Aikana ennen Spotifyta, YouTubea tai vastaavia saattoi levyihin tarttua pelkästään kansikuvan tai luettujen arvioiden pohjalta, kuulematta yhtyettä nuottiakaan. Näin kävi newyorkilaisen Interpolin debyyttilevyn Turn on the Bright Lightsin (2002) kanssa, jota postpunkin uudelleentulemisen tienoilla mainostettiin Joy Divisionin ja varhaisen R.E.M.:n äpärälapseksi. Referensseissä oli toki perää, sillä varsinkin basisti Carlos Denglerin alataajuuksissa oli toki roimasti vaikutteita Peter Hookin tai The Curen Simon Gallupin ajattomista koukuista. Vokalisti Paul Banksin eleetön laulutapa muistutti myös ikonisen Ian Curtisin perinnöstä.
On oikeastaan vaikea jo muistaa, että Interpolin säväyttävän esikoislevyn ilmestyessä tummasävytteinen postpunk ei ollut muodikasta musiikkia. Seuraavan vuosikymmenen aikana turhauttavan moni Joy Divisioninsa ulkoa opetellut yhtye tuli ja meni. Harvat yhtyeet pysyivät kasassa enää kolmanteen levyyn saakka, saatikka jättivät pysyviä muistijälkiä modernin rock-musiikin historianlehdille. Interpol onnistui molemmissa, vaikka yhtyeen kiinnostavuus alkoikin viimeistään Our Love to Our Admiren (2007) jälkeen rapistua.
Turn on the Bright Lightsilla Interpol rakensi dramaattisen ja ehyen kokonaisuuden, jonka rakenneaineksina käytettiin urbaania melankoliaa ja riipaisevaa kohtalokkuutta. Synkistelystä huolimatta yhtye ei tehnyt apeata musiikkia, sillä yhtyeen rytmiryhmän (jo mainitun Denglerin lisäksi rumpali Samuel Fogarino) lisäksi veitsenterävistä indie-kitaroista vastanneella Daniel Kesslerillä oli ymmärrystä tarttuviin riffeihin.
Itselleni Interpolin maihinnousu oli 2000-luvun alun käänteentekevimpiä musiikillisia hetkiä. Obstacle 1:n, PDA:n ja Say Hello to the Angelsin smithsmäinen tanssittavuus, NYC:n toivon pilkahdus ja Leif Eriksonin napakkuus ovat pysyneet tiukasti soittolistalla jo yli vuosikymmenen. Paul Banksin oivaltavissa lyriikoissa yhdistyi myös ripaus ajanhenkeä: ironisten havaintojen ("because friends don't waste wine when there's words to sell") ja dekadentin slackerismin seassa oli paljastavaa rehellisyyttä ("if your life is such a big joke, why should I care?").
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti