(Fonal, Suomi 2006. Tuottajat: Risto Ylihärsilä & Sami Sänpäkkilä)
"Huh huh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset!"
On olemassa tiettyjä elämänvaiheita niin merkittävällä osalla määrittäviä levyjä, että muistijäljen ollessa vahva, levyn äärelle palaaminen tuo tarkan ajan, paikan ja jopa tuoksun mieleen. Viimeisen vuosikymmenen ajalta yksi vahvimmista aikakautta määrittäneistä levyistä on allekirjoittaneelle Riston mestarillinen toinen albumi Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006). Sittemmin peräti häävalssikseni päätynyt Pupu Tupuna onnistui tiivistämään olennaisen kokemuksistani nuorena aikuisena käyttämällä vain yhtä riviä: "kakskytäkaks ja down".
Sekä sanoituksellisesti että musiikillisesti Risto oli ensimmäisillä albumeillaan (mainio debyyttialbumi Risto ilmestyi vuonna 2004) parhaimmassa iskussa. Aurinko aurinko plaa plaa plaalla Rakkauden rockin hurmoshenkinen lo-fi-paahto ja Discopallon riehakas fetissidisko saivat onnistuneet parit alakuloisilla muistoilla virittyneistä kappaleista kuten Auringon prinsessa, Muistatko kun tanssittiin ja Rukous.
Ensilevyillään Ristossa puri persoonallinen ja harkittu epävireisyys, genremäärittelyjä pakeneva vimmaisuus sekä kapinallisnörtähtävä vittumaisuus. Leikittely todellisuuden minä-henkilön (Risto Ylihärsilä) ja göstasundqvistmaisen roolihahmon välillä oli mielenkiintoista, ja sopivissa kohdin hämärää ehkä taiteilijalle itselleenkin. Risto antoi, jos ei vastauksia, niin ainakin taustatukensa tulevaisuuden pelon tunteisiin ja mielenterveydenhäiriöihin, ihastuksista ja eroista johtuvia tunne-elämän heittelyjä unohtamatta.
torstai 28. toukokuuta 2015
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
68. Slowdive: Souvlaki
(Creation/SBK, Englanti 1993. Tuottaja: Slowdive)
1990-luvun alkupuolta hetken aikaa värittäneen shoegazing-genren kliimaksi koettiin brittiläisen Slowdiven innovatiivisella mestariteoksella Souvlaki (1993). Aikalaisarvioissa ja levymyynnissä grunge-jyrän alle totaalisesti jäänyt levy on äärimmilleen kaiutetussa kaihomielisyydessään saanut 2000-luvun edetessä seuraajia enemmän kuin moni on käsittänytkään. Yhtyeen itsensä tuottaman levyn kvaliteettiin oman kontribuutionsa antoi tuottajaguru Brian Eno, jonka konevelhous on kuultavissa Sing ja Here She Comes -kappaleissa.
Souvlakilla tärkeintä ovat kappaleet, jotka Oskari Onnista lainatakseni ovat kuin "tummansinistä satiinia leijailemassa vapaana syystuulessa". Sadepäivinä Alison, When the Sun Hits, Souvlaki Space Station ja Machine Gun hipovat kukin vuorollaan täydellisyyttä. Ja toisin kuin genren äänekkäimmillä edustajilla, My Bloody Valentine eturivissä, Slowdivessa ei koskaan ollut kyse desibeleistä tai voimasta, vaan tunteesta.
Slowdiven Just for a Day (1991) oli sijalla 76.
1990-luvun alkupuolta hetken aikaa värittäneen shoegazing-genren kliimaksi koettiin brittiläisen Slowdiven innovatiivisella mestariteoksella Souvlaki (1993). Aikalaisarvioissa ja levymyynnissä grunge-jyrän alle totaalisesti jäänyt levy on äärimmilleen kaiutetussa kaihomielisyydessään saanut 2000-luvun edetessä seuraajia enemmän kuin moni on käsittänytkään. Yhtyeen itsensä tuottaman levyn kvaliteettiin oman kontribuutionsa antoi tuottajaguru Brian Eno, jonka konevelhous on kuultavissa Sing ja Here She Comes -kappaleissa.
Souvlakilla tärkeintä ovat kappaleet, jotka Oskari Onnista lainatakseni ovat kuin "tummansinistä satiinia leijailemassa vapaana syystuulessa". Sadepäivinä Alison, When the Sun Hits, Souvlaki Space Station ja Machine Gun hipovat kukin vuorollaan täydellisyyttä. Ja toisin kuin genren äänekkäimmillä edustajilla, My Bloody Valentine eturivissä, Slowdivessa ei koskaan ollut kyse desibeleistä tai voimasta, vaan tunteesta.
Slowdiven Just for a Day (1991) oli sijalla 76.
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
69. The Stone Roses: The Stone Roses
(Silvertone, Englanti 1989. Tuottaja: John Leckie)
The Stone Rosesia voi epäilemättä kutsua yliarvostetuksi yhtyeeksi, mutta harvapa bändi elävöitti pöhöttyneeksi päässyttä rock-sointia niin virkistävästi 1980-luvun lopulla kuin manchesteriläiskvartetti. Nokkavan Ian Brownin ja taiteellisen kitaristitaituri John Squiren johtama yhtye yhdisti esikoislevyllään 1960-lukulaiset psykedeliavaikutteet The Smithsiltä lainattuun ilmavuuteen. Brownin itsetietoiset lauluosuudet (übercool I Wanna Be Adored) olivat täynnä lad-asennetta ja Squiren pop-koukkuja viljelevät kitarat (Waterfall, Made of Stone) velloivat valtoimenaan pitkin kuulokuvaa.
Lyhyehköksi jääneen levytysuransa kliimaksiksi The Stone Roses kirjasi marraskuussa 1989 singlenä ilmestyneen Fools Goldin, jonka funkkaavan kitarariffin ja svengaavan tanssirytmin sekoitteesta tuli vastustamaton cocktail. Sattumalta kappale esitettiin suurelle yleisölle samassa Top of the Pops -lähetyksessä, jossa madchesteriläinen lajitoveri Happy Mondays esitti tulevan Hacienda-klassikkonsa, Hallelujahin. Vuosikymmenen vaihtuessa molemmat yhtyeet olivat jo hypänneet hedosnismilla kyllästetyn elämäntyylin vietäviksi.
The Stone Rosesia voi epäilemättä kutsua yliarvostetuksi yhtyeeksi, mutta harvapa bändi elävöitti pöhöttyneeksi päässyttä rock-sointia niin virkistävästi 1980-luvun lopulla kuin manchesteriläiskvartetti. Nokkavan Ian Brownin ja taiteellisen kitaristitaituri John Squiren johtama yhtye yhdisti esikoislevyllään 1960-lukulaiset psykedeliavaikutteet The Smithsiltä lainattuun ilmavuuteen. Brownin itsetietoiset lauluosuudet (übercool I Wanna Be Adored) olivat täynnä lad-asennetta ja Squiren pop-koukkuja viljelevät kitarat (Waterfall, Made of Stone) velloivat valtoimenaan pitkin kuulokuvaa.
Lyhyehköksi jääneen levytysuransa kliimaksiksi The Stone Roses kirjasi marraskuussa 1989 singlenä ilmestyneen Fools Goldin, jonka funkkaavan kitarariffin ja svengaavan tanssirytmin sekoitteesta tuli vastustamaton cocktail. Sattumalta kappale esitettiin suurelle yleisölle samassa Top of the Pops -lähetyksessä, jossa madchesteriläinen lajitoveri Happy Mondays esitti tulevan Hacienda-klassikkonsa, Hallelujahin. Vuosikymmenen vaihtuessa molemmat yhtyeet olivat jo hypänneet hedosnismilla kyllästetyn elämäntyylin vietäviksi.
lauantai 23. toukokuuta 2015
70. Pulp: His 'n' Hers
(Island, Englanti 1994. Tuottaja: Ed Buller)
Pulp niputettiin 1990-luvulla osaksi nuorekasta brittipop-buumia yhdessä Sueden, Blurin ja Oasiksen kanssa, vaikka tosiasiassa sheffieldiläinen eksentrikkoryhmä oli perustettu jo 1970-luvun lopulla. Yliopistopiireistä noussut yhtye koki 1980-luvun varrella lukuisia kokoonpano- ja tyylilajivaihdoksia ennen kuin kaupallinen menestys alkoi häämöttää 1990-luvun alussa. His 'n' Hersiä (1994) edeltänyt Separations (1992) enteili jo nahkansa uudelleen luoneiden älykköpoppareiden esiinmarssia: Countdown, My Legendary Girlfriend ja acid house -vetoinen This House is Condemned eivät voineet jäädä huomaamatta.
Vaikka Different Class (1995) lopulta nostikin Pulpin menestyksen huipulle, on His 'n' Hers kuitenkin mielenkiintoisempi ja tasapainoisempi levy. Brittiläisen taiderockin kekseliääseen kitarapop-ironiaan verhoillut yhtye velmuili keulahahmonaan uusdandy Jarvis Cocker, joka on yksi modernin brittirockin suurimpia kulttihahmoja. Harvalla aikalaisyhtyeellä oli tarjota Lipglossin, Babiesin ja Do You Remember the First Timen kaltaista briljantin popin kimaraa.
Pulp niputettiin 1990-luvulla osaksi nuorekasta brittipop-buumia yhdessä Sueden, Blurin ja Oasiksen kanssa, vaikka tosiasiassa sheffieldiläinen eksentrikkoryhmä oli perustettu jo 1970-luvun lopulla. Yliopistopiireistä noussut yhtye koki 1980-luvun varrella lukuisia kokoonpano- ja tyylilajivaihdoksia ennen kuin kaupallinen menestys alkoi häämöttää 1990-luvun alussa. His 'n' Hersiä (1994) edeltänyt Separations (1992) enteili jo nahkansa uudelleen luoneiden älykköpoppareiden esiinmarssia: Countdown, My Legendary Girlfriend ja acid house -vetoinen This House is Condemned eivät voineet jäädä huomaamatta.
Vaikka Different Class (1995) lopulta nostikin Pulpin menestyksen huipulle, on His 'n' Hers kuitenkin mielenkiintoisempi ja tasapainoisempi levy. Brittiläisen taiderockin kekseliääseen kitarapop-ironiaan verhoillut yhtye velmuili keulahahmonaan uusdandy Jarvis Cocker, joka on yksi modernin brittirockin suurimpia kulttihahmoja. Harvalla aikalaisyhtyeellä oli tarjota Lipglossin, Babiesin ja Do You Remember the First Timen kaltaista briljantin popin kimaraa.
perjantai 22. toukokuuta 2015
71. Nirvana: Nevermind
(DGC, Yhdysvallat 1991. Tuottaja: Butch Vig)
Smells Like Teen Spirit -musiikkivideon näkeminen oli kohdallani käänteentekevä hetki. Näin videon Ylen Lista-ohjelmassa syksyllä 1994 ja sen jälkeen rock-musiikki oli lopullisesti osa elämääni. Toki olin isoveljen kautta tenttinyt osan rockin perusteista jo kouluun mennessä, mutta oman musiikkimaun kehittymiselle ratkaiseva alkupiste luotiin tuona hetkenä. Karismaattisen Kurt Cobainin johtama Nirvana oli tärkeimpiä yhtyeitä elämässäni, kun murrosiän ensimmäiset oireet alkoivat ilmaantua. Ensimmäistä kertaa tullessani jätetyksi ("***** ei tykkää susta enää") nousi In Utero -levyn (1993) Heart-Shaped Box -lohtubiisien kärkeen.
Nevermindilla (1991) Nirvana näytti, että maltillisesti tuotettuna rosoinen, aggressiivinen ja äänekäs rock voi nousta Yhdysvaltain listakärkeen ja muokata nuorisokulttuurin uusiksi. Monipuolinen levy tarjosi niin raivoa (Territorial Pissings) kuin melankolista herkkyyttä (Something in the Way), mutta ei kaihtanut tarttuvuuttakaan (Come As You Are, In Bloom, Lithium).
1990-luvulla Seattle, grunge ja sukupolvi X olivat täysin verrannollisia käsitteitä 1960-lukulaisille Woodstockille, hippiaatteelle ja kukkaiskansalle tai 1970-luvun lopun punk-liikkeelle. Ja yhtä nopeasti kuin hipeistä ja punkkareista tuli kauppatavaraa ja muoti-ilmiö, meni grungenkin "parasta ennen myyntipäivä" melko nopeasti.
Smells Like Teen Spirit -musiikkivideon näkeminen oli kohdallani käänteentekevä hetki. Näin videon Ylen Lista-ohjelmassa syksyllä 1994 ja sen jälkeen rock-musiikki oli lopullisesti osa elämääni. Toki olin isoveljen kautta tenttinyt osan rockin perusteista jo kouluun mennessä, mutta oman musiikkimaun kehittymiselle ratkaiseva alkupiste luotiin tuona hetkenä. Karismaattisen Kurt Cobainin johtama Nirvana oli tärkeimpiä yhtyeitä elämässäni, kun murrosiän ensimmäiset oireet alkoivat ilmaantua. Ensimmäistä kertaa tullessani jätetyksi ("***** ei tykkää susta enää") nousi In Utero -levyn (1993) Heart-Shaped Box -lohtubiisien kärkeen.
Nevermindilla (1991) Nirvana näytti, että maltillisesti tuotettuna rosoinen, aggressiivinen ja äänekäs rock voi nousta Yhdysvaltain listakärkeen ja muokata nuorisokulttuurin uusiksi. Monipuolinen levy tarjosi niin raivoa (Territorial Pissings) kuin melankolista herkkyyttä (Something in the Way), mutta ei kaihtanut tarttuvuuttakaan (Come As You Are, In Bloom, Lithium).
1990-luvulla Seattle, grunge ja sukupolvi X olivat täysin verrannollisia käsitteitä 1960-lukulaisille Woodstockille, hippiaatteelle ja kukkaiskansalle tai 1970-luvun lopun punk-liikkeelle. Ja yhtä nopeasti kuin hipeistä ja punkkareista tuli kauppatavaraa ja muoti-ilmiö, meni grungenkin "parasta ennen myyntipäivä" melko nopeasti.
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
72. Simon & Garfunkel: Bookends
(Columbia, Yhdysvallat 1968. Tuottajat: Simon & Garfunkel, Roy Halee)
Paul Simonin ja Art Garfunkelin yhteistyö alkoi yllättävän varhain, jo 1950-luvun puolella, kun teini-ikäinen kaveruskaksikko esiintyi leikkisällä nimellä Tom & Jerry. Oma tyyli muotoutui folk-liikkeen myötä 1960-luvun alussa, vaikka ensimmäisiä pitkäsoittoja (Wednesday Morning, 3 A.M. (1964), Sounds of Silence (1966)) pidetäänkin harjoitelmina. Duon neljäs albumi Bookends (1968) ilmestyi Mike Nicholsin sittemmin klassikon asemaan nousseen Miehuuskokeen (The Graduate) kanssa samana vuonna. Sekä elokuvan tunnetulla soundtrackillä että Bookends-levyllä soi keskiössä kaksikon yksi rakastetuimmista lauluista, Mrs. Robinson.
Simon & Garfunkel loivat konseptilevyn, jonka oli tarkoitus kertoa elämän kulusta eli luoda eräänlainen hellä kohdusta hautaan tarina. Kunnianhimoinen levy koskettaa kauniilla instrumentaalilla (Bookends Theme), ystävyydestä kertovalla Old Friendsillä ja metaforilla höystetyllä matkalaululla America. Vinyylijulkaisun kääntöpuolen timantti on rokkaava A Hazy Shade of Winter.
"Can you imagine us years from today?
Sharing a park bench quietly
How terribly strange to be seventy"
Paul Simonin ja Art Garfunkelin yhteistyö alkoi yllättävän varhain, jo 1950-luvun puolella, kun teini-ikäinen kaveruskaksikko esiintyi leikkisällä nimellä Tom & Jerry. Oma tyyli muotoutui folk-liikkeen myötä 1960-luvun alussa, vaikka ensimmäisiä pitkäsoittoja (Wednesday Morning, 3 A.M. (1964), Sounds of Silence (1966)) pidetäänkin harjoitelmina. Duon neljäs albumi Bookends (1968) ilmestyi Mike Nicholsin sittemmin klassikon asemaan nousseen Miehuuskokeen (The Graduate) kanssa samana vuonna. Sekä elokuvan tunnetulla soundtrackillä että Bookends-levyllä soi keskiössä kaksikon yksi rakastetuimmista lauluista, Mrs. Robinson.
Simon & Garfunkel loivat konseptilevyn, jonka oli tarkoitus kertoa elämän kulusta eli luoda eräänlainen hellä kohdusta hautaan tarina. Kunnianhimoinen levy koskettaa kauniilla instrumentaalilla (Bookends Theme), ystävyydestä kertovalla Old Friendsillä ja metaforilla höystetyllä matkalaululla America. Vinyylijulkaisun kääntöpuolen timantti on rokkaava A Hazy Shade of Winter.
"Can you imagine us years from today?
Sharing a park bench quietly
How terribly strange to be seventy"
lauantai 9. toukokuuta 2015
73. Simple Minds: Sparkle in the Rain
(Virgin, Skotlanti 1984. Tuottaja: Steve Lillywhite)
Sparkle in the Rainillä (1984) Jim Kerrin johtama Simple Minds siirtyi kiehtovan improvisatorisesta synakilkkeestä kohti dynaamisempaa, aiempaa selvästi rock-henkisempää ilmaisua. Tuottaja Steve Lillywhiten jälki Big Countryn The Crossingilla (1983) ja U2:n Warilla (1983) oli tehnyt skotlantilaiskvintettiin vaikutuksen, jonka pohjalta yhtyeen uusi, stadionorientoitunut ja samalla aiempaa aggressiivisempi ja ekstrovertimpi rock-soundi syntyi. Soitannollisesti levy antoi isomman roolin kitaristi Charlie Burchillin lisäksi uudelle rumpalille, Mel Gaynorille, jonka voimakas soitanta sopi yhtyeen suureellisen rockin (Waterfront, Up on the Catwalk, Speed Your Love to Me) kivijalaksi.
1980-luvun puoliväliin tultaessa Simple Mindsin globaalisuosio muuttui yhdessä yössä. The Breakfast Clubista (1985) muistettavasta megahitistä Don't You (Forget About Me) tuli aikalaisklassikko ja teinidiscojen kärkikappale, vaikka yhtyeellä oli vielä pokkaa heivata hittisingle pois Once Upon A Time -levyltä (1985).
Sparkle in the Rainillä (1984) Jim Kerrin johtama Simple Minds siirtyi kiehtovan improvisatorisesta synakilkkeestä kohti dynaamisempaa, aiempaa selvästi rock-henkisempää ilmaisua. Tuottaja Steve Lillywhiten jälki Big Countryn The Crossingilla (1983) ja U2:n Warilla (1983) oli tehnyt skotlantilaiskvintettiin vaikutuksen, jonka pohjalta yhtyeen uusi, stadionorientoitunut ja samalla aiempaa aggressiivisempi ja ekstrovertimpi rock-soundi syntyi. Soitannollisesti levy antoi isomman roolin kitaristi Charlie Burchillin lisäksi uudelle rumpalille, Mel Gaynorille, jonka voimakas soitanta sopi yhtyeen suureellisen rockin (Waterfront, Up on the Catwalk, Speed Your Love to Me) kivijalaksi.
1980-luvun puoliväliin tultaessa Simple Mindsin globaalisuosio muuttui yhdessä yössä. The Breakfast Clubista (1985) muistettavasta megahitistä Don't You (Forget About Me) tuli aikalaisklassikko ja teinidiscojen kärkikappale, vaikka yhtyeellä oli vielä pokkaa heivata hittisingle pois Once Upon A Time -levyltä (1985).
perjantai 8. toukokuuta 2015
74. Keba: Koko ajan go-go
(Kräk!, Suomi 1987. Tuottaja: T.T. Oksala)
1980-luku oli suomenkielisen rockin kultakautta paitsi kaupallisesti myös monine viehättävine ilmenemismuotoineen. Härmärockin hallintokaudelle pärskyi muotokieltä ja tyylitietoisuutta myös kansainvälisiltä rock-vesistöiltä, kun brittiläinen uusi aalto kaikkine tyylisuuntineen maustoi suomenkielisen rockin maisemaa vuosikymmenen edetessä. Punkin jälkeisessä musiikkikentässä Organin kulmikas synteettinen pop, Mustan paraatin jylhä mustahuulisynkistely, Liikkuvien lasten angstisen vapauttava postpunk ja jopa uusromanttisen pop-eskapismin huikeaksi kansalliseksi menestyshuumaksi kääntänyt Dingo olivat vahvoja esimerkkejä siitä, että suomenkielistä rockia oli mahdollista tehdä myös uudella, vaihtoehtoisella tavalla. Jonnekin näiden yhtyeiden kannoille nousi myös helsinkiläinen Keba, joka ei tosin perustanut sen koommin ryppyotsaisesta synkkyydestä, tai futuristien syntikoista, mutta jonka musiikissa oli pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä ennen kuulemattomalla tavalla.
Rockin SM-kilpailuista (Keba oli 3. vuonna 1984, Peer Güntin ja Kolmannen naisen sijoittuessa korkeammille sijoille) levy-yhtiöiden kiinnostuksen lunastanut yhtye tiivisti muotokielensä toisella albumillaan, selväpiirteisellä rock-levyllä Koko ajan go-go (1987). Sen rangan muodostivat möyrivät kitara- ja bassokuviot sekä napakka rumputyöskentely, mutta yhtyeelle oli myös luontevaa heittäytyä akustiseksi rytmiryhmäksi tai karheiksi romantikoiksi, jos kappaleet (kuten Liian kauan tai Piilopaikka) niin vaativat. Listamenestystä siivitti ennen kaikkea Kesä Espalla, josta tuli yhtyeen suurhitti ja kesäbiisien ehdotonta aatelistoa, mutta valitettavan monille se ainoa kappale, josta yhtye muistetaan.
1980-luku oli suomenkielisen rockin kultakautta paitsi kaupallisesti myös monine viehättävine ilmenemismuotoineen. Härmärockin hallintokaudelle pärskyi muotokieltä ja tyylitietoisuutta myös kansainvälisiltä rock-vesistöiltä, kun brittiläinen uusi aalto kaikkine tyylisuuntineen maustoi suomenkielisen rockin maisemaa vuosikymmenen edetessä. Punkin jälkeisessä musiikkikentässä Organin kulmikas synteettinen pop, Mustan paraatin jylhä mustahuulisynkistely, Liikkuvien lasten angstisen vapauttava postpunk ja jopa uusromanttisen pop-eskapismin huikeaksi kansalliseksi menestyshuumaksi kääntänyt Dingo olivat vahvoja esimerkkejä siitä, että suomenkielistä rockia oli mahdollista tehdä myös uudella, vaihtoehtoisella tavalla. Jonnekin näiden yhtyeiden kannoille nousi myös helsinkiläinen Keba, joka ei tosin perustanut sen koommin ryppyotsaisesta synkkyydestä, tai futuristien syntikoista, mutta jonka musiikissa oli pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä ennen kuulemattomalla tavalla.
Rockin SM-kilpailuista (Keba oli 3. vuonna 1984, Peer Güntin ja Kolmannen naisen sijoittuessa korkeammille sijoille) levy-yhtiöiden kiinnostuksen lunastanut yhtye tiivisti muotokielensä toisella albumillaan, selväpiirteisellä rock-levyllä Koko ajan go-go (1987). Sen rangan muodostivat möyrivät kitara- ja bassokuviot sekä napakka rumputyöskentely, mutta yhtyeelle oli myös luontevaa heittäytyä akustiseksi rytmiryhmäksi tai karheiksi romantikoiksi, jos kappaleet (kuten Liian kauan tai Piilopaikka) niin vaativat. Listamenestystä siivitti ennen kaikkea Kesä Espalla, josta tuli yhtyeen suurhitti ja kesäbiisien ehdotonta aatelistoa, mutta valitettavan monille se ainoa kappale, josta yhtye muistetaan.
torstai 7. toukokuuta 2015
75. Eppu Normaali: Kahdeksas ihme
(Poko Rekords, Suomi 1985. Tuottaja: Mikko Syrjä)
Uskokaa tai älkää, Eppu Normaalin alkutuotanto on kestänyt ihailtavan hyvin aikaa. Aknepopin (1978) ironinen, pilke silmäkulmassa veistelty punk tai Akun tehtaan (1980) kantaaottavan svengaava rock ovat rahvaanomaista mainettaan parempia levyjä. Niiden idealismi ei saanut anarkisteja riemuhuutoihin, koska Mikko Saarelan kynäilemien tekstien voima oli ilkikurisessa huumorissa, eikä vakavassa paatoksessa.
Kahdeksanteen ihmeeseen (1985) tullessa Eppujen klassinen, Dire Straits -vaikutteinen rock-soundi oli jo muodostunut, mutta odotti vielä timantiksi tiivistymistä. Luovan paineen alla syntyneestä levystä tuli lopulta bändin rakastetuin, eikä ihme, sillä Vuonna '85, Kitara, taivas ja tähdet, Vihreä joen rannalla (kauan sitten) ja väkevistä väkevin erolaulu, Voi kuinka me sinua kaivataan ovat sukupolvirajat ylittäviä suomirockin klassikoita, joita veisataan leirinuotioilla maailmaan tappiin saakka. Levyn päättävät, suotta vähälle huomiolle jääneet Yöjuttu ja astetta kryptisempi Läpivalaistu kruunaavat kolmenkymmenen vuoden takaisen härmäklassikon.
Uskokaa tai älkää, Eppu Normaalin alkutuotanto on kestänyt ihailtavan hyvin aikaa. Aknepopin (1978) ironinen, pilke silmäkulmassa veistelty punk tai Akun tehtaan (1980) kantaaottavan svengaava rock ovat rahvaanomaista mainettaan parempia levyjä. Niiden idealismi ei saanut anarkisteja riemuhuutoihin, koska Mikko Saarelan kynäilemien tekstien voima oli ilkikurisessa huumorissa, eikä vakavassa paatoksessa.
Kahdeksanteen ihmeeseen (1985) tullessa Eppujen klassinen, Dire Straits -vaikutteinen rock-soundi oli jo muodostunut, mutta odotti vielä timantiksi tiivistymistä. Luovan paineen alla syntyneestä levystä tuli lopulta bändin rakastetuin, eikä ihme, sillä Vuonna '85, Kitara, taivas ja tähdet, Vihreä joen rannalla (kauan sitten) ja väkevistä väkevin erolaulu, Voi kuinka me sinua kaivataan ovat sukupolvirajat ylittäviä suomirockin klassikoita, joita veisataan leirinuotioilla maailmaan tappiin saakka. Levyn päättävät, suotta vähälle huomiolle jääneet Yöjuttu ja astetta kryptisempi Läpivalaistu kruunaavat kolmenkymmenen vuoden takaisen härmäklassikon.
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
76. Slowdive: Just for a Day
(Creation/SBK, Englanti 1991. Tuottaja: Chris Hufford)
Slowdive oli brittiläisistä shoegaze-genren taitureista peruskaksikkoa - My Bloody Valentine ja Ride - kiistellympi tapaus. Yhtye ei ollut aikoinaan sen enempää kriitikoiden kuin yleisönkään ehdottoman palvonnan kohde, osin levy-yhtiö- ja jakelusotkuista johtuen, mutta he olivat lajitovereitaan herttaisempi ja kotikutoisempi tapaus. 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla, grungen rymistäessä valtavirtaan, Slowdive julkaisi kolme albumia (Just for a Day, Souvlaki, Pygmalion), joilla he liukuivat ahdistavasta kitaravyörystä uneliaisiin kitarapop-tunnelmiin ja lopulta kohti ambientmaista minimalismia.
Yhtyeen debyyttialbumilla Just for a Day tunnelmat olivat alakuloisimmillaan. Spanish Airin painostavuudesta tunnelmat lipuivat Catch the Breezen ja Erik's Songin taianomaiseen raukauteen sekä Primalin kaltaiseen vapauttavaan delay-feedbackiin. Slowdive hajosi lopulta vuonna 1995 taiteellisiin erimielisyyksiin, mutta viime vuodelle ajoitettu paluu otettiin juhlavasti vastaan. Ja syytä olikin, yhtyeen viimekesäinen Flow'n keikka oli järisyttävä.
Slowdive oli brittiläisistä shoegaze-genren taitureista peruskaksikkoa - My Bloody Valentine ja Ride - kiistellympi tapaus. Yhtye ei ollut aikoinaan sen enempää kriitikoiden kuin yleisönkään ehdottoman palvonnan kohde, osin levy-yhtiö- ja jakelusotkuista johtuen, mutta he olivat lajitovereitaan herttaisempi ja kotikutoisempi tapaus. 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla, grungen rymistäessä valtavirtaan, Slowdive julkaisi kolme albumia (Just for a Day, Souvlaki, Pygmalion), joilla he liukuivat ahdistavasta kitaravyörystä uneliaisiin kitarapop-tunnelmiin ja lopulta kohti ambientmaista minimalismia.
Yhtyeen debyyttialbumilla Just for a Day tunnelmat olivat alakuloisimmillaan. Spanish Airin painostavuudesta tunnelmat lipuivat Catch the Breezen ja Erik's Songin taianomaiseen raukauteen sekä Primalin kaltaiseen vapauttavaan delay-feedbackiin. Slowdive hajosi lopulta vuonna 1995 taiteellisiin erimielisyyksiin, mutta viime vuodelle ajoitettu paluu otettiin juhlavasti vastaan. Ja syytä olikin, yhtyeen viimekesäinen Flow'n keikka oli järisyttävä.
tiistai 5. toukokuuta 2015
77. Echo & the Bunnymen: Heaven Up Here
(Korova, Englanti 1981. Tuottajat: Hugh Jones, The Bunnymen)
Jos 1970-luvun lopun Manchester oli kolkkoudessaan inspiroiva paikka, ei Liverpoolkaan kauas jäänyt, mikäli on Echo & the Bunnymenin psykedeliaan taipuvaiseen synkkyyteen luottamista. Vuonna 1978 ensiaskeleensa ottaneen yhtyeen muodostivat dramatiikan tajuinen laulaja Ian McCullouch, terävä kitaristi Will Sergeant ja graniittinen basisti Les Pattinson sekä treenikämpän nurkkaan ohjelmoitu rumpukone (Echo). Esikoislevyyn Crocodiles (1980) mennessä rumpukone oli korvattu Pete de Freitasin tarkalla rumputyöskentelyllä, jossa oli mausteensa krautrockin motorisesta rytmiikasta.
Postpunkin perusteoksiin lukeutuva Heaven Up Here (1981) on Bunnymenin alkuvuosien itsevarmin, ilottomin ja armottomin levytys. Aikalaiskritiikeissä se löysi lähimmän vertailukohdan vuotta aikaisemmin postuumisti ilmestyneestä Joy Divisionin Closerista (1980), mutta toisin kuin Ian Curtisin testamentissa, oli Echo & the Bunnymenin varjonäytelmässä valonhäivähdyksiä (It Was A Pleasure).
Väkevän levyn raidoista kaksi nousevat ylitse muiden: vainoharhainen Show of Strength, jonka toivoisi kuuluvan jokaisen itseään kunnioittavan mustahuuliklubin soittolistalle ja Bunnymenin uran parhaimpien hetkien joukkoon nouseva ikoninen Over the Wall ("I'm walking in the rain/to end this misery/I'm walking in the rain/to celebrate this misery").
Jos 1970-luvun lopun Manchester oli kolkkoudessaan inspiroiva paikka, ei Liverpoolkaan kauas jäänyt, mikäli on Echo & the Bunnymenin psykedeliaan taipuvaiseen synkkyyteen luottamista. Vuonna 1978 ensiaskeleensa ottaneen yhtyeen muodostivat dramatiikan tajuinen laulaja Ian McCullouch, terävä kitaristi Will Sergeant ja graniittinen basisti Les Pattinson sekä treenikämpän nurkkaan ohjelmoitu rumpukone (Echo). Esikoislevyyn Crocodiles (1980) mennessä rumpukone oli korvattu Pete de Freitasin tarkalla rumputyöskentelyllä, jossa oli mausteensa krautrockin motorisesta rytmiikasta.
Postpunkin perusteoksiin lukeutuva Heaven Up Here (1981) on Bunnymenin alkuvuosien itsevarmin, ilottomin ja armottomin levytys. Aikalaiskritiikeissä se löysi lähimmän vertailukohdan vuotta aikaisemmin postuumisti ilmestyneestä Joy Divisionin Closerista (1980), mutta toisin kuin Ian Curtisin testamentissa, oli Echo & the Bunnymenin varjonäytelmässä valonhäivähdyksiä (It Was A Pleasure).
Väkevän levyn raidoista kaksi nousevat ylitse muiden: vainoharhainen Show of Strength, jonka toivoisi kuuluvan jokaisen itseään kunnioittavan mustahuuliklubin soittolistalle ja Bunnymenin uran parhaimpien hetkien joukkoon nouseva ikoninen Over the Wall ("I'm walking in the rain/to end this misery/I'm walking in the rain/to celebrate this misery").
maanantai 4. toukokuuta 2015
78. Cranes: Loved
(Dedicated Records, Englanti 1994. Tuottaja: Cranes)
Vaikka brittiläinen Cranes onkin urallaan karttanut goottibändiksi leimautumista, oli yhtye silti mitä sopivin hurmaantumisen kohde The Curen, Joy Divisionin ja kumppaneiden 1980-lukulaisen mustahuuliromantiikan parissa murrosikänsä viettäneelle nuorelle synkiölle. Ajoittaisissa kelttiläisvaikutteissa ja psykedeliaan kaartuvissa rytmityksissä Cranes vastasi kuitenkin enemmän sieluntoveruutta Cocteau Twinsin haaveilevalle utuisuudelle tai Kate Bushin oikukkaalle pop-taiteelle kuin Siouxsie & the Bansheesin punkin perinnöstä ammentavalle goottirockille. Runollisuus puri (ja taitaa purra yhä) allekirjoittaneeseen aina enemmän kuin ns. suora toiminta.
Eksentrisesti viehättävällä Lovedilla (1994) Cranesin koliseva ja kenkiintuijotteleva, vahvasti kaiutettu vaihtoehtopop sai mantramaisia piirteitä. Introvertit biisirakenteet eivät kuitenkaan karttaneet tarttuvia koukkujakaan, esimerkiksi Shining Road tai Pale Blue Sky olisivat voineet olla vaihtoehtomaailmassa isoja indiehittejä. Albumin loppupuolella kuultava Paris and Rome on linjakkaan levyn kliimaksi, taivaallinen kappale ilman uskonnollista kontekstia.
Cranesin Forever (1993) oli sijalla 98.
Vaikka brittiläinen Cranes onkin urallaan karttanut goottibändiksi leimautumista, oli yhtye silti mitä sopivin hurmaantumisen kohde The Curen, Joy Divisionin ja kumppaneiden 1980-lukulaisen mustahuuliromantiikan parissa murrosikänsä viettäneelle nuorelle synkiölle. Ajoittaisissa kelttiläisvaikutteissa ja psykedeliaan kaartuvissa rytmityksissä Cranes vastasi kuitenkin enemmän sieluntoveruutta Cocteau Twinsin haaveilevalle utuisuudelle tai Kate Bushin oikukkaalle pop-taiteelle kuin Siouxsie & the Bansheesin punkin perinnöstä ammentavalle goottirockille. Runollisuus puri (ja taitaa purra yhä) allekirjoittaneeseen aina enemmän kuin ns. suora toiminta.
Eksentrisesti viehättävällä Lovedilla (1994) Cranesin koliseva ja kenkiintuijotteleva, vahvasti kaiutettu vaihtoehtopop sai mantramaisia piirteitä. Introvertit biisirakenteet eivät kuitenkaan karttaneet tarttuvia koukkujakaan, esimerkiksi Shining Road tai Pale Blue Sky olisivat voineet olla vaihtoehtomaailmassa isoja indiehittejä. Albumin loppupuolella kuultava Paris and Rome on linjakkaan levyn kliimaksi, taivaallinen kappale ilman uskonnollista kontekstia.
Cranesin Forever (1993) oli sijalla 98.
lauantai 2. toukokuuta 2015
79. Nick Drake: Five Leaves Left
(Island, Englanti 1969. Tuottaja: Joe Boyd)
Nuorena poisnukkunut Nick Drake (1948-74) on tyyppiesimerkki muusikosta, joka omana aikanaan jäi ilman mainittavaa arvostusta. Drake oli persoonallisesti lahjakas, yliherkkä ja äärimmäisen ujo laulaja/lauluntekijä, jolle taustatukensa tällä esikoisalbumilla tarjosivat Fairport Conventionin Richard Thompson ja Pentanglen Danny Thompson sekä levyn lämpimistä jousisovituksista vastannut Robert Kirby.
Surumielisyydestä huolimatta tunnelma Five Leaves Leftillä (saatika sitä seuranneella Bryter Layterillä, 1970) ei ole raskas tai kireä, vaan lämmin ja kaunis. Draken simppeliltä kuulostava, mutta monimutkaiseksi tulkittu akustinen kitarointi tukee loistavasti miehen samettista, huokailevaa laulutapaa. Folk-vetoisesta musiikista on havaittavissa myös kevyttä jazz-vivahdetta. Albumin elämyksellisin kappale River Man muodostuu unohtumattomaksi kertakuulemalla.
Nuorena poisnukkunut Nick Drake (1948-74) on tyyppiesimerkki muusikosta, joka omana aikanaan jäi ilman mainittavaa arvostusta. Drake oli persoonallisesti lahjakas, yliherkkä ja äärimmäisen ujo laulaja/lauluntekijä, jolle taustatukensa tällä esikoisalbumilla tarjosivat Fairport Conventionin Richard Thompson ja Pentanglen Danny Thompson sekä levyn lämpimistä jousisovituksista vastannut Robert Kirby.
Surumielisyydestä huolimatta tunnelma Five Leaves Leftillä (saatika sitä seuranneella Bryter Layterillä, 1970) ei ole raskas tai kireä, vaan lämmin ja kaunis. Draken simppeliltä kuulostava, mutta monimutkaiseksi tulkittu akustinen kitarointi tukee loistavasti miehen samettista, huokailevaa laulutapaa. Folk-vetoisesta musiikista on havaittavissa myös kevyttä jazz-vivahdetta. Albumin elämyksellisin kappale River Man muodostuu unohtumattomaksi kertakuulemalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)