(Levytuottajat, Suomi 1978. Ei kreditoitua tuottajaa)
Vesa-Matti Loirin ongelma ei
ole koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen.
Multilahjakkuus on ottanut häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri
sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei
ole koskaan sulkenut toista pois on samana vuonna (1982) voinut yhtä
vakuuttavasti esiintyä valkokankaalla niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Musiikin saralla Loiri on näyttäytynyt viimeisen puolen vuosisadan aikana aikana
niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen,
äänikomiikan kuin funkinkin osaajana. Miehen vaikutus suomalaisen
taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton - hän on
liikuttanut suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen
verrattavissa oleva hahmo.
Loirin musiikillinen ura on ollut alusta alkaen
kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan,
kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. Improvisatorista jazz-levyä
4+20 (1971) on hyvinkin voinut seurata levyllinen perinteikkäitä kansanlauluja (Vesku Suomesta, 1972) että humorististen laulujen epätasainen kokoelma (Veskunoita,
1973). Monipuolisen taiteilijan uran ensimmäisellä vuosikymmenellä
levytetyn musiikin kirjo oli ehkä kaikkein villeimmillään, sillä
parodisten tangojen (Love Recordsin suojissa tehdyt Lankon tanko ja Vie minut minne tahdot, 1968) oheen ilmestyi niin taiturimaista, psykedeelistä hippiprogeilua (esim. Coming Home Baby, 1971) kuin avantgardistinen pop-jazz-satukin (Matti "Rag" Paanasen kanssa levytetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus, 1974).
Lienee tässä tapauksessa kohteelle sopivaa, että ensimmäiset
muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti
virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino -albumia (1978) C-kasetilta ja albumin kansipaperit ihmetyttivät alle
kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa
parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama
henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arvelluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana?
Veskun tapauksessa, kyllä voi.
Perttu Hietasen kauniista sävellyksistä syntyneet Loirin Eino Leino-tulkinnat ovat suurelle yleisölle kenties tutuinta muusikko-Veskua. Leinon
vakavat, usein synkkämietteiset runot saivat uuden elämän taitavan
yhtyeen ja Loirin vahvan, sydänjuuria myöten ravistelevan ja hetkittäin pelottavalla intensiteetillä vangitun tulkinnan
kautta. Hietasen sävellykset, niin rakastetun Nocturnen kuin Lapin kesänkin sovitti aikansa tunnettu kitarataiteilija Taisto Wesslin. Ensimmäistä Leino-levyä (Eino Leino, 1978) myytiin lähes
120 000 kappaletta ja se olikin Loirin läpimurto myös itseään
korostaviin musiikkipiireihin.
Loirin syvästi sisäistetyt Leino-tulkinnat jatkuivat 1980-luvulla kahden
levytyksen verran, joista kumpikaan ei valitettavasti yltänyt esikoisen
tasolle. Uuden vuosituhannen puolella ilmestynyt Eino Leino 4 - Päivän laskiessa
(2001) on sen sijaan Loirin hovisäestäjän, Peter Lerchen ja Veskun toimivan sielunyhteyden
juhlaa. Raskastunnelmaisista balladeista lempeään kaihoon kurottava
Leino-urakan päätöslevy on Loirin uran parhaimpia töitä. Sen vahvuus
piilee - jälleen kerran - musiikillisessa monipuolisuudessa.
"Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko,
nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman
tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi
Salmi (2001)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti