonka keskiössä mekastivat 1960-luvun lopun psykedeliakesien rock-hämyt. Creamin, The Doorsin, Jimi Hendrixin ja Steppenwolfin ohella Led Zeppelin sopi ala-asteikäisenä Metallicansa puhkikuunnelleelle teinille kuin nyrkki silmään.

...ja mikäpä oli kuunnellessa, kun yhtyeen toisella albumilla (Led Zeppelin II, 1969) Jimmy Pagen rouheat kitarariffit, John Bonhamin murhaavat rumpusoolot (mihin niitä kapuloita tarvitaan?), John Paul Jonesin koukukkaat bassokuviot ja Robert Plantin sielukkaat vokaalit saattelivat yhtyeen ilmalaivan debyyttialbumia korkeampiin sfääreihin. Tuskin Whole Lotta Lovea, Moby Dickia, Heartbreakeria ja Ramble Onia parempaa maskuliinirockia on tänäkään päivänä tehty! 

Led Zeppelinin Led Zeppelin III (1970) löytyi sijalta 99.

88. Red House Painters: Red House Painters

(4AD, Yhdysvallat 1993. Tuottaja: Mark Kozelek)

Apatiaan taipuvaisen Mark Kozelekin johtama Red House Painters loi slow/sadcore-genrelle orgaanisen ilmiasun. Emotionaalisen yhtyeen syvään uurretussa melankoliassa yhdistyivät folkin ja indierockin perimä hitaaseen rumputyöskentelyyn ja harkitun haikeaan kitaranäppäilyyn. Kozelekin murheessa ei ollut kyse mistään teiniruikutuksesta vaan syvän masennuksen harmaasta pilviverhosta. Mutta kuten taiteessa usein, syvästä epätoivosta nousee esiin mitä kauneinta luovuutta.

Albumin avaavat Grace Cathedral Park ja Down Through esittelevät punaisen talon maalareiden päävärit, mutta varsinaisen dramaturgian, hitauden kauneuden, toteavan laulun ja melodisen kauneuden määrittelee lohduttomuudessaan säväyttävä ja itkettävyydessään voimauttava Katy Song. Kappale, jonka tekstikohta: "I know tomorrow/you will be somewhere in London/living with someone/you've got some kind of family/there to turn to/and that's more than I could ever give you" lihallistaa Kozelekin rakkaudettomuuden.

Masentunutta (vaan ei masentavaa) musiikkia ajatteleville ihmisille.

89. The Smashing Pumpkins: Mellon Collie and the Infinite Sadness

(Virgin, Yhdysvallat 1995. Tuottajat: Alan Moulder, Billy Corgan, Flood)

Narisevaääninen Billy Corgan muuttui 1990-luvun edetessä pitkähiuksisesta grungenuorukaisesta kaljupäiseksi despootiksi. Samalla The Smashing Pumpkinsista tuli megalomaniaan taipuvainen, mutta viehättävän monipuolinen vaihtoehtorock-yhtye, joka ei pelännyt yhdistellä herkkyyttä ja angstia, kitarapop- ja heavy metal -vaikutteita. Hyvänä esimerkkinä yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi, Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995), jonka kappaleissa Black Sabbath ja The Cure -vaikutteet soivat sulassa sovussa.

Tupla-albumin ylisepursuavissa mittasuhteissa yhtyeellä ei ollut minkäänlaisia tyylirajoja. Monipuolinen kappalemateriaali sinkoili herkistä, unenomaisista pianoballadeista rujoon metallinkäryiseen meteliin. Corgan itse kuvaili levyä sukupolvi X:n vastineeksi Pink Floydin The Wallille (1979).

90. The National: Trouble Will Find Me

(4AD, Yhdysvallat 2013. Tuottajat: Aaron Dessner, Bryce Dessner)

Tummasävyinen The National on ollut allekirjoittaneelle 2000-luvun tärkein ulkomainen rock-yhtye. Ei olekaan ihme, että tälle sata levyä kattavalle aution saaren listalle on valikoitunut peräti kolme amerikkalaisten melankolikkojen kuudesta albumista.

Ilmestyessään Trouble Will Find Me (2013) sai myönteisen, mutta yhtyeen aiempia levyjä jo selvästi väsyneemmän vastaanoton. Soundin Sami Nissinen totesi mm. että "useilla kappaleilla The National kuulostaa Coldplayn masentuneelta amerikkalaisserkulta." Näin saattaa hyvinkin olla, mutta raskasmielisyydessäänkin The National on kuudennella pitkäsoitollaan kaikkia aikalaisiaan koskettavampi ja aidompi. Morrissey-viittauksella kuorrutettu Pink Rabbits menee lohduttomassa apaattisuudessaan suoraan ihon alle.

"You didn't see me I was falling apart / I was a television version of a person with a broken heart"

91. Red Hot Chili Peppers: Blood Sugar Sex Magik

(Warner Bros., Yhdysvallat 1991. Tuottaja: Rick Rubin)

Lähes neljännesvuosisadan takainen vuosi 1991 oli fantastista aikaa pop-entusiasteille. Kalenterivuoden aikana ilmestyi niin monta käänteentekevää rockin klassikkoa (Nirvanan Nevermind, U2:n Achtung Baby, Primal Screamin Screamadelica, R.E.M.:n Out of Time, My Bloody Valentinen Loveless, Massive Attackin Blue Lines). Yksi tuon vuoden koukuttavimmista ja vapauttavimmista levyistä julkaisi myös kalifornialaislähtöinen, funkyn ja raskaan rockin ristisiitoksella maailmanmaineeseen noussut Red Hot Chili Peppers.

Kultasormi Rick Rubinin tuottama Blood Sugar Sex Magik on vielä vuosikymmenien jälkeen rouhean dynaaminen kompilaatio Flean muikeata peukuttelua ja John Fruscianten funkyja riffikoukkuja (Give It Away, Suck My Kiss), suureen yleisöön menevia balladeja (megahitti Under the Bridge) ja akustisia välipaloja (Breaking the Girl, I Could Have Lied) sekä happorockista, soulista ja jopa bluesista vaikutteita suodattavaa raakaa energiaa. Mittava (ehkä ylipitkäkin) levy on ilmestymisestään alkaen inspiroinut laajasti rockin genresekoituksia, jopa sitä pahamaineista ostoskeskusmetallia.

92. Kauko Röyhkä & Narttu: Maa on voimaa

(Euros, Suomi 1985. Tuottaja: Mats Huldén)

Rockin salonkikelpoisuudesta piittaamaton räyhähenki Kauko Röyhkä teki Narttu-yhtyeensä kanssa 1980-luvun puolivälin paikkeilla hyviä levyjä kuin liukuhihnalta. Onnenpäivä-levyltä alkanut (1983) "kuuntelijaystävällisempi" kausi täydentyi kahdella peräkkäisinä vuosina ilmestyneillä albumeilla, Maa on voimaa (1985) ja Pikku enkeli (1986, josta tuonnempana).

Lauralle-levyn (1984) siivittämän keikkasuosion vastavetona Narttu päätti tehdä seuraavasta levystä rankemman "eli enemmän tylyä rokkia ja kyynisiä sanoituksia", olihan yhtye viimein saavuttanut aseman, jossa he saattoivat ylpeillä pohjoisilla juurillaan. Maa on voimaa -levystä tuli Röyhkän Narttu-kauden verevin ja karuin rock-albumi, jonka soundissa on jylhyyttä, biiseissä viettelevyyttä ja syvyyttä. Vinosti sarkastiset Kulta-aika on ohi ja Menneisyyden taikaa etsimässä ovat nuoruuden haikailun kuvauksina viehättävän poikkeuksellisia.

93. Anssi Tikanmäki: Maisemakuvia Suomesta

(Johanna Kustannus, Suomi 1981. Tuottaja: Pekka Aarnio)

Maisemakuvia Suomesta (1981) on niitä albumeita, jotka täytyy kokea alusta loppuun yhdeltä istumalta. Anssi Tikanmäen säveltämä instrumentaalilevy on musiikillisesti monipuolinen odysseia Suomen halki. Tyylilajikirjo vaihtelee kunnianhimoisesti kansanmusiikista heavy- ja progesooloihin ja iskelmällisistä melodioista perinteisempään poppiin. Suomalaisesta musiikkiperinteestä ammentava albumi on kansallisista aiheista huolimatta kansainvälisesti huomattu sävelteos. Sen katsantakanta ei ole suurista aiheista huolimatta myöskään turhan totinen, esimerkiksi Savolainen metsä suorastaa pulppuaa elämän iloa. Tuusulan moottoritien "mobiilipuhelinmaisen hektisyyden" voi katsoa olleen aikaansa edellä.

Anssi Tikanmäen läpimurto suuren yleisön tietoisuuteen oli kosketinsoittajan ja keskeisen sovittaja/tuottajan rooli Juice Leskinen Grand Slam -yhtyeessä. 1980-90-luvuilla Tikanmäki loi menestyksekkään uran Aki ja Mika Kaurismäen elokuvien (mm. Arvottomat (1982), Juha (1999)) hovisäveltäjänä. Vuonna 2006 ilmestynyt Tuntematon maa oli temaattinen jatko-osa alkuperäisille maisemakuville.

94. The Church: Starfish

(Mushroom/Arista, Australia 1988. Tuottajat: Greg Ladanyi, Waddy Wachtel, The Church)

Sydneystä maailman vesille purjehtinut The Church oli 1980-luvulla aussien vastine Echo & The Bunnymenin ja kumppanien kaltaisille kelmeänkauniille samettirockille. Hetkellisesti kohti globaalia suosiota noussut yhtye jäi kaupallisesti katsottuna Under the Milky Way -hitin vangiksi, mutta se ei ole estänyt yhtyettä tekemästä laadukkaita levyjä näihin päiviin saakka. The Churchin tunnelmallinen kitarapop on aina ollut salaperäisellä tavalla kiehtovaa, ja näin ollen ajatonta.

Starfish (1988) vei yhtyeen tuolloisen kehityksen päätepisteeseensä. Alkutuotannon postpunk ja psykedelia vaihtuivat melankolialla vuorattuun kitarapoppiin. Monitasoinen Under the Milky Way on luonnollisesti albumin briljantein palanen, itkettävän kaihoisa pop-timantti, jonka nostaa taivaanrannan tuolle puolelle viimeistään Peter Koppesin Synclavierin läpi vedetty E-Bow-soolo. Laulun sanoihin on vangittu iso viipale aamukolmen aikaan keittiön ikkunasta siilautuvaa todellisuutta.

"Wish I knew what you were looking for, might have known what you would find."

95. The Police: Reggatta de Blanc

(A&M, Englanti 1979. Tuottaja: Nigel Gray, The Police)

The Police oli koko aktiiviuransa ajan (1977-86) ristiriitainen yhtye. Se perustettiin punk-liikkeen nousun mainingeissa, mutta musiikillisesti sillä ei juuri ollut punkin kanssa tekemistä. Valkaistut tukat ja maihinnousutakit jäivät nopeasti promokuvista, siitä pitivät huolen jazzin parissa aikaa viettänyt kitaristi Andy Summers, progerumpalina marinoitunut Stewart Copeland sekä musiikinopettajan koulutuksen saanut Sting. Yhtyettä innostikin enemmän punkin antama energia, joka sytytti heidät (kaupallisesti voittoisaan) liekkiin 1970-luvun lopulla.

The Police löysi oman tyylilajinsa reggae-vivahteisesta ja skalla maustetusta uuden aallon rockista, jonka vaikuttavin ilmentymä saattaa hyvinkin Reggatta de Blanc (1979). Levyn tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva Walking on the Moon on tyyppiesimerkki reggae- ja dub-vaikutteisesta rockista, kun taas maailmanmusiikkivivahteisella nimiraidalla kitaristi Summers esittelee kaikulaitteen käyttöä tavalla, josta myöhemmin muuan The Edge saattoi hyvinkin ottaa oppia.

96. Suede: Coming Up

(Nude, Englanti 1996. Tuottaja: Ed Bueller)

Brittiläinen rock-lehdistö oli valmis hautaamaan Sueden, kun Bernard Butler jätti yhtyeen riitaisissa merkeissä Dog Man Star -levyn äänitysten loppumainingeissa vuonna 1994. Vaikka Brett Andersonin ja Butlerin yhteistyö, joka kiistämättä oli 1990-luvun vastine vuosikymmentä aikaisemmin operoineelle Johnny Marrille ja Morrisseylle, tulikin tiensä päähän, ei Butlerin lähtö merkinnyt Sueden joutsenlaulua. Butlerin korvasi yllättäen alaikäinen Suede-fani, Richard Oakes, joka pystyi huikean ammattimaisesti jäljittelemään edeltäjänsä kiihkeän glam-soundin.

Hedonistinen Coming Up (1996) oli ja on yhä Sueden kaupallisesti menestyksekkäin levy. Hittivoittoisen pop-paraatin aloittaa hitti Trash, joka nousi Suomessakin peräti singlelistan ykköseksi. Trashista ja toisena singlenä valoisasta Beautiful Onesista tulikin "uuden Sueden" tunnuskappaleet. Häkellyttävän tarttuvalla levyllä (jokainen albumin kymmenestä biisistä voisi olla single) Oakes lunasti paikkansa Andersonin rinnalla, sanoivat Butlerin perään haikailevat pop-skribentit mitä hyvänsä.

97. U2: War

(Island, Irlanti 1983. Tuottaja: Steve Lillywhite)

Vuonna 1976 Dublinissa perustetun U2:n poikavuodet menivät omaa tyyliä etsiessä. 1970-luvun lopun punkin perimä jalostui Boylla (1980) mietteliääksi postpunkiksi, jonka jälkeen nuori yhtye etsi omaa ääntään haparoivalla Octoberilla (1981). Ristiriitaisissa tunnelmissa Bono, The Edge, Adam Clayton ja Larry Mullen Jr. käänsivät katseensa yhteiskunnalliseen kantaaottavuuteen, unohtamatta sitä, että henkilökohtainen on usein poliittista.

Uran suoraviivaisimmalla pitkäsoitolla War (1983) U2:n energia keskittyi poliittisiin aiheisiin uhmakkuutta säästelemättä. Pohjois-Irlannin levottomuuksiin viitanneesta, nöyristelemättömästä Sunday Bloody Sundaysta kehkeytyi albumin kivijalka, jonka ankaruutta pehmentävät Claytonin bassokuviosta liikkeelle lähtenyt New Year's Day, funkahtava Two Hearts Beat As One ja improvisatorinen hymni "40".

Steve Lillywhiten tuottaman Warin voi nähdä hiomattomana johdantona U2:n koko uraa seuranneelle kantaaottavuudelle. Paikoin armottomaksikin yltyvän levytyksen jälkeen yhtye alkoi etsiä musiikkiinsa enemmän lämpöä ja herkkyyttä Brian Enon ja Daniel Lanois´n johdattamana.

98. Cranes: Forever

(Dedicated Records, Englanti 1993. Tuottaja: Cranes)

Portsmouthilainen Cranes edusti 1990-luvun kenkiintuijottelijoiden synkintä siipeä, vaikka tuskin kukaan yhtyeen persoonallisen solistin Alison Shawn lapsenkaltaista ääntä kovin itsemurha-alttiina piti. Yhtyeen tummasävyisessä unipopissa, jota myös goottiminimalismiksi kuvailtiin, oli vaikutteita erityisesti The Curen ja Cocteau Twinsin suunnalta. Robert Smithin takkutukkien kanssa yhteistyö eteni jopa Wish-kiertueen (1992) lämmittelijäaktin rooliin.

Eteerisellä Forever-albumilla Cranes hioi surumielisen taivaanrantaan tuijottelun lähelle huippuaan (paremmaksi pisti vain Loved (1994), josta myöhemmin). Satumaisen akustiset äänikudelmat sidottiin hiljalleen kohoaviin kitaraefekteihin ja -valleihin sekä kolisevuudessaan tehokkaaseen lyömäsoitintyöskentelyyn. Tasalaatuisen levyn mieleenpainuvimmaksi kappaleeksi nousee tukahduttavan kaunis Cloudless. Oi, kuinka hypnoottisena kappale soikaan Cranesin pienimuotoisella Suomen-kiertueella keväällä 2004!

"Imagine a small child singing lullabies at the bottom of the well with a background of grinding guitars"

99. Led Zeppelin: Led Zeppelin III

(Atlantic, Englanti 1970. Tuottaja: Jimmy Page)

Brittiläisen rockin jättiläinen Led Zeppelin muistetaan tänä päivänä ennen kaikkea heavy metalin pioneeriyhtyeenä ja eeppisen jylhän rockin jättiläisenä, mutta yhtyeen kolmasalbumi (1970) esitteli akustisvetoisen, folkiin kallellaan olevan jälkihipahtavan rytmiryhmän. Aikalaiskriitikoilta välinpitämättömän vastaanoton saanut levy ei kuitenkaan ole pelkästään kaunosointuista banjonsoittelua, siitä pitävät huolen albumin avaava, viikinkiaiheinen Immigrant Song sekä bluesin pakollisen oppimäärän tarjoava Since I've Been Loving You.

Korkeaoktaanista hardrockia kiinnostavampi on kuitenkin pitkäsoiton b-puoli, johon Jimmy Pagea ja Robert Plantia inspiroivat Bert Janschin ja Davy Grahamin kaltaiset folkartistit. Näppärästi leijuvine akustisine pikkauksineen etenevä Bron-Yr-Aur Stomp ja 12-kielisellä taituroitu Tangerine ovatkin kuin esiaste vuotta myöhemmin ilmestyneen Stairway to Heavenin introlle.