Vaikka brittiläinen Cranes onkin urallaan karttanut goottibändiksi leimautumista, oli yhtye silti mitä sopivin hurmaantumisen kohde The Curen, Joy Divisionin ja kumppaneiden 1980-lukulaisen mustahuuliromantiikan parissa murrosikänsä viettäneelle nuorelle synkiölle. Ajoittaisissa kelttiläisvaikutteissa ja psykedeliaan kaartuvissa rytmityksissä Cranes vastasi kuitenkin enemmän sieluntoveruutta Cocteau Twinsin haaveilevalle utuisuudelle tai Kate Bushin oikukkaalle pop-taiteelle kuin Siouxsie & the Bansheesin punkin perinnöstä ammentavalle goottirockille. Runollisuus puri (ja taitaa purra yhä) allekirjoittaneeseen aina enemmän kuin ns. suora toiminta.
Eksentrisesti viehättävällä Lovedilla (1994) Cranesin koliseva ja kenkiintuijotteleva, vahvasti kaiutettu vaihtoehtopop sai mantramaisia piirteitä. Introvertit biisirakenteet eivät kuitenkaan karttaneet tarttuvia koukkujakaan, esimerkiksi Shining Road tai Pale Blue Sky olisivat voineet olla vaihtoehtomaailmassa isoja indiehittejä. Albumin loppupuolella kuultava Paris and Rome on linjakkaan levyn kliimaksi, taivaallinen kappale ilman uskonnollista kontekstia.
Cranesin Forever (1993) oli sijalla 98.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti