(Kräk!, Suomi 1987. Tuottaja: T.T. Oksala)1980-luku oli suomenkielisen rockin kultakautta paitsi kaupallisesti myös monine viehättävine ilmenemismuotoineen. Härmärockin hallintokaudelle pärskyi muotokieltä ja tyylitietoisuutta myös kansainvälisiltä rock-vesistöiltä, kun brittiläinen uusi aalto kaikkine tyylisuuntineen maustoi suomenkielisen rockin maisemaa vuosikymmenen edetessä. Punkin jälkeisessä musiikkikentässä Organin kulmikas synteettinen pop, Mustan paraatin jylhä mustahuulisynkistely, Liikkuvien lasten angstisen vapauttava postpunk ja jopa uusromanttisen pop-eskapismin huikeaksi kansalliseksi menestyshuumaksi kääntänyt Dingo olivat vahvoja esimerkkejä siitä, että suomenkielistä rockia oli mahdollista tehdä myös uudella, vaihtoehtoisella tavalla. Jonnekin näiden yhtyeiden kannoille nousi myös helsinkiläinen Keba, joka ei tosin perustanut sen koommin ryppyotsaisesta synkkyydestä, tai futuristien syntikoista, mutta jonka musiikissa oli pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä ennen kuulemattomalla tavalla.
Rockin SM-kilpailuista (Keba oli 3. vuonna 1984, Peer Güntin ja Kolmannen naisen sijoittuessa korkeammille sijoille) levy-yhtiöiden kiinnostuksen lunastanut yhtye tiivisti muotokielensä toisella albumillaan, selväpiirteisellä rock-levyllä Koko ajan go-go (1987). Sen rangan muodostivat möyrivät kitara- ja bassokuviot sekä napakka rumputyöskentely, mutta yhtyeelle oli myös luontevaa heittäytyä akustiseksi rytmiryhmäksi tai karheiksi romantikoiksi, jos kappaleet (kuten Liian kauan tai Piilopaikka) niin vaativat. Listamenestystä siivitti ennen kaikkea Kesä Espalla, josta tuli yhtyeen suurhitti ja kesäbiisien ehdotonta aatelistoa, mutta valitettavan monille se ainoa kappale, josta yhtye muistetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti