Autiosaari pähkinänkuoressa, osa 1: Vuosikymmenet

1970-luku

1. Pink Floyd: The Wall (#2)
2. David Bowie: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Mars (#5)

3. Hector: Herra Mirandos (#14)
4. Vesa-Matti Loiri: Eino Leino (#17)
5. David Bowie: Diamond Dogs (#28)
6. Joy Division: Unknown Pleasures (#31)
7. David Bowie: Low (#34)
8. Pink Floyd: The Dark Side of the Moon (#35)
9. Hector: Kadonneet lapset (#40)
10. The Sex Pistols: Nevermind the Bollocks, Here’s the Sex Pistols (#46)

1980-luku

1. The Cure: Disintegration (#1)
2. The Smiths: The Queen is Dead (#4)
3. Joy Division: Closer (#6)
4. New Order: Technique (#8)
5. The Cure: Kiss Me Kiss Me Kiss Me (#9)
6. ABC: The Lexicon of Love (#12)
7. Musta Paraati: Peilitalossa (#15)
8. Shadowplay: Touch & Glow (#22)
9. The Cure: Faith (#24)
10. Echo & The Bunnymen: Ocean Rain (#26)

1990-luku

1. Depeche Mode: Violator (#3)
2. CMX: Aura (#7)
3. Suede: Dog Man Star (#13)
4. Depeche Mode: Songs of Faith and Devotion (#16)
5. Morrissey: Vauxhall & I (#19)
6. Happy Mondays: Pills 'n' Thrills and Bellyaches (#20)
7. Nirvana: MTV Unplugged in New York (#23)
8. This Empty Flow: Magenta Skycode (#27)
9. Primal Scream: Screamadelica (#30)
10. Pet Shop Boys: Behaviour (#37)


2000-luku

1. The National: Boxer (#10)
2. Interpol: Turn on the Bright Lights (#11)
3. Magenta Skycode: IIIII (#18)
4. CMX: Dinosaurus Stereophonicus (#21)
5. Editors: The Back Room (#25)
6. Sigur Rós: ( ) (#36)
7. Samuli Putro: Elämä on juhla (#37)
8. Husky Rescue: Ghost Is Not Real (#39)
9. Joose Keskitalo: Kaupungit puristuvat puristimissa(#41)
10. Varjo: Paratiisissa (#42)

2. Pink Floyd: The Wall

(Harvest, Englanti 1979. Tuottajat: Bob Ezrin, David Gilmour, James Guthrie & Roger Waters)

Is there anybody out there?

Pink Floyd ylsi 1970-luvulla toinen toistaan suurempiin saavutuksiin. Voisi ajatella, että hypnoottisen The Dark Side of the Moonin (1973), monisäikeisen Wish You Were Heren (1975) ja aggressiivisen Animalsin (1977) jälkeen olisi luovuuden pajatso jo tyhjentynyt, mutta mitäpä vielä, yhtyeen yhdennestätoista pitkäsoitosta tuli brittiläisten introverttien todellinen magnus opus. Albumi, jonka ylittäminen kävi välittömästi mahdottomaksi, ja joka lopulta suisti yhtyeen hajoamisen partaalle. 

On osin yllättävää kuinka mestarilliselta The Wall (1979) yhä kuulostaa: se on alati tukehtumaisillaan pateettiseen teatraalisuuteensa, mutta onnistuu silti olemaan yllätyksellinen, koskettava ja riipivä kuvaus ulkopuolisuudesta. Albumin kantavana teemana on Pink-nimisen päähenkilön traumaattinen elämä aina lapsuudesta saakka. Toisessa maailmansodassa menehtynyt isä, tukahduttava äidinrakkaus, epäinhimillistävä koulujärjestelmä, kaikki nämä antoivat aiheen rakentaa ympärilleen muusta maailmasta eristävän muurin. Lisää rakennusaineita saatiin rocktähteyteen liittyvistä elämäntavoista, huumeista, uskottomuudesta ja lopuksi karille ajautuneesta avioliitosta, jolloin lopullinen eristäytyminen todellisuudesta mahdollistuu. Tässä viimeisessä vaiheessa The Wall palaa The Dark Side of the Moonin opetukseen, jonka mukaan hulluus on ainoa pakotie. Päähenkilö Pink alkaakin muistuttaa yhä enemmän Syd Barrettia.

Pink Floydin keskeisimpiä musiikillisia raaka-aineita: 1960-lukulaista psykedeliaa tai myöhemmän kauden progressiivisuutta ei The Wallilla kuulla oikeastaan kuin lähdeviitteinä. Voidaankin sanoa, että The Wall oli yhtä radikaali tyyliero Pink Floydin klassiseen, unenomaisen melankoliseen progesoundiin kuin edeltäjänsä Animalsin purkauksenomainen viha. Musiikillisesti The Wall kokoaa voimansa lukuisista eri lähteistä: niin maskuliinirockin ivasta (In the Flesh, Young Lust), tyylitellyistä pianoballadeista (Nobody Home), pala palalta kohti aggressiivisuutta purkautuvasta elementtirockista (Another Brick in the Wall -trilogia, Empty Spaces), jylhän alakuloisista kitaraballadeista (Goodbye Blue Sky) aina Gilbert & Sullivan -henkiseen teatraalisuuteen (The Trial).

The Wallia on usein kuvattu despoottisen Roger Watersin soololevyksi. Totta onkin, että Waters oli konseptialbumin toimeenpanija, todellinen visionääri ja sielu, mutta ilman kitaristi Davild Gilmouria ja tuottaja Bob Ezriniä ei rönsyilevä kokonaisuus pysyisi niin täydellisesti kasassa. Vaikka Gilmourin ja Watersin välit alkoivat olla jo peruuttamattomasti tulehtuneet The Wallin levytyksen aikaan, saivat miehet vielä luomisvoimansa yhdistettyä aikaan Comfortably Numbin, Run Like Hellin ja Another Brick in the Wall Part 2:n kaltaisia timantteja. Jälkimmäisen mielipuolisen tarttuvasta discokompista ja lapsikuorokertosäkeestä vastasi tuottaja Ezrin. Lopputulos on itsenäisenä taideteoksena vaikuttava, uhmakaskin hyökkäys luutuneita järjestelmiä vastaan. Levyn kontekstissa se on kuitenkin myös viimeinen huuto, joka tuo näkyville ahdistusten ja traumojen paksuimmat juuret. Gilmourin kauniin soinnukas laulu vuorottelee kiehtovasti Watersin kiihkeän teatraalisen nasaalin kanssa niin The Thin Icellä, Motherilla, aavemaisella Goodbye Blue Skylla kuin inhorealistisella Hey Youllakin, jotka kaikki kuuluvat albumin parhaimmistoon. Albumin sovituksellisena voimahahmona häärinyt tuottaja Ezrin ymmärsi koota The Wallin tarinalle keskeiset henkilöt yhteen dramaattisessa rock-oopperassa The Trial.

The Wallin nerokkaasti rakennettu, syvämietteinen ja sulavasti etenevä dramaturgia rakentuu tiiviiksi albumikokonaisuudeksi, jonka pilkkominen yksittäisiin biiseihin tuntuu suorastaan rikokselta. Soinnillista linjakkuutta ja kerronnan tehokkuutta korostavat albumin huolella työstetyt ääniefektit. Pommikoneiden, helikoptereiden, itkevien vauvojen, koulunpihan äänten, puhelimen soitto- ja valintaäänien sekä hädin tuskin kuultavista keskustelunpätkien taltioimisesta huolehti Nick Griffiths.

Ajan mittaan The Wall ohitti myynnissä kaikki muut Pink Floydin levyt Dark Side of the Moonia lukuun ottamatta. Epäilemättä myyntiin vaikutti Another Brick in the Wall (Part 2) -singlen megalomaaninen menestys. Aikalaisarvioissa Rolling Stonen Kurt Loder totesi The Wallin olevan "Watersin hätkähdyttävä synteesi miehen teemallisista päähänpinttymistä. Se herää henkiin sanoitusten armottomassa raivossa, joka on selvästi aitoa ja tuskallisessa pikkutarkkuudessaan suorastaan kammottavaa." Albumin kirjallinen kunnianhimoisuus, symbolismi ja rakenne saivat laajan hyväksynnän ja arvostuksen, mutta Watersin omahyväisyys, itsekeskeisyys ja itsesääli saivat osan kriitikoista varautuneeksi. Ehkä keskeisimmän havainnon kirjasi kuitenkin punk-sukupolven kriitikko Chris Brazier, joka myönsi, että "albumi on niin ehdottoman kunnioitusta herättävä, että on mahdotonta sivuuttaa olankohautuksella."

Pink Floydin klassisen kokoonpanon (Waters, Gilmour, Nick Mason ja Richard Wright) luovalle demokratialle The Wall oli päätepiste. The Final Cutilla (1983) pirstaloituneesta yhtyeestä ei ollut enää jäljellä kuin katkeroitunut loppusoitto. Roger Watersille The Wall jäi luovuuden kannalta taakaksi, josta vapautumisen tuntui mahdollistavan vain kohtaloa vahvempi, aika. The Wall Live -maailmankiertueella (2010-13) Watersin taustalle rakentui muuri, joka tuntui viimeinkin kumartavan hänelle. Hän oli viimeinkin astunut muurinsa yli, murentanut sen ihmisten eteen ja osoittanut visionsa vahvuuden. Muurin juurella, tiilimurskan seassa ajatukset olivat viimeinkin kontrollista vapaat.

Pink Floydin The Dark Side of the Moon oli sijalla 35.
Animals oli sijalla 48.

3. Depeche Mode: Violator

(Mute, Englanti 1990. Tuottajat: Depeche Mode & Flood)

Jälkeen päin on helppo nähdä, että basildonilainen syntikkapopin ikonibändi Depeche Mode kasvoi "isoksi" 1980-luvun myöhemmällä puoliskolla. Alkuperäisen keulahahmonsa Vince Clarken voimin Depeche Mode nousi uusromanttisen konepopin naiiveimman laidan edustajaksi lapsellisen tarttuvilla hiteillä New Life ja Just Can't Get Enough (1981). Liioittelevan suuriin pukuihin sonnustautunut kvartetti (Clarke, Dave Gahan, Martin Gore & Andrew Fletcher) esitti kepeitä synahittejään lähinnä teinitytöille, kunnes koki käänteentekevän kokoonpanovaihdoksen jo esikoisalbumin (Speak & Spell, 1981) jälkimainingeissa Clarken suunnattua luova energiansa toisaalle (Yazoo (1981-83), Erasure (1985-).

Martin Goren sävellysten kehittyessä ja kosketinvelho Alan Wilderin liityttyä yhtyeen sovitukselliseksi johtajaksi, alkoi Depeche Moden tarinassa voittokulku. Industrial-vaikutteiden kanssa flirttaillut Construction Time Again (1983) ja sadomasokismin syövereihin briljantin elektropopin kautta sukeltanut Some Great Reward (1984) avasivat suosiota laajalti eri puolilla Eurooppaa. Yhtyeen nahkaimagokauden kärkiteos Black Celebration (1986) nousi umpipessimistisellä tunnelmallaan goottipiirien kulttisuosioon, mutta viehätti eri suuntiin kurkottavalla kokeellisella soundillaan myös laajempia massoja.  Samalla se oli Depeche Moden irtiotto Live Aidin jälkeisestä pop-maailmasta, joissa kollegat alkoivat vaihtaa syntikoita souliin ja aikuisrockiin. Ironisesti nimetty Music for the Masses (1987) ja erityisesti sen tiimoilta järjestetty pitkä maailmankiertue sinetöivät Depeche Moden maailmanlaajuisen suosion. Ranskan ja Saksan suurmenestyksen ohella yhtye löi näyttävästi läpi Yhdysvalloissa, josta monet heidän aikalaisensa olivat tulleet täystyrmättyinä kotiin.

Music for the Massesilla seksillä ja intohimolla maustettu dramatiikka koki ääripisteensä, mutta vaikka albumi kokonaismitassaan saattoikin ontua, olivat singlejulkaisut (Strangelove, Behind the Wheel, Never Let Me Down Again) toinen toistaan tehokkaampia. Ujoista brittipoppareista tuli viimeistään 101-livekonsertin (1988, levyjulkaisu 1989) myötä rock-tähtiä, tahtomattaan tai ei.

Violator (1990) valmistui teknomusiikin läpimurron kynnyksellä, mutta Depeche Mode ei juuri ollut vaikutteinen ajan trendeille, vaan kääntyi minimalistisemman koneilmaisun puoleen, höystämällä säveloppiaan Goren koukuttavilla kitarakuvioilla. Albumin äänimaailman toteuttamiseen tarvittiin Floodin kaltaista intellektuellia tuottajaa, jonka visionääriset, mutta yhtenäiset soundit ovatkin yksi merkittävä syy siihen, miksi levy kiehtoo yhä uusia kuulijasukupolvia.

Violatorilla Depeche Mode ammensi luovuutta myös jengimäisestä yhteiskemiastaan, viimeistä kertaa. Brittipopparit olivat heittämässä viattomalle nuoruudelle jäähyväisiä ja nautiskelivat hedonismin pyörteistä. Goren laulutekstitkin tukevat tätä teoriaa: himon, synnin ja moraalittomuuden käsitteet ovat vahvasti läsnä. Tuntuukin hämmentävältä, että Cleanin kaltainen kappale on tehty ennen Dave Gahanin huumehelvettiä. Tummasävyisessä, surun kauneuden kahlitsevassa Waiting for the Nightissa kuullaan Gahanin ja Goren saumaton duetto, johon lohdun sävyjä tuo Alan Wilderin aistillinen kosketinkuvio. Sofistikoitunutta, mutta sielukasta.

Yhtyeen komeimpiin saavutuksiin lukeutuva, Anton Corbijnin ikimuistoisella musiikkivideolla höystetty Enjoy the Silence soi tänäkin päivänä indiediskojen ja mustahuuliklubien itsevaltiaana. Pohdiskelevista rakkauslauluista aggression kautta aina mantramaiseen toistoon aaltoileva levy on allekirjoittaneelle 1990-luvun tärkein pitkäsoitto.

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion oli sijalla 16.

4. The Smiths: The Queen is Dead

(Rough Trade, Englanti 1986. Tuottajat: Morrissey & Johnny Marr)

1990-luvun puolivälissä brittiläisen Q-lehden toimittaja kysyi Morrisseylta minkä laulun hän olisi popin historiasta halunnut kirjoittaa. Itsesäälin ylipapin vastaus oli ytimekäs: "Loneliness Remembers What Happiness Forgets". Ehkä tiedostamattaankin Morrissey osui tuolla yhdellä lauseella oman tuotantonsa ytimeen.

The Smiths oli lyhyen elinkaarensa (1982-87) ajan häkellyttävän tuottelias yhtye. Neljän studiolevyn lisäksi manchesteriläisryhmä takoi joukon mestarillisia singlejulkaisuja ja loisteliaita, kenties populaarimusiikin historian valovoimaisimpia b-puolia. Morrisseyn ja Johnny Marrin taianomaisesta luovuudesta syntyi William, It Was Really Nothingin (1984) ja Heaven Knows I'm Miserable Nown (1984) kaltaisia melodisen kitarapopin kivijalkoja kuin kainosti glam-soundin kanssa flirttailleita, pöyhkeilevämpää ilmettä tarjoilleita Sheila Take A Bowta (1987) ja Shoplifters of the World Unitea (1987). Näiden välissä ilmestyneet albumittomat singlejulkaisut Panic (1986) ja Ask (1986) kannustavat siihen päättymättömään indiediscojen "Hang the DJ!" -yhteislauluun, joka on nyt jatkunut kolmekymmentä vuotta. Singlejen B-puolina kuultiin sellaisia kaihon ja ihon alle tunkeutuvan alakulon opinnäytteitä kuten Back to the Old House (1984), Rubber Ring (1985) ja Asleep (1985).

Pitkäsoittomitassa ylittämätön on Morrissey ja Marrin tuottamaksi kreditoitu The Queen is Dead (1986), jonka yleisilmettä kuvaa myös levyn työnimi Margaret on the Guillotine. Kyse oli odotetusta levystä, joka ennätettiin äänittää jo vuoden 1985 lopulla. Julkaisu kuitenkin siirtyi levy-yhtiöongelmien takia. The Queen is Deadilla The Smiths hioi täydellisimmilleen helmeilevän kitarapopin sekä Morrisseyn älyllisen melankolian ja nokkelan ironian.

Musiikillisesti albumi on tasapainoinen kokonaisuus, jonka romanttisen alakulon  (I Know It's Over, Never Had No One Ever, There Is a Light That Never Goes Out) katkaisee humoristinen venkoilevuus (Frankly, Mr. Shankly, Vicar in a Tutu). Näiden välimaastoon asemoituvat Cemetry Gates, Bigmouth Strikes Again ja The Boy with the Thorn in His Side, jotka ovat janglepopin ajattomia tähtihetkiä. Riehakas, The Smiths -asteikolla varsin äänekkääksi yltyvä prologi The Queen is Dead sivaltaa monarkeja kovalla kädellä. Dialogi kappaleen kertojaminän ja kuningattaren kohtaamisesta etenee kuin nerokkain satiiri: "But when you're tied to your Mother's apron, No-one talks about castration".

Tietty Morrisseyn ja Marrin nerokkuus läpivalottuu Some Girls Are Bigger Than Othersissa, jota voisi otsikkonsa puolesta luulla vitsikkääksi laulelmaksi. Todellisuudessa tuo albumin epilogina toimiva annos hypnoottisuutta on yksi The Smithsin haikeimpia ja sydämestä kouraisevimpia kappaleita. "Send me the pillow... The one that you dream on... and I'll send you mine".

Levyn kenties ihailluin kappale There Is a Light That Never Goes Out rakentaa juhlavan melankolian näyttämön, joka liikkuu armotta patetian ja itsemurharomantiikan varjoisilla kujilla. Morrisseyn emotionaalinen tulkinta, Johnny Marrin irtonainen, mutta rytmikäs kitarakuvio ja kertosäkeessä mukaan liukuvat jouset nostavat kappaleen kohti kuoleman kanssa tanssivaa, elämää suurempaa tunnetta. Vaikka laulu on kaunis ja surullinen, se on samalla tragikoominen. Morrisseyn kaihoisa ääni yhdistettynä jousiin ja traagisiin sanoihin tekevät laulusta niin ylitsevuotavan, että ranteiden viiltelyn sijaan kuulijaa saattaakin alkaa hymyilyttää. Ja kuten monissa The Smithsin kappaleissa, hippunen huumoria ja itseironiaa estävät kuuntelijalta mahdollisuuden myötähäpeään.

The Queen is Dead on rakastettava pop-levy. Levyn kannessa poseeraava ranskalaisnäyttelijä Alain Delon antaa jylhän, dramaattisen kehyksen kaikkien aikojen Manchester-levylle.

The Smithsin eponyymi esikoisalbumi oli sijalla 47.
Meat is Murder sijalla 56.

5. David Bowie: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Mars

(RCA Records, Englanti 1972. Tuottajat: David Bowie & Ken Scott)

David Bowien (1947-2016) ura oli jo 1970-luvun alkuun tultaessa kokenut melkoisia tyylimuutoksia. 1960-luvun lopun siloteltu pop oli vaihtunut hippihengen mukaiseen astraalimystiikkaan, joka vain vuotta myöhemmin muuntui The Man Who Sold the Worldin (1970) rujoon, bluessävytteiseen (hard) rockiin. Albumin ikonisessa kannessa pitkät kiharat hiukset omaava Bowie makaa sohvalla kukallinen mekko yllään, mikä herätti ihmisten kummastuksen ja epäilyt bi-seksuaalisuudesta. Teatraalisuuden löydyttyä Hunky Dory (1971) hämmensi keitosta niin folkin, countryn, glamin kuin taiderockinkin suuntaan. Yksikään Bowien varhaisimmista levyistä ei kuitenkaan ole monista mestarillisista hetkistään (kuten The Width of a Circle, Space Oddity, Life on Mars?, Quicksand) huolimatta, The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Marsin (1972) kaltainen täysosuma, jossa jokainen kappale on tärkeä osa kokonaisuutta.

"Pushing thru the market square, so many mothers sighing
News had just come over, we had five years left to cry in
News guy wept and told us, earth was really dying
Cried so much his face was wet, then I knew he was not lying"

Nihilistisellä, mutta koskettavalla maailmanlopun kuvauksella (Five Years) alkaneesta levystä kehkeytyi Bowien kuuluisin ja klassisin albumi. Sepitteellinen tarina avaruudesta saapuneesta rock-idoli Ziggy Stardustista hakee vertaistaan teatraalisen rockin historiassa. Levyn kannessa itsevarmasti poseeraavasta Ziggystä Bowie teki mystisen, demonisen ja hedonistisen puolihumanoidin. Kitaristi Mick Ronsonin taidokkaasti rouhivat riffit ja huimiin korkeuksiin nousevat soolot linjasivat glam-soundia vuosiksi eteenpäin.

Levyn musiikillinen kirjo ulottuu avauskappaleen hymnisyydestä Rock 'n' Roll Suiciden dramatiikkaan, joka ennakoi Aladdin Sane -levyn (1973) suuntaviivoja. Näiden välissä Soul Love flirttailee nimensä mukaisesti soulin kanssa ja Hang on to Yourself ja Suffragette City vapautuvat energiseen rock-ilotulitukseen. Albumin tematiikan kannalta keskeinen laulu on Moonage Daydream, joka esittelee kuulijalle keskushenkilö Ziggyn ("I'm an alligator/I'm a mama-papa comin' for you/I'm the space invader/I'll be a rock 'n' rollin' bitch for you"). Levyn ehkä tunnetuin kappale Starman yltää täydelliseksi futurisminostalgian sing-a-long -anthemiksi. Bowien laulutyyli vaihtelee kappalekohtaisesti mietteliään epätoivoisesta rock-kukkomaisen pöyhistelevään.

Albumin julkaisun jälkeen Bowie lähti lopulta puolitoistavuotiseksi venyneelle maailmankiertueelle, jonka päätepysäkki koettiin heinäkuun 3. 1973. Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjä promotoineella kiertueella Bowie yhdisteli parodisia rock-elkeitä, futurismia, japanilaista kabukiteatteria, mimiikkaa, maskeerauksen ja meikkauksen huippuunsa hiottua tyyliä. Miehen alter egon hiukset olivat hehkuvan punaisen ja oranssin yhdistelmä, ja hänen esiintymisasunsa vaihtelivat parin kappaleen välein. Vaatteidenvaihto oli toki viihdemusiikista tuttu elementti, mutta rock-areenoilla vielä tuolloin ennen kokematonta.

Ziggy Stardust -kiertueen viimeisen keikan taltioi elokuvalliseksi konserttitaltioinniksi D.A. Pennebaker, joten kiertueen ikoninen päätöskonsertti on hyvin jälkipolvien muistissa. Viimeisenä ohjelmanumerona kuultava majesteetillinen Rock 'n' Roll Suicide, joka kuulostaa enemmän avantgardiselta showlaululta kuin varsinaiselta rock-biisiltä, laskee esiripun klassiselle keikalle. Bowien teatraalinen lavaesiintyminen nousee kappaleen live-esityksen aikana toiseen potenssiin, jo hänen synkemmän sävyiset vaatteensa luovat tunnelman jonkin vaiheen päätöksestä.

Bowien riipivässä laulusuorituksessa on sanoinkuvailematonta voimaa ja silmissä kylmiä väreitä tuottavaa paloa. Laulun teksti, joka käsittelee rocktähteyttä ja sen pimeää puolta, nousee elävän yleisön edessä esitettynä aivan erilaiseksi kokemukseksi. Kohdassa, jossa muusikko Bowie tukahduttavan alter egonsa takaa kurkottaa kohti yleisöä ja huudahtaa: ”You’re wonderful, gimme your hands!”, hän parodioi popin perinteitä tiedostaen samalla tulevansa itse osaksi rockin kaanonia. Konsertin päätöksessä, kuten Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjen epilogeissa, on vaaran ja ulkopuolisuuden tuntua, josta omaleimaisessa rockissa kaiketi perimmältään on kysymys. Tai ainakin oli kysymys.

1970-luvun alussa David Bowie määritteli uudelleen käsityksemme rocktähteydestä. Ei olekaan ihme, että Ziggy Stardust vaikutti välittömästi rockin ja ylipäänsä koko populaarikulttuurin kehitykseen. Glamrockista tuli hetkeksi osa valtavirtaa, kunnes se Yhdysvalloissa New York Dollsin myötä fuusioitui kohti punkrockia. Hardrockin parissa operoivista bändeistä voimakkaasti glam-vaikutteisia olivat mm. Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen shokkirokkari Alice Cooper.

Glamrockin syntymailla Englannissa kulttuurillinen perintö jäi selvimmin elämään 1980-alun uusromanttisessa liikkeessä, jonka kautta androgynia ja meikkaaminen tulivat jälleen muotiin. 1990-luvulla uudet kitararock-yhtyeet kuten Suede, Placebo ja jopa kokeilunhaluinen pop-bändi Blur osoittivat tribuuttinsa Bowien kimallekauden dekadenssille.

Suomessa The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars nousi parhaimmillaan peräti albumilistan sijalle 7, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä. Suomalaisista muusikoista Bowien kimallerock kolahti aikalaisista rajuimmin Hectoriin, joka varsin avoimesti tunnusti ihailunsa Bowien taidetta kohtaan. Hector kasvatti 1970-luvun alussa varsin Ziggy-henkisen takatukan ja levytti muutamia glitter-aikakauden Bowie-lauluja (Life on Mars?/Sudenkorento, The Prettiest Star).

"Making love with his ego Ziggy sucked up into his mind
Like a leper messiah
When the kids had killed the man I had to break up the band"

David Bowien Diamond Dogs oli sijalla 28.
Low sijalla 34.

Bubblin' Under:
David Bowien studioalbumit merkittävyysjärjestyksessään.

Mestariteokset
1. The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Mars (1972)
2. Diamond Dogs (1974)
3. Low (1977)
4. Aladdin Sane (1973)
5. Station to Station (1976)

Ei näitäkään ilman voi olla...
6. Scary Monsters (and Super Creeps) (1980)
7. "Heroes" (1977)
8. Heathen (2002)
9. Blackstar (2016)
10. (1.) Outside (1995)
11. Earthling (1997)
12. Hunky Dory (1971)

Näillä on hetkensä...
13. Young Americans (1975)
14. Black Tie White Noise (1993)
15. Lodger (1979)
16. Let's Dance (1983)

Paremman puutteessa...
17. Reality (2003)
18. Space Oddity/David Bowie/Man of Words/Man of Music (1969)
19. The Man Who Sold the World (1971)
20. Buddha of Suburbia (1993)
21. The Next Day (2013)

Ilmankin pärjää... 
22. Pin Ups (1973)
23. Hours (1999)
24. Never Let Me Down (1987)
25. Tin Machine (1989)
26. Tin Machine II (1991)
27. David Bowie (1967) 

Välttäkää...
28. Tonight (1984)

6. Joy Division: Closer

(Factory, Englanti 1980. Tuottaja: Martin Hannett)

"This is the way, step inside"

Siinä missä Joy Divisionin debyttialbumi Unknown Pleasures (1979) on alakulostaan huolimatta vimmainen ja vihainen postpunk-levy jättää yhtyeen joutsenlaulu Closer (1980) mielenmaiseman voipuneeksi ja murheelliseksi. Nuoren manchesteriläiskvartetin vimmaisuus oli vain vuoden sisällä vaihtunut lohduttomuuteen. "The sorrows we suffered and never were free", laulaa Ian Curtis (1956-80) albumin päättävällä Decadesilla, joka kuvastaa hyvin sitä miltei uniikkia depressiivistä kauneutta, johon Joy Division ylsi.

Kompleksisen Curtisin ajoi epätoivoon epilepsia ja hallitsematon tunne-elämä. Nuorena solmittu avioliitto oli romuttunut miehen rakastuttua toiseen naiseen, eikä läpimurron kynnyksellä ollut muusikko osannut suhtautua uuteen rooliinsa perheenisänä. Syyllisyys uskottomuudesta painoi nuoren miehen hartioita, eikä 1970-luvun lopun epilepsiahoito runsaine sivuvaikutuksineen tuonut helpotusta kipuilevaan tilanteeseen, pikemmin päinvastoin.

Pari kuukautta Curtisin itsemurhan jälkeen ilmestyneellä Closerilla jäätävät syntetisaattorit olivat vallanneet merkittävän tilan Martin Hannettin sovittamasta soundista. Bernard Albrechtin (alias Sumnerin) koruttomat kitarat, Peter Hookin murea basso ja Stephen Morrisin monipuolistunut lyömäsoitinarsenaali elivät muutoksen mukana kohti hyytävämpää ilmaisua. Hannettin johdolla Joy Division eteni kauemmaksi punk-juuristaan löytäen sielullista yhteyttä David Bowien Low ja "Heroes" -levyjen (1977) ambient-vetoiseen avantgardistis-kokeelliseen instrumentaalimusiikkiin.

Closerin kohdalla onkin kontroversaalia puhua rockista, tai punkista, sillä synkän kaunis albumi pakenee perinteisimpiä genrerajoja. Colonyn rytmit ovat outoja ja sotilaallisia, Atrocity Exhibitionin kitarat hysteerisiä ja kieroja ja Means to an End toimii eräänlaisena kuolodiscon prototyyppinä. Syntetisaattorit ovat vahvasti esillä kolkon viettelevässä, miltei tanssittavassa Isolationissa ja minimalistisen tehokkaassa Heart and Soulissa.

Tuottaja Hannettin luoma haudanvakava ambienssi on tällä levyllä kuin yksi lisäinstrumentti. Erilaiset äänitehosteet ja tallennus- ja miksausvaiheessa lisätyt toismaailmaiset viiveet ovat isossa roolissa. Closer on kuin hautakammio, johon kuulija houkutellaan. On vaikea uskoa, että Peter Saville oli valinnut kansikuvan jo ennen musiikkiin tutustumista.

Viimeiset kolme raitaa, Twenty Four Hours, The Eternal ja Decades, sukeltavat kaikkein vahvimmin Ian Curtisin henkilökohtaisten demonien äärelle synkkien ja loputtoman epätoivoisten tekstien kautta. Raskasmielisyyden keskeltäkin Joy Division onnistui vangitsemaan kappaleihinsa toiseuden kauneutta ja vierauden lumoa. Epilogi Decades, joka lie itselleni kaikkein tärkein Joy Divisionin lauluista, on pysäyttävimpiä luomuksia, mitä ns. populaarimusiikki tuntee.

Joy Divisionin Unknown Pleasures oli sijalla 31.

7. CMX: Aura

(Herodes/EMI, Suomi 1994. Tuottajat: Gabi Hakanen & A.W. Yrjänä)

CMX:n kolme ensimmäistä levyä: Kolmikärki (1990), Veljeskunta (1991) ja Aurinko (1992) loivat vajaassa muutamassa vuodessa triptyykin, jossa 1980-lukulainen hardcorepunk ja velmu aggressiivinen avantgarde vaihtuivat hiljalleen kohti selkeämpää linjakkuutta. Auringolla amerikkalaisesta vaihtoehtorockista ja punkin raivokkuudesta otetut vaikutteet suodatettiin komeasti Kalevala-vaikutteisen shamanismirockin läpi. Torniolaisyhtyeen magnum opuksella, Auralla (1994), keitokseen lisättiin vielä ronskimmin äkkiväärää progressiivisuutta, vilpitöntä, mutta toki soitannollisesti kimuranttia ihmissuhdepoppia sekä raskaita riffivyörytyksiä. Tuloksena syntyi allekirjoittaneelle kaikkein eniten merkityksiä (ja henkilökohtaisia muistoja) antanut pitkäsoitto suomenkielisen rockin historiassa. Samalla se on levy, jonka jokaisen tekstikohdan olen painanut muistini syövereihin. Aura sing-a-long, anytime!

Aura on musiikillisesti skitsofreeninen kokonaisuus, jossa käytännössä mikään ei valmista kuulijaa seuraavan kappaleen tyylilajivaihdosta kohtaan. Tango (Nainen tanssii tangoa), raskas rock (Työt ja päivät), kansanlauluvaikutteet (Turkoosi) ja proge (Pilvien kuningas) antavat vain eräitä askelmerkkejä Auran sisäistämiseen. Iskelmäsovittaja Veikko Huuskosen uskaliaat jouset luovat Ruosteen (josta tuli klassinen oppikirjaesimerkki CMX-balladista) ja Nainen tanssii tangoa -kappaleiden selkärangan. Jälkimmäisessä Huuskosen uljaan tangomelodian puhkoo Janne Halmkronan ja Timo Rasion hc-kitaroiden sarjatuli. Samuli Knuutia lainatakseni: "vaikutelma on kuin Heikki Hietamieheltä katkaistaisiin kaula kesken Lauantaitanssien". Kappaleen voi nähdä turhautuneen ivallisena tutkielmana perinteisemmän suomalaisen pop-musiikin kuvastosta.

CMX:n vihainen puoli kuuluu Auralla Sametinpehmeän julmassa riffimyrskyssä ja Raskaan huutosäkeistössä. Legendaarisessa Terveet kädet -yhtyeessäkin vaikuttaneen A.W. Yrjänän hc-menneisyyttä ei säästellä. Työt ja päivät -kappaleen meteli on jäätävämpää laatua, mutta perusteltua. Rujouteen syntyy kontrasteja kalevalaisin äänenpainoin etenevissä Turkoosissa ja Mikään ei vie sitä pois -kappaleessa. Kuulas Talvipäivänseisaus ja lempeä Aura ovat akustista CMX:ää parhaimmillaan. Ensinmainitun pohjaton pohjoisen lohduttomuus saa tärkeän vastinparin levyn nimikkoraidan toiveikkuudesta.

Levyltä poimitut singlet, Ruoste ja Kultanaamio, olivat albumin kiistatta radioystävällisintä materiaalia. Murealla bassolla alkava ja lähes Euroviisumittoihin itsensä paisuttava dynaaminen ja energinen Kultanaamio olisi oikeudenmukaisessa maailmassa ollut ilmestyessään megahitti. CMX:n popimman puolen mestariteosta kuunnellessa on lopulta yhdentekevää, että kyseessä saattaa olla "vain" pintaliitoisen ja ylimakean romantisoinnin satiirista. Täydellisen ajattoman Elokuun kruunun pehmeässä lyyrisyydessä paljastuu yksi Auran ominaispiirteistä, nuoreen ihmiseen vetoava patetia. Kappaleen raskasmelodisen poljennon keskellä annetaan viittaus neitsyyden menettämiseen öisellä rannalla. Aura tuntuu kertovan melodramaattisista teoista ja pakahduttavista tunteita sortumatta liian ilmeisiin sanankäänteisiin.

Yrjänän intellektuellit sanoitukset olivat vahvistuneet jo Auringolla, mutta Auran myötä Yrjänän teksteissä synkkäsävyinen mystiikka kohtasi onnistuneimmin (inho)realistisen runollisuuden. Yrjänän vanhasuomalaiseen alkusoinnutteluun taipuvainen lyriikka oli riisuttu suomenkielisen rockin konventioista, tilalla oli mytologioiden ja ihmisen persoonallisuuden kerrostumia humanistisen lämpimällä pohjavireellä.

"Ei ole sen vaikuttavampaa ääntä kuin bändin jonka aika on tullut, bändin joka on murtanut kahlitsevat genre-kalterit ja tajunnut lahjakkuutensa rajattomuuden. Tämä on se ääni." -Samuli Knuuti (Rumba-lehden aikalaisarviossa vuonna 1994)

CMX:n Dinosaurus Stereophonicus oli sijalla 21.
Rautakantele sijalla 43.

8. New Order: Technique

(Factory, Englanti 1989. Tuottaja: New Order)

Ensikosketuksen elämän tärkeimpiin yhtyeisiin muistaa aina. Elettiin juhannusaattoa 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisenkaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video (1987).

Surusilmädiscon kantateokseen, True Faithiin tultaessa New Order oli luomisvoimansa huipulla. Single toisensa jälkeen yhtye oli tuottanut kappaleita, jotka paitsi toimivat tanssilattialla, saivat myös sydämen pakahtumaan (Bizarre Love Triangle, The Perfect Kiss). Joy Divisionin perintö kuului taustalla poispyyhkiintymättömänä alakulona, vaikka samalla yhtyeen euforinen syntikoiden ja rock-soittimien fuusio olikin liki täydellistä pop-musiikkia.

Technique-albumia (1989) työstäessään New Order vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan. Välimerellisen saaren he ottivat omakseen jatkuvan juhlinnan muodossa, jossa muotihuume ekstaasi toimi luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasivat yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.

Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät kitaravetoiset pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä teinipojalta kuin aina ennenkin.

Matka Joy Divisionin masentuneesta postpunkista modernin konemusiikin äärelle täydentyi albumin ensisinglellä, Fine Timella (1988), joka kaikessa tanssittavuudessaan on puhdasta Madchesterin ilotulitusta. Samalla linjalla jatkanut Round and Round esitteli uudistuneen New Orderin sähköisimmillään. Briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco löytää kvartetin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkistelevyydessään ehkä yhtyeen kaunein yksittäinen kappale. Musiikillisen mielenmaisemani keskeisiä kivijalkoja.

New Orderin 1980- ja 90-luvun taitteen singlet johdattivat yhtyeen luovuuden lakipisteeseen, joka pitkäsoittomitassa mestarillinen Technique minulle edustaa. Sen jälkeenkin New Order on toki tehnyt hyvää musiikkia, paljonkin (Republic (1993) on esimerkiksi suotta parjattu), mutta jotakin pitkäjännitteisestä luomisvireestä katosi Factoryn konkurssin myötä. Ehkä se oli nuoruus?

New Orderin Low-Life oli sijalla 62.

9. The Cure: Kiss Me Kiss Me Kiss Me

(Fiction, Englanti 1987. Tuottajat: David M. Allen & Robert Smith)

1980-luvun puolivälissä eksentrisen Robert Smithin johtama The Cure oli noussut jo kansainvälisille hittilistoille briljantilla ja salakavalan iskevällä vaihtoehtopopilla (Close to Me, Inbetween Days, The Lovecats), mutta albumimitassa yhtye ei ollut unohtanut melankolista pohjavirettään. The Head on the Door (1985) on tästä oppikirjaesimerkki, sillä The Smithsin The Queen is Deadia (1986) lukuun ottamatta ei melodinen kitarapop ole yhdistynyt haikeaan pessimismiin niin tehokkaasti. Siinä missä The Cure oli jälleen parhaimmillaan eeppisessä itsesäälisynkistelyssä (Sinking) avasi The Head on the Door musiikillista ilmaisua yhä enemmän myös elektronisesta ilmaisusta ammentavalle leikkisälle popille (The Baby Screams, Screw, Six Different Ways).

The Head on the Doorin globaali menestys loi varmasti päihteisiin mieltyneelle brittiyhtyeelle paineita, mutta tuplavinyylinä ilmestynyt Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987) vapautti The Curen yhä laajenevaan musiikillisen kaleidoskooppiin. Psykedelia oli kuulunut Robert Smithin mielenmaisemaan jo lyhytaikaiseksi jääneen The Gloven (Blue Sunshine, 1983) päivistä alkaen, mutta The Curen mittakaavassa Kiss Me Kiss Me Kiss Men yksi pääraaka-aineista oli psykedeelisten vaikutteiden lisääminen kaikkivoipaisimmillaan olleen yhtyeen sointiin.

Albumia edeltänyt single Why Can't I Be You? enteili jo vauhdikasta pop-sikermää, jota omilla tahoillaan jatkoivat iki-ihana, romanttisen kitarapopin mestariteos Just Like Heaven, unenomainen Catch sekä funk-kitaralla riemastuttava irtiotto Hot Hot Hot!!! Nimenomaan Just Like Heavenissa kiteytyi tarkkaan kaikki 1980-luvun brittikitarapopin klassisimmat ja hienoimmat piirteet, että se oli jo syntyessään liki klassikko, valmis ja täydellinen.

Kokonaisuutena Kiss Me Kiss Me Kiss Me on kimurantti, mutta jykevä ja jylhä kokoelma angstia (The Kiss, Shiver and Shake, Fight), itkettävän romanttista kaihoa (One More Time, A Thousand Hours), aurinkoista kepeyttä (The Perfect Girl) ja näiden eri vaikutteiden seasta kuulijan tajuntaa laajentavia tunnelmapaloja (The Snakepit, If Only Tonight We Could Sleep). Albumin kautta The Head on the Doorin aikana omaksuttu pop-resepti vietiin huippuunsa, jolloin tuloksena syntyi ehkä hitusen liian pitkä ja kiistatta rönsyilevä, mutta ehkä epätäydellisyydessään juuri niin ihastuttava albumi. Ehta aution saaren soundtrack.

The Curen Faith oli sijalla 24.

10. The National: Boxer

(Beggars Banquet, Yhdysvallat 2007. Tuottaja: Peter Katis & The National)

Pop-entusiastille palkitsevimpia tilanteita ovat ne hetket, jolloin eteen ajautuu albumi, joka hiljalleen nakertaa tiensä tajuntaan, jää sinne lopulta alivuokralaiseksi ja jättää ikuiset muistijäljet. Brooklyniläisen The Nationalin henkilökohtaisesti vallankumouksellinen Boxer on minulle (toistaiseksi) 2000-luvun paras ulkomainen albumi ja teos, jonka elinvoimaisuutta piti lähteä todistamaan aina ulkomaita myöten.

Tummasävytteisen indierockin ja postpunkin uudentulemisen välimaastosta itsensä löytänyt yhtye osoitti neljännellä pitkäsoitollaan olevansa paitsi kipeän koskettava, haikeaviritteisen nostalginen myös dekadentin runollinen ja rehellinen samanaikaisesti. Boxer hurmasi vähäeleisellä charmillaan, jonka laajassa äänikuvassa lämpimästi mouruavat särökitarat, rapea rummutus, levolliset jouset ja puhaltimet tarrasivat Matt Berningerin abstraktin kirjallisiin teksteihin täydellisesti. Biisiensä rytmisellä poljennolla The National huokuu postpunkin kohtalokkuutta, mutta haikeimpien kappaleiden kauneus palauttaa kuulijan lähes meditatiiviseen tilaan. Viiltävimpään postpunkiin pesäeroa tekee myös The Nationalin inhimillinen, punaviinin tahrima lämpö.

The Nationalin päällimmäiseksi tunnusmerkiksi nousee Berningerin syvä baritoniääni ja laiskuudessaan vetelyyttä hipova laulutapa. Hetkittäin tuutulauluja muistuttavat tulkinnat pysäyttävät rauhallisuudessaan. Yhtyeen mielikuvituksekkaiden sovituksen ja hetkittäin pakahduttavan tunnelatauksen kautta Fake Empiresta, Squalor Victoriasta ja Slow Showsta tuli ilmestymisvuosikymmenensä keskeisiä tunnussäveliä.

“Turn the light out say goodnight, no thinking for a little while”

The Nationalin Trouble Will Find Me oli sijalla 90.
Alligator sijalla 52.

Kymmenen (syyttä) rannalle jäänyttä

Ennen kuin aution saaren levyissä edetään maagisen kymmenen selvittämiseen, on aika katsastaa pinnan alle. Tässä kymmenen (syyttä) rannalle jäänyttä levyä (luonnollisesti kronologisessa järjestyksessä):

The Sisters of Mercy: Floodland (Merciful Release/WEA, Englanti 1987. Tuottajat: Larry Alexander, Andrew Eldritch & Jim Steinman)
1980-luvun puolivälin jälkeen The Sisters of Mercy muuttui keulahahmonsa Andrew Eldritchin diktatuuriksi. Vielä jylhällä Floodlandilla (1987) tuo konsepti ylsi sankaritekoihin. Driven Like the Snow'n ja Floodin (osat 1 ja 2) kaltaisissa tunnelmapaloissa synkkyys sai uuden kasvualustan. Lucretia My Reflection ja This Corrosion toimivat taas tienviittana vuosikymmenen lopun goottirockille. "Fuck Me and Marry Me Young"

The Sisters of Mercyn First and Last and Always oli sijalla 57.

Nirvana: In Utero (DGC, Yhdysvallat 1993. Tuottajat: Steve Albini & Scott Litt)
Nirvanan viimeiseksi studiolevyksi jäänyt In Utero (1993) on armoton ja vihainen jatke Nevermindin (1991) megamenestykselle. Ristiriitaisessa maineessa olevalla levyllä yhtye esiintyi rosoisena ja melodioiltaan epätasaisen vaappuvana kuin täsmällisenä irtiottona kaupallistetun grunge-liikkeen ennakko-odotuksista. I hate myself and I want to die -työnimellä tehdyllä levyllä Kurt Cobain paljasti hauraat ja väsyneet kasvonsa, mutta ihan vailla ironiaa ei tämäkään aggressiivisimmillaan huutoterapiaan ulottuva täsmäisku jäänyt ("Teenage angst has paid off well, now I'm bored and old").

Nirvanan Nevermind oli sijalla 71.
MTV Unplugged in New York sijalla 23.

Depeche Mode: Ultra (Mute, Englanti 1997. Tuottaja: Tim Simenon)
Kuoleman porteilla käyneen Dave Gahanin selvittyä huumeaddiktiostaan kokosi Depeche Mode huojuvat rivinsä uudelleen Ultra-levylle (1997). Bomb the Bassista tutun Tim Simenonin tuottamalla levyllä yhtyeen konesoundiin tuli jykevyyttä bassovoittoisen äänimaailman myötä. Usealla instrumentaaliraidalla höystetty, jopa triphopahtava levy jäi ilmestyessään edeltäjiään vähemmällä huomiolle, mutta sisälsi näyttöjä Depeche Moden vahvasta elinvoimaisuudesta (Sister of Night, The Love Thieves, Barrel of a Gun, Home). Hajoamisen partaalla olleella yhtyeellä olikin vielä toinen elämä edessään...

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion oli sijalla 16.
Violator oli sijalla 3.

Varjo: Kuka korvaa poistetun sydämen? (Futurecords, Suomi 2000. Tuottaja: Jani Heimala & Varjo)
Heinolan The Curen kajalilla tuhrittu debyyttialbumi oli murrosiän orastavassa ahdistuksessa rypevälle nuorukaiselle keskeinen levy. Ennen kaikkea se osoitti, että suomen kielelläkin on mahdollista tehdä surumielisen gootahtavaa kitarapoppia. Varjon ansiosta tutustuin kotimaisen uuden aallon synkeämpään siipeen ja löysin heidän 80-lukulaiset innoittajansa: Mustan Paraatin, Shadowplayn ja kumppanit. Nykykorvin Varjon esikoinen on toki hitusen naiivi ja tuotannollisesti hapuileva, mutta sydänsurujen patetia on aina ajatonta.

Varjon Paratiisissa oli sijalla 42.

Office Building: Across the Sleeping Seas (Aisti Records, Suomi 2001. Tuottaja: Janne Laurila)
Janne Laurilan (itku)herkät folkballadit koskettivat Office Buildingin esikoisella To See Only Shadowsilla (2000). Vuotta myöhemmin ilmestynyt, tyylikäs Across the Sleeping Seas (2001) laajensi musiikillista palettia rockimpaan suuntaan, satunnaisten proge- (Like A Feather) ja country-vaikutteiden (All Roses) kautta. Laurilan korkea ja kirkas ääni toimii tienviittana kohti tummaa ja tupakansavuista melodraamaa. Pekko Käpin viulu virittää tunnelmaa myös kohti kansanmusiikkia.

Placebo: Sleeping With Ghosts (Virgin/Hut, Englanti 2003. Tuottaja: Jim Abbiss)
Androgyynin Brian Molkon johtama Placebo oli aution saaren levyjen suhteen hitusen epäonnekas. Angstirockillaan menestystä niittäneellä yhtyeellä riittää lukuisia itselleni tärkeitä single- ja albumiraitoja (Black-Eyed, Special K, Without You I'm Nothing...) , mutta ehyet albumikokonaisuudet ovat harvinaisempia. Sleeping With Ghostsilla (2003) Placebo oli parhaimmillaan - surumielinen ja ahdistunut, mutta ei täysin vailla lohtua.

Mogwai: Happy Songs for Happy People (Play It Again Sam/Matador, Skotlanti 2003. Tuottaja: Tony Doogan)
Postrockin keskeisiin avantgardisteihin lukeutuva Mogwai oli Mogwai Young Teamista (1997) Mr Beastiin (2006) minulle relevantti ja kiintoisa yhtye. Happy Songs for Happy Peoplella (2003) yhtyeen orkestroitu rock sai pehmentäviä elementtejä piano- ja selloinstrumentaatiosta ja äänivallisinfoniatkin kuulostivat hetkittäin jopa lempeiltä.

Ultramariini: Juuri ja juuri olemassa (M.Dulor, Suomi 2003. Tuottaja: Ultramariini)
1990-luvun lopulla perustettu Ultramariini oli omalta osaltaan tekemässä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suomenkielisestä rockista olennaisesti viehättävämpää. Hienolla debyyttilevyllä Juuri ja juuri olemassa (2003) ja sitä seuranneella Kevään ja kesän tähtikuvioita -albumilla (2005) sujuva suomenkielisyys kohtasi onnistuneesti brittiläiseen pop-perinteeseen nojaavan dramaattisen kitarapopin. Parhaimmillaan Ultramariini yhdisteli maalailevia kosketinkuvioita mahtipontiseen indiepoppiin ja hämmensi keitoksen kaihoisalla nostalgialla.

Viola: Tearcandy (If Society, Suomi 2004. Ei kreditoitua tuottajaa)
Viola oli suomalaisen indie-kentän piristysruiske "nolkytluvulla", vaikka usein alakulotettuja tunnelmia tarjosikin. Yhtye aloitti vahvasti The Cure -vaikutteisena goottipop-yhtyeenä, mutta muuntui myöhemmin elekronisesti pirskahtelevaksi, mutta surusilmäisyytensä säilyttäneeksi discoduoksi. Yhtyeen esikoisalbumilla (Tearcandy, 2004) discovaikutteet olivat vielä marginaalissa, sillä kvartettimuotoinen Viola oli ennen kaikkea melankolinen vaihtoehtobändi, eräänlainen New Orderin, The Curen ja Mew'n kotikutoisesti, mutta sympaattisesti summaava tuohivirsuversio.

Interpol: Antics (Matador, Yhdysvallat 2004. Tuottaja: Interpol & Peter Katis)
Debyyttilevyllään Turn on the Bright Lights allekirjoittaneen polvilleen saattanut Interpol onnistui toisella albumillaan luomaan edeltäjäänsä hittivetoisemman postpunk/indie-potpurin. Evil, Narc, Slow Hands ja C'mere osoittivat, ettei periolemukseltaan synkästä ja riutuvasta postpunkista ammentavan musiikin tarvitse hiilikopioida kantaisiensä depressiivistä muotokieltä.

Interpolin Turn on the Bright Lights oli sijalla 11.

11. Interpol: Turn on the Bright Lights

(Matador, Yhdysvallat 2002. Tuottajat: Gareth Jones & Peter Katis)

Aikana ennen Spotifyta, YouTubea tai vastaavia saattoi levyihin tarttua pelkästään kansikuvan tai luettujen arvioiden pohjalta, kuulematta yhtyettä nuottiakaan. Näin kävi newyorkilaisen Interpolin debyyttilevyn Turn on the Bright Lightsin (2002) kanssa, jota postpunkin uudelleentulemisen tienoilla mainostettiin Joy Divisionin ja varhaisen R.E.M.:n äpärälapseksi. Referensseissä oli toki perää, sillä varsinkin basisti Carlos Denglerin alataajuuksissa oli toki roimasti vaikutteita Peter Hookin tai The Curen Simon Gallupin ajattomista koukuista. Vokalisti Paul Banksin eleetön laulutapa muistutti myös ikonisen Ian Curtisin perinnöstä.

On oikeastaan vaikea jo muistaa, että Interpolin säväyttävän esikoislevyn ilmestyessä tummasävytteinen postpunk ei ollut muodikasta musiikkia. Seuraavan vuosikymmenen aikana turhauttavan moni Joy Divisioninsa ulkoa opetellut yhtye tuli ja meni. Harvat yhtyeet pysyivät kasassa enää kolmanteen levyyn saakka, saatikka jättivät pysyviä muistijälkiä modernin rock-musiikin historianlehdille. Interpol onnistui molemmissa, vaikka yhtyeen kiinnostavuus alkoikin viimeistään Our Love to Our Admiren (2007) jälkeen rapistua.

Turn on the Bright Lightsilla Interpol rakensi dramaattisen ja ehyen kokonaisuuden, jonka rakenneaineksina käytettiin urbaania melankoliaa ja riipaisevaa kohtalokkuutta. Synkistelystä huolimatta yhtye ei tehnyt apeata musiikkia, sillä yhtyeen rytmiryhmän (jo mainitun Denglerin lisäksi rumpali Samuel Fogarino) lisäksi veitsenterävistä indie-kitaroista vastanneella Daniel Kesslerillä oli ymmärrystä tarttuviin riffeihin.

Itselleni Interpolin maihinnousu oli 2000-luvun alun käänteentekevimpiä musiikillisia hetkiä. Obstacle 1:n, PDA:n ja Say Hello to the Angelsin smithsmäinen tanssittavuus, NYC:n toivon pilkahdus ja Leif Eriksonin napakkuus ovat pysyneet tiukasti soittolistalla jo yli vuosikymmenen. Paul Banksin oivaltavissa lyriikoissa yhdistyi myös ripaus ajanhenkeä: ironisten havaintojen ("because friends don't waste wine when there's words to sell") ja dekadentin slackerismin seassa oli paljastavaa rehellisyyttä ("if your life is such a big joke, why should I care?").

12. ABC: The Lexicon of Love

(Neutron Records, Englanti 1982. Tuottajat: Trevor Horn & Steve Brown)

1980-luvun alussa brittiläisessä pop-musiikissa puhalsivat uudet tuulet. 1970-luvun lopun vihainen punkrock oli jalostunut uuden aallon laineilla postpunkin rytmikkään synkkämieliseksi kolkkoudeksi, mustahuulien kauhuromantiikaksi ja toisaalta syntetisaattoreihin ihastuneiden meikattujen poppareiden uusromantiikaksi. Jälkimmäisestä ammensi omat vaikutteensa myös sheffieldiläinen ABC, jonka keulahahmona ja primus motorina hääri Bryan Ferryä, David Bowieta ja Scott Walkeria ihaileva Martin Fry. Vuonna 1980 perustettu yhtye sai alkunsa hyvin persoonallisella tavalla. Pop-journalistina työskennellyt Fry teki haastattelua Vice Versa -nimeä kantaneesta aloittelevasta yhtyeestä, kunnes tuli haastattelun ja pikaisen ystävyyden tiimellyksessä valituksi Vice Versasta ABC:ksi nimensä muuttaneen yhtyeen vokalistiksi. Tähti oli syttynyt.

Pop-historian valovoimaisimpiin debyyttilevyihin lukeutuva The Lexicon of Love (1982) on konseptilevy rakastamisen vaikeudesta, epäonnisista romansseista ja sydänsuruista. Huikean yhtenäiseksi hiotulla albumilla ABC oli kiistatta parhaimmillaan ja täydellisen onnistuneesta lopputuloksesta on suuressa osin kiittäminen säveltäjä/tuottajaguru Trevor Hornia. Kaupallista näkemystä omaavalla Hornilla oli ennen kaikkea rohkeutta työstää mahtipontisen pakahduttavaa, tanssittavan älykästä poppia, jossa uusromanttinen tyylikkyys, plastic soulin sielukkuus ja syntikoin höystetty Chic-henkinen funk-kitarointi kohtasivat. Pitkäsoiton laajalla skaalalla operoivat orkesterisovitukset työsti Anne Dudley, joka vuotta myöhemmin oli perustamassa avantgardistista yhtyettä nimeltä Art of Noise.

Vuonna 1982 ABC ei olisi voinut osua paremmin maaliinsa. Lähes jokainen albumin kappaleista olisi ollut irrotettavissa singleksi. Fryn intohimoiset pop-filosofiat “The Kindest Cut´s the Cruellest Part” tai “Excuses had their uses But now they´re all used up, all used” yhdistyivät elastisiin bassokuvioihin huikean tarttuvasti. Heleillä taustalauluilla (joista osan laulaa Fryn entinen tyttöystävä) herkuttelevan albumin upeimmiksi täysosumiksi nousevat vastustamaton Show Me, hittisingle Poison Arrow, riipivä Many Happy Returns sekä majesteetillinen balladi All of My Heart.

Fryn, rumpali David Palmerin, saksofonisti Stephen Singletonin ja kitaristi/kosketinsoittaja Mark Whiten muodostama ABC hioutui lopulta kohtalokkaan taidokkaaksi yhtyeeksi esikoislevyllään. Jatkuvista jäsenvaihdoksista kärsivä ryhmä ei enää seuraavilla julkaisuillaan saanut samanlaista taiteellista tai kaupallista menestystä. Lähimmäksi päästiin Fryn itsensä tuottamalla vuoden 1987 Alphabet City -albumilla, jonka laajasta repertuaarista nousi esiin When Smokey Singsin ja The Night You Murdered Loven kaltaisia sujuvia pop-helmiä. Hidas laskusuhdanne oli kuitenkin vääjäämättä alkanut.

Suurimman suosion kynnyksellä The Lexicon of Love nousi Suomessakin albumilistan kärkisijalle. Levyn valtaisimmaksi hitiksi nousi vastaperustetun Music Televisionin tukemana The Look of Love, jossa Fry laulaa itseironisen ikimuistoisesti tekstikohdan: ”And though my friends just might ask me, they say Martin, maybe one day you´ll find true love, I say maybe, there must be a solution”. Miehen kertoman mukaan vielä tänäkin päivänä ihmiset pysäyttävät häntä kadulla ja kysyvät: “So Martin, have you found true love?”.

13. Suede: Dog Man Star

(Nude, Englanti 1994. Tuottaja: Ed Buller)

Lontoolainen Suede nousi parrasvaloihin osana 1990-luvun brittipop-liikettä, mutta siinä missä Cool Britannia väsähti pian Oasiksen ja Blurin väliseksi taistelutantereeksi, jatkoi Suede brittipop-huuman paineista piittaamattomana yksikkönä. Ja selviytyi ehjempänä kuin ehkä yksikään aikalaistovereistaan.

Yhtyeen toisella pitkäsoitolla Dog Man Starilla (1994) yhtye syöksyi vahvasti melodramaattiseen, synkkäsävyiseen tunnelmaan, joka muuntui suorastaan riipiväksi The Asphalt Worldin kaltaisessa nihilismiprogessa. Lämpimämpiä sävyjä tarjosivat ehkä briljantein Brett Andersonin ja Bernard Butlerin aikaansaannoksista, The Wild Ones ja sukupolvensa ytimekäs theme, svengaava New Generation. Sinfoniseksi kamaripopiksi lennähti albumin päättävä Still Life, josta tuli todellinen kiistakapula studiossa.

Musiikillisesti monipuolinen pitkäsoitto valmistui epäsovinnaisten tunnelmien vallitessa, sillä kitaristi/säveltäjä Butler oli tehnyt vahvasti selväksi ettei ollut tyytyväinen albumin tuotannollisesta jäljestä. Luonnollisesti Butlerin inhokiksi joutui bändin hovituottajana toiminut Ed Bueller, jolle diivaileva kitaristi soitteli öisin uhkailusoittoja. Albumin julkaisun kynnyksellä Anderson & kumppanit ajautuivat ikävään, mutta välttämättömään ratkaisuun pitääkseen Sueden elävien kirjoissa. Bernard Butler sai lähteä.

Esikuvansa The Smithsin tavoin Suede oli parhaimmillaan ällistyttävä singlebändi ja nimenomaan tasaisen laadukas sekä singlen a- että b-puolen kanssa. Yhtyeellä oli varaa jättää pitkäsoitoltaan niin tasokkaita glam-vetoja (Killing of a Flash Boy), modernin rockin mestariteoksia (My Dark Star) kuin itkettäviä tunnelmapaloja (Another No One, Europe Is Our Playground). B-puolikokoelma Sci-Fi Lullabies (1997) kokosi singlejen kääntöpuolien paraatiesitykset The Smithsin Louder Than Bombsin (1987) tavoin.

Sueden eponyymidebyytti oli sijalla 86.
Coming Up sijalla 96.

14. Hector: Herra Mirandos

(PSO, Suomi 1973. Tuottajat: Matti & Pirjo Bergström)

Suomenkielinen rock oli 1970-luvun alussa ottamassa vasta haparoivia ensiaskeleita Hectorin, Dave Lindholmin, Pekka Strengin ja Juice Leskisen myötä. Tästä pioneerikvartetista Hector ja Pekka Streng olivat sielunveljiä siinä mielessä, että he toivat realismia suosivaan ilmaisuun toiseuden käsityksen ja mystiikan väreilyn.

1960-ja 70-lukujen taitteessa Cumulus-folk-yhtyeen jäsenenä esiintynyt Hector ennätti esikoissoololevyn pariin folk-vetoisella Nostalgialla (1972), jonka Cat Stevens ja Leonard Cohen -vaikutteinen herkkyys löysi kannattajia vasemmalle kallellaan olevalta nuorisolta. Debyyttilevyn jälkeen Hector suuntasi musiikillisesti uusille, kokeilevimmille urille.

Herra Mirandoksella (1973) kaikuivat David Bowielta lainatut (glam-)vaikutteet ja brittiläisen progen dramatiikka, mutta yhtä lailla aikalaisvaikutteille alttiin Hectorin musiikissa kuului amerikkalainen juureva rock 'n' roll (tosin ei Herra Mirandoksella vielä siinä määrin mitä Hectorockilla (1974)). Vierauden tuntua levyllä toivat Jukka Ruohomäen Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselta lainaamat VCS 3-syntetisaattorit sekä Hectorin itsensä suunnittelema mystisen goottilainen kansitaide. Oman viehätyksensä levylle toivat myös Hectorin tuonaikaiset kirjalliset innoittajat. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945), C.S. Lewisin Narnia-sarjan (1950-56, suomennokset 1959-79) ja antiikin mytologioiden ohessa Hector flirttaili kevyesti okkultismin ja teosofian parissa. Jälkimmäisiin miestä taatusti innoitti hippisukupolven rajatieteilijäguru Jorma Elovaaran läheisyys.

Narnioiden ja atlantisten dramaturgiseksi vastavoimaksi Hector vyörytti lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuavia muistikuvia. Teksteissään Hector oli sykähdyttävän totinen, jopa epätoivoinen kuvastonsa keskellä, mutta nuoren ihmisen neuvottomuus saa ilmauksensa muodossa, johon oli (ja on) helppo samaistua.

Kokonaisuuden huomioiden, oli kuitenkin ironista, että levyn tunnetuimmaksi lauluksi nousi albumin lähestulkoon ainoa arkitodellisuutta käsittelevä kappale, Lumi teki enkelin eteiseen, jolla Hector riipaisevasti kuvasi nuoren ihmisen murtumisen yhteiskunnan suurten murrosten keskellä. Jälkeenpäin tarkasteltuna sen varjoon ovat jääneet levyn todelliset aarteet: syksyisen usvan keskeltä lipuva rakkauden päättymisen kuvaus Olet lehdetön puu tai arvoituksellisen mystiikan ilmentymä Takaisin Narniaan. Reipasotteisemmat Olen hautausmaa ja Asfalttiprinssi uivat (eritoten) sävellyksinä pop-nostalgiassa, mutta jälkimmäisen kantaaottavuutta kappaleen ilotuulisuus ei silti syö.

Albumin mielikuvituksellisen ja moni-ilmeisen soundimaailman yhteen nivoivat Matti ja Pirjo Bergström, joiden oivaltavat ja luovasti orkestroidut sovitukset omalta osaltaan vaikuttivat suunnannäyttäjänä toimineen levyn lopputulokseen.

Herra Mirandoksen ilmestyttyä Hectoria pidettiin esoteorian ja okkultismin ylipappina. Tarinan mukaan korpiseutuja myöten tuli kirjeitä, joissa tiedusteltiin, mistä Madame Blavatskyn kirjoja mahtaisi saada. Psyykkisesti epävakaat yksilöt soittivat solkenaan tai jäivät rappukäytävään odottamaan messiaan saapumista. Hectorissa ruumillistui osuvasti folkin, hippeyden ja Bowie-vaikutteisen modernin rockin yhteys. Herra Mirandoksen voi puolestaan nähdä kouluesimerkkinä siitä, miten musiikilla voi luoda kokonaisen maailman, joka toimii kuin hyvä satukirja: luo kuvitteellisia kaikkeuksia kerroksineen ja rinnakkaisine todellisuuksineen, on sekä yleispätevä että tulkinnanvarainen.

Hectorin Varjot ja lakanat oli sijalla 32.
Kadonneet lapset sijalla 40.

15. Musta Paraati: Peilitalossa

(Johanna Kustannus, Suomi 1983. Tuottajat: Jimi Sumén & Musta Paraati)

Suomenkielinen rock oli hädintuskin kivijalkansa rakentanut, kun punk ja uusi aalto löivät laineita katajaisen kansan eri kolkissa. Siinä missä punkista nousi yliopistokaupungeissa huomattava nuorisoliike, kohosi 1980-luvun alussa synkkien postpunk-yhtyeiden joukko, joiden vaikutteet tulivat (punk-liikkeen tavoin) Englannista. Joy Divisionin, Bauhausin ja Siouxsie & the Bansheesin apostoleista osa suuntasi futuristisen syntetisaattoripopin pariin ja osa jäi kolkon goottirockin pariin. Pihtipuutalainen punk-yhtye Ratsia loi uudelleen nahkansa tummasävytteisen taiderockin parissa, voimakas Jumalainen näytelmä ei pelännyt runollista patetiaa ja punkin parissa aloittanut Päät siirtyi alakulopopin kautta lähemmäs sofistikoitunutta tanssittavuutta. Suomen Siouxsie Siouxiksi ristityn Tuula Amberlan johtamissa Liikkuvissa lapsissa yhdistyivät taas kirjallinen nokkeluus ja äkkiväärät rytmit. Ajalle tyypillisen lyhytaikaisiksi, mutta kiinnostaviksi kuriositeeteiksi osoittautuivat synkeät tyttöbändit Belaboris ja Geisha.

1980-luvun alun suomenkielisen postpunkin suurin nimi nousi esiin rytinällä. Esikoissingle Romanssi (1982) esitteli yhtyeen synkän ytimen: vokalisti Jore Vastelinin kuoleman ja nihilismin kanssa veljeilevät tekstit, Saku Paasiniemen raskaat, mutta koukuttavat kitarariffit ja Jari Kääriäisen viiltävät, aavemaiset syntikat. Puuttuvat elementit täydensivät Panda Nikanderin jyhkeä basso ja Ykä Knuuttilan etukenossa vyöryvä rumputyöskentely.

Vuotta myöhemmin ilmestynyt Peilitalossa (1983) oli Mustan Paraatin valitettavan lyhytaikaiseksi jääneen alkuperäiskokoonpanon tinkimätön taidonnäyte. Tunnistettavista vaikutteista huolimatta Musta Paraati onnistui debyytillään olemaan omaleimaisen väkevä, vaarallinen ja pelottava. Synkkyydestä ja toivottomuudesta huolimatta yhtye onnistui kirjoittamaan tarttuvia kertosäkeitä ja riffejä, jotka erotettiin toisistaan lyhyillä, joka suuntiin syöksyilevillä osilla. Tarttuvuus ei ehkä ollut tarkoitushakuista, mutta lukuisissa kappaleissa yhtyeen rytmiryhmä takoo sellaisen tenhon aikaan, ettei liikettä voi pysäyttää. Oman ansionsa yhtyeen kansainväliseen sointiin toi tuottaja Jimi Suménin äänimaisema, joka on ilahduttavasti säilynyt ryhtinsä vuosikymmenten saatossa.

"Liian punkkia discohileille, liian discoa punkkareille", kuului 1980-luvulla yksi moite Mustan Paraatin esittämästä kuolodiscosta (death disco). Ehkä juuri tästä johtuen Peilitalossa on kestänyt aikaa paremmin kuin yksikään aikalaislajitovereiden verrokkilevytyksistä. 1990-luvulta alkaen yhtye on myös saanut peräänsä liudan opetuslapsia, joista osa on löytynyt raskaan rockin puolelta (Mana Mana, Maj Karman(n Kauniit Kuvat)), osa genretraditiot tuntevasta mustahuulirockista (Varjo, Suruaika).

16. Depeche Mode: Songs of Faith and Devotion

(Mute Records, Englanti 1993. Tuottajat: Depeche Mode & Flood)

Depeche Mode luokitellaan usein karkeasti kasaribändiksi, vaikka yhtyeen ehyimmät ja samalla myydyimmät levytykset löytyvät 1990-luvun alkuvuosilta. MTV:n hevirotaatioon päässeen Personal Jesus -singlen (1989) nerokkaasti ennakkopuffaama Violator (1990) ilmestyi keskelle suurinta DM-huumaa. Niin modernista teknosta kuin countrysta vaikutteita ottaneella levyllä yhtye nousi viimeistään mikkihiirikenkäisen syntikkapopin mestariluokkaan. Samalla se toi yhtyeen henkilökemioihin (ehkä väistämättömiä) kolhuja, jotka purkautuivat kriisinä vuosia myöhemmin.

Jo 1980-luvun loppupuolella Depeche Moden syntetisaattorivetoiseen soundiin oli tuonut lisäsävyjä biisintekijä Martin Goren kitaratapailut, mutta tuon paheellisen rock-instrumentin läpimurto tapahtui Songs of Faith and Devotion -levyä (1993) ennakoineella singlellä I Feel You, jolla yhtye loi itsensä uudelleen rockin kanssa pyhään liittoon vihittyinä konesynkistelijöinä. Vahvistunut rock-henkisyys näkyi myös Anton Corbijnin taidokkaissa promokuvissa, joissa grungen ja kovien huumeiden kyllästämässä Los Angelesissa 1990-luvun alkupuolen viettänyt Dave Gahan oli muuttunut lyhyttukkaisesta atleetikosta tatuoiduksi ja lävistetyksi rock-tähdeksi.

Vaikka Depeche Mode irroittikin Songs of Faith and Devotionilla otetta menneestä tyylistään, oli albumi silti majesteettisessa tummanpuhuvuudessaan tunnistettava DM-hengentuote. Violatorin kaupallinen menestys jatkui, vaikka kappaleet olivat yhä sisäänpäinkääntyneempiä ja syvässä epätoivossa marinoituja. Albumin vihainen hybridi yhdisti grungea ja depressiogospelia DM:n konesointiin, johon tuottaja Flood toi mukanaan entistä synkempiä mausteita. Täydellisessä Walking In My Shoesissa kiteytyi kaikki se epävarmuuden, epäilyn ja saavutettuun asemaan sopeutumisen mukanaan tuoma ristiriitojen aallokko, jossa Depeche Mode 1990-luvun alkupuolella luovi.  

Levyn julkaisun jälkeiset, päättymättömiltä tuntuneet kiertueet (Devotional Tour/Exotic Tour/Summer Tour '94) osoittautuivat taiteellisista menestyksistä huolimatta raskaiksi. Miljoonia levyjä myynyt yhtye alkoi epäinhimillisen turnauskestävyyden murentuessa kääntyä vainoharhaisesti itseensä. Lopulta Gahanin huumehelvetti, kosketinsoittaja Andrew Fletcherin hermoromahdus ja Goren alkoholiongelma olivat lähellä tuhota yhtyeen 90-luvun puoliväliin tultaessa. Lopulta menestyskvartetista jäi jäljellä vain trio, kun konevelho Alan Wilder erosi yhtyeestä kesällä 1995.

17. Vesa-Matti Loiri: Eino Leino

(Levytuottajat, Suomi 1978. Ei kreditoitua tuottajaa)

Vesa-Matti Loirin ongelma ei ole koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus on ottanut häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä valkokankaalla niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Musiikin saralla Loiri on näyttäytynyt viimeisen puolen vuosisadan aikana aikana niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan kuin funkinkin osaajana. Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton - hän on liikuttanut suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.

Loirin musiikillinen ura on ollut alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. Improvisatorista jazz-levyä 4+20 (1971) on hyvinkin voinut seurata levyllinen perinteikkäitä kansanlauluja (Vesku Suomesta, 1972) että humorististen laulujen epätasainen kokoelma (Veskunoita, 1973). Monipuolisen taiteilijan uran ensimmäisellä vuosikymmenellä levytetyn musiikin kirjo oli ehkä kaikkein villeimmillään, sillä parodisten tangojen (Love Recordsin suojissa tehdyt Lankon tanko ja Vie minut minne tahdot, 1968) oheen ilmestyi niin taiturimaista, psykedeelistä hippiprogeilua (esim. Coming Home Baby, 1971) kuin avantgardistinen pop-jazz-satukin (Matti "Rag" Paanasen kanssa levytetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus, 1974).

Lienee tässä tapauksessa kohteelle sopivaa, että ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino -albumia (1978) C-kasetilta ja albumin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arvelluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana?

Veskun tapauksessa, kyllä voi.

Perttu Hietasen kauniista sävellyksistä syntyneet Loirin Eino Leino-tulkinnat ovat suurelle yleisölle kenties tutuinta muusikko-Veskua. Leinon vakavat, usein synkkämietteiset runot saivat uuden elämän taitavan yhtyeen ja Loirin vahvan, sydänjuuria myöten ravistelevan ja hetkittäin pelottavalla intensiteetillä vangitun tulkinnan kautta. Hietasen sävellykset, niin rakastetun Nocturnen kuin Lapin kesänkin sovitti aikansa tunnettu kitarataiteilija Taisto Wesslin. Ensimmäistä Leino-levyä (Eino Leino, 1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta ja se olikin Loirin läpimurto myös itseään korostaviin musiikkipiireihin.

Loirin syvästi sisäistetyt Leino-tulkinnat jatkuivat 1980-luvulla kahden levytyksen verran, joista kumpikaan ei valitettavasti yltänyt esikoisen tasolle. Uuden vuosituhannen puolella ilmestynyt Eino Leino 4 - Päivän laskiessa (2001) on sen sijaan Loirin hovisäestäjän, Peter Lerchen ja Veskun toimivan sielunyhteyden juhlaa. Raskastunnelmaisista balladeista lempeään kaihoon kurottava Leino-urakan päätöslevy on Loirin uran parhaimpia töitä. Sen vahvuus piilee - jälleen kerran - musiikillisessa monipuolisuudessa.

"Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)