7. CMX: Aura

(Herodes/EMI, Suomi 1994. Tuottajat: Gabi Hakanen & A.W. Yrjänä)

CMX:n kolme ensimmäistä levyä: Kolmikärki (1990), Veljeskunta (1991) ja Aurinko (1992) loivat vajaassa muutamassa vuodessa triptyykin, jossa 1980-lukulainen hardcorepunk ja velmu aggressiivinen avantgarde vaihtuivat hiljalleen kohti selkeämpää linjakkuutta. Auringolla amerikkalaisesta vaihtoehtorockista ja punkin raivokkuudesta otetut vaikutteet suodatettiin komeasti Kalevala-vaikutteisen shamanismirockin läpi. Torniolaisyhtyeen magnum opuksella, Auralla (1994), keitokseen lisättiin vielä ronskimmin äkkiväärää progressiivisuutta, vilpitöntä, mutta toki soitannollisesti kimuranttia ihmissuhdepoppia sekä raskaita riffivyörytyksiä. Tuloksena syntyi allekirjoittaneelle kaikkein eniten merkityksiä (ja henkilökohtaisia muistoja) antanut pitkäsoitto suomenkielisen rockin historiassa. Samalla se on levy, jonka jokaisen tekstikohdan olen painanut muistini syövereihin. Aura sing-a-long, anytime!

Aura on musiikillisesti skitsofreeninen kokonaisuus, jossa käytännössä mikään ei valmista kuulijaa seuraavan kappaleen tyylilajivaihdosta kohtaan. Tango (Nainen tanssii tangoa), raskas rock (Työt ja päivät), kansanlauluvaikutteet (Turkoosi) ja proge (Pilvien kuningas) antavat vain eräitä askelmerkkejä Auran sisäistämiseen. Iskelmäsovittaja Veikko Huuskosen uskaliaat jouset luovat Ruosteen (josta tuli klassinen oppikirjaesimerkki CMX-balladista) ja Nainen tanssii tangoa -kappaleiden selkärangan. Jälkimmäisessä Huuskosen uljaan tangomelodian puhkoo Janne Halmkronan ja Timo Rasion hc-kitaroiden sarjatuli. Samuli Knuutia lainatakseni: "vaikutelma on kuin Heikki Hietamieheltä katkaistaisiin kaula kesken Lauantaitanssien". Kappaleen voi nähdä turhautuneen ivallisena tutkielmana perinteisemmän suomalaisen pop-musiikin kuvastosta.

CMX:n vihainen puoli kuuluu Auralla Sametinpehmeän julmassa riffimyrskyssä ja Raskaan huutosäkeistössä. Legendaarisessa Terveet kädet -yhtyeessäkin vaikuttaneen A.W. Yrjänän hc-menneisyyttä ei säästellä. Työt ja päivät -kappaleen meteli on jäätävämpää laatua, mutta perusteltua. Rujouteen syntyy kontrasteja kalevalaisin äänenpainoin etenevissä Turkoosissa ja Mikään ei vie sitä pois -kappaleessa. Kuulas Talvipäivänseisaus ja lempeä Aura ovat akustista CMX:ää parhaimmillaan. Ensinmainitun pohjaton pohjoisen lohduttomuus saa tärkeän vastinparin levyn nimikkoraidan toiveikkuudesta.

Levyltä poimitut singlet, Ruoste ja Kultanaamio, olivat albumin kiistatta radioystävällisintä materiaalia. Murealla bassolla alkava ja lähes Euroviisumittoihin itsensä paisuttava dynaaminen ja energinen Kultanaamio olisi oikeudenmukaisessa maailmassa ollut ilmestyessään megahitti. CMX:n popimman puolen mestariteosta kuunnellessa on lopulta yhdentekevää, että kyseessä saattaa olla "vain" pintaliitoisen ja ylimakean romantisoinnin satiirista. Täydellisen ajattoman Elokuun kruunun pehmeässä lyyrisyydessä paljastuu yksi Auran ominaispiirteistä, nuoreen ihmiseen vetoava patetia. Kappaleen raskasmelodisen poljennon keskellä annetaan viittaus neitsyyden menettämiseen öisellä rannalla. Aura tuntuu kertovan melodramaattisista teoista ja pakahduttavista tunteita sortumatta liian ilmeisiin sanankäänteisiin.

Yrjänän intellektuellit sanoitukset olivat vahvistuneet jo Auringolla, mutta Auran myötä Yrjänän teksteissä synkkäsävyinen mystiikka kohtasi onnistuneimmin (inho)realistisen runollisuuden. Yrjänän vanhasuomalaiseen alkusoinnutteluun taipuvainen lyriikka oli riisuttu suomenkielisen rockin konventioista, tilalla oli mytologioiden ja ihmisen persoonallisuuden kerrostumia humanistisen lämpimällä pohjavireellä.

"Ei ole sen vaikuttavampaa ääntä kuin bändin jonka aika on tullut, bändin joka on murtanut kahlitsevat genre-kalterit ja tajunnut lahjakkuutensa rajattomuuden. Tämä on se ääni." -Samuli Knuuti (Rumba-lehden aikalaisarviossa vuonna 1994)

CMX:n Dinosaurus Stereophonicus oli sijalla 21.
Rautakantele sijalla 43.

8. New Order: Technique

(Factory, Englanti 1989. Tuottaja: New Order)

Ensikosketuksen elämän tärkeimpiin yhtyeisiin muistaa aina. Elettiin juhannusaattoa 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisenkaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video (1987).

Surusilmädiscon kantateokseen, True Faithiin tultaessa New Order oli luomisvoimansa huipulla. Single toisensa jälkeen yhtye oli tuottanut kappaleita, jotka paitsi toimivat tanssilattialla, saivat myös sydämen pakahtumaan (Bizarre Love Triangle, The Perfect Kiss). Joy Divisionin perintö kuului taustalla poispyyhkiintymättömänä alakulona, vaikka samalla yhtyeen euforinen syntikoiden ja rock-soittimien fuusio olikin liki täydellistä pop-musiikkia.

Technique-albumia (1989) työstäessään New Order vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan. Välimerellisen saaren he ottivat omakseen jatkuvan juhlinnan muodossa, jossa muotihuume ekstaasi toimi luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasivat yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.

Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät kitaravetoiset pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä teinipojalta kuin aina ennenkin.

Matka Joy Divisionin masentuneesta postpunkista modernin konemusiikin äärelle täydentyi albumin ensisinglellä, Fine Timella (1988), joka kaikessa tanssittavuudessaan on puhdasta Madchesterin ilotulitusta. Samalla linjalla jatkanut Round and Round esitteli uudistuneen New Orderin sähköisimmillään. Briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco löytää kvartetin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkistelevyydessään ehkä yhtyeen kaunein yksittäinen kappale. Musiikillisen mielenmaisemani keskeisiä kivijalkoja.

New Orderin 1980- ja 90-luvun taitteen singlet johdattivat yhtyeen luovuuden lakipisteeseen, joka pitkäsoittomitassa mestarillinen Technique minulle edustaa. Sen jälkeenkin New Order on toki tehnyt hyvää musiikkia, paljonkin (Republic (1993) on esimerkiksi suotta parjattu), mutta jotakin pitkäjännitteisestä luomisvireestä katosi Factoryn konkurssin myötä. Ehkä se oli nuoruus?

New Orderin Low-Life oli sijalla 62.

9. The Cure: Kiss Me Kiss Me Kiss Me

(Fiction, Englanti 1987. Tuottajat: David M. Allen & Robert Smith)

1980-luvun puolivälissä eksentrisen Robert Smithin johtama The Cure oli noussut jo kansainvälisille hittilistoille briljantilla ja salakavalan iskevällä vaihtoehtopopilla (Close to Me, Inbetween Days, The Lovecats), mutta albumimitassa yhtye ei ollut unohtanut melankolista pohjavirettään. The Head on the Door (1985) on tästä oppikirjaesimerkki, sillä The Smithsin The Queen is Deadia (1986) lukuun ottamatta ei melodinen kitarapop ole yhdistynyt haikeaan pessimismiin niin tehokkaasti. Siinä missä The Cure oli jälleen parhaimmillaan eeppisessä itsesäälisynkistelyssä (Sinking) avasi The Head on the Door musiikillista ilmaisua yhä enemmän myös elektronisesta ilmaisusta ammentavalle leikkisälle popille (The Baby Screams, Screw, Six Different Ways).

The Head on the Doorin globaali menestys loi varmasti päihteisiin mieltyneelle brittiyhtyeelle paineita, mutta tuplavinyylinä ilmestynyt Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987) vapautti The Curen yhä laajenevaan musiikillisen kaleidoskooppiin. Psykedelia oli kuulunut Robert Smithin mielenmaisemaan jo lyhytaikaiseksi jääneen The Gloven (Blue Sunshine, 1983) päivistä alkaen, mutta The Curen mittakaavassa Kiss Me Kiss Me Kiss Men yksi pääraaka-aineista oli psykedeelisten vaikutteiden lisääminen kaikkivoipaisimmillaan olleen yhtyeen sointiin.

Albumia edeltänyt single Why Can't I Be You? enteili jo vauhdikasta pop-sikermää, jota omilla tahoillaan jatkoivat iki-ihana, romanttisen kitarapopin mestariteos Just Like Heaven, unenomainen Catch sekä funk-kitaralla riemastuttava irtiotto Hot Hot Hot!!! Nimenomaan Just Like Heavenissa kiteytyi tarkkaan kaikki 1980-luvun brittikitarapopin klassisimmat ja hienoimmat piirteet, että se oli jo syntyessään liki klassikko, valmis ja täydellinen.

Kokonaisuutena Kiss Me Kiss Me Kiss Me on kimurantti, mutta jykevä ja jylhä kokoelma angstia (The Kiss, Shiver and Shake, Fight), itkettävän romanttista kaihoa (One More Time, A Thousand Hours), aurinkoista kepeyttä (The Perfect Girl) ja näiden eri vaikutteiden seasta kuulijan tajuntaa laajentavia tunnelmapaloja (The Snakepit, If Only Tonight We Could Sleep). Albumin kautta The Head on the Doorin aikana omaksuttu pop-resepti vietiin huippuunsa, jolloin tuloksena syntyi ehkä hitusen liian pitkä ja kiistatta rönsyilevä, mutta ehkä epätäydellisyydessään juuri niin ihastuttava albumi. Ehta aution saaren soundtrack.

The Curen Faith oli sijalla 24.

10. The National: Boxer

(Beggars Banquet, Yhdysvallat 2007. Tuottaja: Peter Katis & The National)

Pop-entusiastille palkitsevimpia tilanteita ovat ne hetket, jolloin eteen ajautuu albumi, joka hiljalleen nakertaa tiensä tajuntaan, jää sinne lopulta alivuokralaiseksi ja jättää ikuiset muistijäljet. Brooklyniläisen The Nationalin henkilökohtaisesti vallankumouksellinen Boxer on minulle (toistaiseksi) 2000-luvun paras ulkomainen albumi ja teos, jonka elinvoimaisuutta piti lähteä todistamaan aina ulkomaita myöten.

Tummasävytteisen indierockin ja postpunkin uudentulemisen välimaastosta itsensä löytänyt yhtye osoitti neljännellä pitkäsoitollaan olevansa paitsi kipeän koskettava, haikeaviritteisen nostalginen myös dekadentin runollinen ja rehellinen samanaikaisesti. Boxer hurmasi vähäeleisellä charmillaan, jonka laajassa äänikuvassa lämpimästi mouruavat särökitarat, rapea rummutus, levolliset jouset ja puhaltimet tarrasivat Matt Berningerin abstraktin kirjallisiin teksteihin täydellisesti. Biisiensä rytmisellä poljennolla The National huokuu postpunkin kohtalokkuutta, mutta haikeimpien kappaleiden kauneus palauttaa kuulijan lähes meditatiiviseen tilaan. Viiltävimpään postpunkiin pesäeroa tekee myös The Nationalin inhimillinen, punaviinin tahrima lämpö.

The Nationalin päällimmäiseksi tunnusmerkiksi nousee Berningerin syvä baritoniääni ja laiskuudessaan vetelyyttä hipova laulutapa. Hetkittäin tuutulauluja muistuttavat tulkinnat pysäyttävät rauhallisuudessaan. Yhtyeen mielikuvituksekkaiden sovituksen ja hetkittäin pakahduttavan tunnelatauksen kautta Fake Empiresta, Squalor Victoriasta ja Slow Showsta tuli ilmestymisvuosikymmenensä keskeisiä tunnussäveliä.

“Turn the light out say goodnight, no thinking for a little while”

The Nationalin Trouble Will Find Me oli sijalla 90.
Alligator sijalla 52.

Kymmenen (syyttä) rannalle jäänyttä

Ennen kuin aution saaren levyissä edetään maagisen kymmenen selvittämiseen, on aika katsastaa pinnan alle. Tässä kymmenen (syyttä) rannalle jäänyttä levyä (luonnollisesti kronologisessa järjestyksessä):

The Sisters of Mercy: Floodland (Merciful Release/WEA, Englanti 1987. Tuottajat: Larry Alexander, Andrew Eldritch & Jim Steinman)
1980-luvun puolivälin jälkeen The Sisters of Mercy muuttui keulahahmonsa Andrew Eldritchin diktatuuriksi. Vielä jylhällä Floodlandilla (1987) tuo konsepti ylsi sankaritekoihin. Driven Like the Snow'n ja Floodin (osat 1 ja 2) kaltaisissa tunnelmapaloissa synkkyys sai uuden kasvualustan. Lucretia My Reflection ja This Corrosion toimivat taas tienviittana vuosikymmenen lopun goottirockille. "Fuck Me and Marry Me Young"

The Sisters of Mercyn First and Last and Always oli sijalla 57.

Nirvana: In Utero (DGC, Yhdysvallat 1993. Tuottajat: Steve Albini & Scott Litt)
Nirvanan viimeiseksi studiolevyksi jäänyt In Utero (1993) on armoton ja vihainen jatke Nevermindin (1991) megamenestykselle. Ristiriitaisessa maineessa olevalla levyllä yhtye esiintyi rosoisena ja melodioiltaan epätasaisen vaappuvana kuin täsmällisenä irtiottona kaupallistetun grunge-liikkeen ennakko-odotuksista. I hate myself and I want to die -työnimellä tehdyllä levyllä Kurt Cobain paljasti hauraat ja väsyneet kasvonsa, mutta ihan vailla ironiaa ei tämäkään aggressiivisimmillaan huutoterapiaan ulottuva täsmäisku jäänyt ("Teenage angst has paid off well, now I'm bored and old").

Nirvanan Nevermind oli sijalla 71.
MTV Unplugged in New York sijalla 23.

Depeche Mode: Ultra (Mute, Englanti 1997. Tuottaja: Tim Simenon)
Kuoleman porteilla käyneen Dave Gahanin selvittyä huumeaddiktiostaan kokosi Depeche Mode huojuvat rivinsä uudelleen Ultra-levylle (1997). Bomb the Bassista tutun Tim Simenonin tuottamalla levyllä yhtyeen konesoundiin tuli jykevyyttä bassovoittoisen äänimaailman myötä. Usealla instrumentaaliraidalla höystetty, jopa triphopahtava levy jäi ilmestyessään edeltäjiään vähemmällä huomiolle, mutta sisälsi näyttöjä Depeche Moden vahvasta elinvoimaisuudesta (Sister of Night, The Love Thieves, Barrel of a Gun, Home). Hajoamisen partaalla olleella yhtyeellä olikin vielä toinen elämä edessään...

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion oli sijalla 16.
Violator oli sijalla 3.

Varjo: Kuka korvaa poistetun sydämen? (Futurecords, Suomi 2000. Tuottaja: Jani Heimala & Varjo)
Heinolan The Curen kajalilla tuhrittu debyyttialbumi oli murrosiän orastavassa ahdistuksessa rypevälle nuorukaiselle keskeinen levy. Ennen kaikkea se osoitti, että suomen kielelläkin on mahdollista tehdä surumielisen gootahtavaa kitarapoppia. Varjon ansiosta tutustuin kotimaisen uuden aallon synkeämpään siipeen ja löysin heidän 80-lukulaiset innoittajansa: Mustan Paraatin, Shadowplayn ja kumppanit. Nykykorvin Varjon esikoinen on toki hitusen naiivi ja tuotannollisesti hapuileva, mutta sydänsurujen patetia on aina ajatonta.

Varjon Paratiisissa oli sijalla 42.

Office Building: Across the Sleeping Seas (Aisti Records, Suomi 2001. Tuottaja: Janne Laurila)
Janne Laurilan (itku)herkät folkballadit koskettivat Office Buildingin esikoisella To See Only Shadowsilla (2000). Vuotta myöhemmin ilmestynyt, tyylikäs Across the Sleeping Seas (2001) laajensi musiikillista palettia rockimpaan suuntaan, satunnaisten proge- (Like A Feather) ja country-vaikutteiden (All Roses) kautta. Laurilan korkea ja kirkas ääni toimii tienviittana kohti tummaa ja tupakansavuista melodraamaa. Pekko Käpin viulu virittää tunnelmaa myös kohti kansanmusiikkia.

Placebo: Sleeping With Ghosts (Virgin/Hut, Englanti 2003. Tuottaja: Jim Abbiss)
Androgyynin Brian Molkon johtama Placebo oli aution saaren levyjen suhteen hitusen epäonnekas. Angstirockillaan menestystä niittäneellä yhtyeellä riittää lukuisia itselleni tärkeitä single- ja albumiraitoja (Black-Eyed, Special K, Without You I'm Nothing...) , mutta ehyet albumikokonaisuudet ovat harvinaisempia. Sleeping With Ghostsilla (2003) Placebo oli parhaimmillaan - surumielinen ja ahdistunut, mutta ei täysin vailla lohtua.

Mogwai: Happy Songs for Happy People (Play It Again Sam/Matador, Skotlanti 2003. Tuottaja: Tony Doogan)
Postrockin keskeisiin avantgardisteihin lukeutuva Mogwai oli Mogwai Young Teamista (1997) Mr Beastiin (2006) minulle relevantti ja kiintoisa yhtye. Happy Songs for Happy Peoplella (2003) yhtyeen orkestroitu rock sai pehmentäviä elementtejä piano- ja selloinstrumentaatiosta ja äänivallisinfoniatkin kuulostivat hetkittäin jopa lempeiltä.

Ultramariini: Juuri ja juuri olemassa (M.Dulor, Suomi 2003. Tuottaja: Ultramariini)
1990-luvun lopulla perustettu Ultramariini oli omalta osaltaan tekemässä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suomenkielisestä rockista olennaisesti viehättävämpää. Hienolla debyyttilevyllä Juuri ja juuri olemassa (2003) ja sitä seuranneella Kevään ja kesän tähtikuvioita -albumilla (2005) sujuva suomenkielisyys kohtasi onnistuneesti brittiläiseen pop-perinteeseen nojaavan dramaattisen kitarapopin. Parhaimmillaan Ultramariini yhdisteli maalailevia kosketinkuvioita mahtipontiseen indiepoppiin ja hämmensi keitoksen kaihoisalla nostalgialla.

Viola: Tearcandy (If Society, Suomi 2004. Ei kreditoitua tuottajaa)
Viola oli suomalaisen indie-kentän piristysruiske "nolkytluvulla", vaikka usein alakulotettuja tunnelmia tarjosikin. Yhtye aloitti vahvasti The Cure -vaikutteisena goottipop-yhtyeenä, mutta muuntui myöhemmin elekronisesti pirskahtelevaksi, mutta surusilmäisyytensä säilyttäneeksi discoduoksi. Yhtyeen esikoisalbumilla (Tearcandy, 2004) discovaikutteet olivat vielä marginaalissa, sillä kvartettimuotoinen Viola oli ennen kaikkea melankolinen vaihtoehtobändi, eräänlainen New Orderin, The Curen ja Mew'n kotikutoisesti, mutta sympaattisesti summaava tuohivirsuversio.

Interpol: Antics (Matador, Yhdysvallat 2004. Tuottaja: Interpol & Peter Katis)
Debyyttilevyllään Turn on the Bright Lights allekirjoittaneen polvilleen saattanut Interpol onnistui toisella albumillaan luomaan edeltäjäänsä hittivetoisemman postpunk/indie-potpurin. Evil, Narc, Slow Hands ja C'mere osoittivat, ettei periolemukseltaan synkästä ja riutuvasta postpunkista ammentavan musiikin tarvitse hiilikopioida kantaisiensä depressiivistä muotokieltä.

Interpolin Turn on the Bright Lights oli sijalla 11.

11. Interpol: Turn on the Bright Lights

(Matador, Yhdysvallat 2002. Tuottajat: Gareth Jones & Peter Katis)

Aikana ennen Spotifyta, YouTubea tai vastaavia saattoi levyihin tarttua pelkästään kansikuvan tai luettujen arvioiden pohjalta, kuulematta yhtyettä nuottiakaan. Näin kävi newyorkilaisen Interpolin debyyttilevyn Turn on the Bright Lightsin (2002) kanssa, jota postpunkin uudelleentulemisen tienoilla mainostettiin Joy Divisionin ja varhaisen R.E.M.:n äpärälapseksi. Referensseissä oli toki perää, sillä varsinkin basisti Carlos Denglerin alataajuuksissa oli toki roimasti vaikutteita Peter Hookin tai The Curen Simon Gallupin ajattomista koukuista. Vokalisti Paul Banksin eleetön laulutapa muistutti myös ikonisen Ian Curtisin perinnöstä.

On oikeastaan vaikea jo muistaa, että Interpolin säväyttävän esikoislevyn ilmestyessä tummasävytteinen postpunk ei ollut muodikasta musiikkia. Seuraavan vuosikymmenen aikana turhauttavan moni Joy Divisioninsa ulkoa opetellut yhtye tuli ja meni. Harvat yhtyeet pysyivät kasassa enää kolmanteen levyyn saakka, saatikka jättivät pysyviä muistijälkiä modernin rock-musiikin historianlehdille. Interpol onnistui molemmissa, vaikka yhtyeen kiinnostavuus alkoikin viimeistään Our Love to Our Admiren (2007) jälkeen rapistua.

Turn on the Bright Lightsilla Interpol rakensi dramaattisen ja ehyen kokonaisuuden, jonka rakenneaineksina käytettiin urbaania melankoliaa ja riipaisevaa kohtalokkuutta. Synkistelystä huolimatta yhtye ei tehnyt apeata musiikkia, sillä yhtyeen rytmiryhmän (jo mainitun Denglerin lisäksi rumpali Samuel Fogarino) lisäksi veitsenterävistä indie-kitaroista vastanneella Daniel Kesslerillä oli ymmärrystä tarttuviin riffeihin.

Itselleni Interpolin maihinnousu oli 2000-luvun alun käänteentekevimpiä musiikillisia hetkiä. Obstacle 1:n, PDA:n ja Say Hello to the Angelsin smithsmäinen tanssittavuus, NYC:n toivon pilkahdus ja Leif Eriksonin napakkuus ovat pysyneet tiukasti soittolistalla jo yli vuosikymmenen. Paul Banksin oivaltavissa lyriikoissa yhdistyi myös ripaus ajanhenkeä: ironisten havaintojen ("because friends don't waste wine when there's words to sell") ja dekadentin slackerismin seassa oli paljastavaa rehellisyyttä ("if your life is such a big joke, why should I care?").

12. ABC: The Lexicon of Love

(Neutron Records, Englanti 1982. Tuottajat: Trevor Horn & Steve Brown)

1980-luvun alussa brittiläisessä pop-musiikissa puhalsivat uudet tuulet. 1970-luvun lopun vihainen punkrock oli jalostunut uuden aallon laineilla postpunkin rytmikkään synkkämieliseksi kolkkoudeksi, mustahuulien kauhuromantiikaksi ja toisaalta syntetisaattoreihin ihastuneiden meikattujen poppareiden uusromantiikaksi. Jälkimmäisestä ammensi omat vaikutteensa myös sheffieldiläinen ABC, jonka keulahahmona ja primus motorina hääri Bryan Ferryä, David Bowieta ja Scott Walkeria ihaileva Martin Fry. Vuonna 1980 perustettu yhtye sai alkunsa hyvin persoonallisella tavalla. Pop-journalistina työskennellyt Fry teki haastattelua Vice Versa -nimeä kantaneesta aloittelevasta yhtyeestä, kunnes tuli haastattelun ja pikaisen ystävyyden tiimellyksessä valituksi Vice Versasta ABC:ksi nimensä muuttaneen yhtyeen vokalistiksi. Tähti oli syttynyt.

Pop-historian valovoimaisimpiin debyyttilevyihin lukeutuva The Lexicon of Love (1982) on konseptilevy rakastamisen vaikeudesta, epäonnisista romansseista ja sydänsuruista. Huikean yhtenäiseksi hiotulla albumilla ABC oli kiistatta parhaimmillaan ja täydellisen onnistuneesta lopputuloksesta on suuressa osin kiittäminen säveltäjä/tuottajaguru Trevor Hornia. Kaupallista näkemystä omaavalla Hornilla oli ennen kaikkea rohkeutta työstää mahtipontisen pakahduttavaa, tanssittavan älykästä poppia, jossa uusromanttinen tyylikkyys, plastic soulin sielukkuus ja syntikoin höystetty Chic-henkinen funk-kitarointi kohtasivat. Pitkäsoiton laajalla skaalalla operoivat orkesterisovitukset työsti Anne Dudley, joka vuotta myöhemmin oli perustamassa avantgardistista yhtyettä nimeltä Art of Noise.

Vuonna 1982 ABC ei olisi voinut osua paremmin maaliinsa. Lähes jokainen albumin kappaleista olisi ollut irrotettavissa singleksi. Fryn intohimoiset pop-filosofiat “The Kindest Cut´s the Cruellest Part” tai “Excuses had their uses But now they´re all used up, all used” yhdistyivät elastisiin bassokuvioihin huikean tarttuvasti. Heleillä taustalauluilla (joista osan laulaa Fryn entinen tyttöystävä) herkuttelevan albumin upeimmiksi täysosumiksi nousevat vastustamaton Show Me, hittisingle Poison Arrow, riipivä Many Happy Returns sekä majesteetillinen balladi All of My Heart.

Fryn, rumpali David Palmerin, saksofonisti Stephen Singletonin ja kitaristi/kosketinsoittaja Mark Whiten muodostama ABC hioutui lopulta kohtalokkaan taidokkaaksi yhtyeeksi esikoislevyllään. Jatkuvista jäsenvaihdoksista kärsivä ryhmä ei enää seuraavilla julkaisuillaan saanut samanlaista taiteellista tai kaupallista menestystä. Lähimmäksi päästiin Fryn itsensä tuottamalla vuoden 1987 Alphabet City -albumilla, jonka laajasta repertuaarista nousi esiin When Smokey Singsin ja The Night You Murdered Loven kaltaisia sujuvia pop-helmiä. Hidas laskusuhdanne oli kuitenkin vääjäämättä alkanut.

Suurimman suosion kynnyksellä The Lexicon of Love nousi Suomessakin albumilistan kärkisijalle. Levyn valtaisimmaksi hitiksi nousi vastaperustetun Music Televisionin tukemana The Look of Love, jossa Fry laulaa itseironisen ikimuistoisesti tekstikohdan: ”And though my friends just might ask me, they say Martin, maybe one day you´ll find true love, I say maybe, there must be a solution”. Miehen kertoman mukaan vielä tänäkin päivänä ihmiset pysäyttävät häntä kadulla ja kysyvät: “So Martin, have you found true love?”.

13. Suede: Dog Man Star

(Nude, Englanti 1994. Tuottaja: Ed Buller)

Lontoolainen Suede nousi parrasvaloihin osana 1990-luvun brittipop-liikettä, mutta siinä missä Cool Britannia väsähti pian Oasiksen ja Blurin väliseksi taistelutantereeksi, jatkoi Suede brittipop-huuman paineista piittaamattomana yksikkönä. Ja selviytyi ehjempänä kuin ehkä yksikään aikalaistovereistaan.

Yhtyeen toisella pitkäsoitolla Dog Man Starilla (1994) yhtye syöksyi vahvasti melodramaattiseen, synkkäsävyiseen tunnelmaan, joka muuntui suorastaan riipiväksi The Asphalt Worldin kaltaisessa nihilismiprogessa. Lämpimämpiä sävyjä tarjosivat ehkä briljantein Brett Andersonin ja Bernard Butlerin aikaansaannoksista, The Wild Ones ja sukupolvensa ytimekäs theme, svengaava New Generation. Sinfoniseksi kamaripopiksi lennähti albumin päättävä Still Life, josta tuli todellinen kiistakapula studiossa.

Musiikillisesti monipuolinen pitkäsoitto valmistui epäsovinnaisten tunnelmien vallitessa, sillä kitaristi/säveltäjä Butler oli tehnyt vahvasti selväksi ettei ollut tyytyväinen albumin tuotannollisesta jäljestä. Luonnollisesti Butlerin inhokiksi joutui bändin hovituottajana toiminut Ed Bueller, jolle diivaileva kitaristi soitteli öisin uhkailusoittoja. Albumin julkaisun kynnyksellä Anderson & kumppanit ajautuivat ikävään, mutta välttämättömään ratkaisuun pitääkseen Sueden elävien kirjoissa. Bernard Butler sai lähteä.

Esikuvansa The Smithsin tavoin Suede oli parhaimmillaan ällistyttävä singlebändi ja nimenomaan tasaisen laadukas sekä singlen a- että b-puolen kanssa. Yhtyeellä oli varaa jättää pitkäsoitoltaan niin tasokkaita glam-vetoja (Killing of a Flash Boy), modernin rockin mestariteoksia (My Dark Star) kuin itkettäviä tunnelmapaloja (Another No One, Europe Is Our Playground). B-puolikokoelma Sci-Fi Lullabies (1997) kokosi singlejen kääntöpuolien paraatiesitykset The Smithsin Louder Than Bombsin (1987) tavoin.

Sueden eponyymidebyytti oli sijalla 86.
Coming Up sijalla 96.

14. Hector: Herra Mirandos

(PSO, Suomi 1973. Tuottajat: Matti & Pirjo Bergström)

Suomenkielinen rock oli 1970-luvun alussa ottamassa vasta haparoivia ensiaskeleita Hectorin, Dave Lindholmin, Pekka Strengin ja Juice Leskisen myötä. Tästä pioneerikvartetista Hector ja Pekka Streng olivat sielunveljiä siinä mielessä, että he toivat realismia suosivaan ilmaisuun toiseuden käsityksen ja mystiikan väreilyn.

1960-ja 70-lukujen taitteessa Cumulus-folk-yhtyeen jäsenenä esiintynyt Hector ennätti esikoissoololevyn pariin folk-vetoisella Nostalgialla (1972), jonka Cat Stevens ja Leonard Cohen -vaikutteinen herkkyys löysi kannattajia vasemmalle kallellaan olevalta nuorisolta. Debyyttilevyn jälkeen Hector suuntasi musiikillisesti uusille, kokeilevimmille urille.

Herra Mirandoksella (1973) kaikuivat David Bowielta lainatut (glam-)vaikutteet ja brittiläisen progen dramatiikka, mutta yhtä lailla aikalaisvaikutteille alttiin Hectorin musiikissa kuului amerikkalainen juureva rock 'n' roll (tosin ei Herra Mirandoksella vielä siinä määrin mitä Hectorockilla (1974)). Vierauden tuntua levyllä toivat Jukka Ruohomäen Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselta lainaamat VCS 3-syntetisaattorit sekä Hectorin itsensä suunnittelema mystisen goottilainen kansitaide. Oman viehätyksensä levylle toivat myös Hectorin tuonaikaiset kirjalliset innoittajat. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945), C.S. Lewisin Narnia-sarjan (1950-56, suomennokset 1959-79) ja antiikin mytologioiden ohessa Hector flirttaili kevyesti okkultismin ja teosofian parissa. Jälkimmäisiin miestä taatusti innoitti hippisukupolven rajatieteilijäguru Jorma Elovaaran läheisyys.

Narnioiden ja atlantisten dramaturgiseksi vastavoimaksi Hector vyörytti lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuavia muistikuvia. Teksteissään Hector oli sykähdyttävän totinen, jopa epätoivoinen kuvastonsa keskellä, mutta nuoren ihmisen neuvottomuus saa ilmauksensa muodossa, johon oli (ja on) helppo samaistua.

Kokonaisuuden huomioiden, oli kuitenkin ironista, että levyn tunnetuimmaksi lauluksi nousi albumin lähestulkoon ainoa arkitodellisuutta käsittelevä kappale, Lumi teki enkelin eteiseen, jolla Hector riipaisevasti kuvasi nuoren ihmisen murtumisen yhteiskunnan suurten murrosten keskellä. Jälkeenpäin tarkasteltuna sen varjoon ovat jääneet levyn todelliset aarteet: syksyisen usvan keskeltä lipuva rakkauden päättymisen kuvaus Olet lehdetön puu tai arvoituksellisen mystiikan ilmentymä Takaisin Narniaan. Reipasotteisemmat Olen hautausmaa ja Asfalttiprinssi uivat (eritoten) sävellyksinä pop-nostalgiassa, mutta jälkimmäisen kantaaottavuutta kappaleen ilotuulisuus ei silti syö.

Albumin mielikuvituksellisen ja moni-ilmeisen soundimaailman yhteen nivoivat Matti ja Pirjo Bergström, joiden oivaltavat ja luovasti orkestroidut sovitukset omalta osaltaan vaikuttivat suunnannäyttäjänä toimineen levyn lopputulokseen.

Herra Mirandoksen ilmestyttyä Hectoria pidettiin esoteorian ja okkultismin ylipappina. Tarinan mukaan korpiseutuja myöten tuli kirjeitä, joissa tiedusteltiin, mistä Madame Blavatskyn kirjoja mahtaisi saada. Psyykkisesti epävakaat yksilöt soittivat solkenaan tai jäivät rappukäytävään odottamaan messiaan saapumista. Hectorissa ruumillistui osuvasti folkin, hippeyden ja Bowie-vaikutteisen modernin rockin yhteys. Herra Mirandoksen voi puolestaan nähdä kouluesimerkkinä siitä, miten musiikilla voi luoda kokonaisen maailman, joka toimii kuin hyvä satukirja: luo kuvitteellisia kaikkeuksia kerroksineen ja rinnakkaisine todellisuuksineen, on sekä yleispätevä että tulkinnanvarainen.

Hectorin Varjot ja lakanat oli sijalla 32.
Kadonneet lapset sijalla 40.

15. Musta Paraati: Peilitalossa

(Johanna Kustannus, Suomi 1983. Tuottajat: Jimi Sumén & Musta Paraati)

Suomenkielinen rock oli hädintuskin kivijalkansa rakentanut, kun punk ja uusi aalto löivät laineita katajaisen kansan eri kolkissa. Siinä missä punkista nousi yliopistokaupungeissa huomattava nuorisoliike, kohosi 1980-luvun alussa synkkien postpunk-yhtyeiden joukko, joiden vaikutteet tulivat (punk-liikkeen tavoin) Englannista. Joy Divisionin, Bauhausin ja Siouxsie & the Bansheesin apostoleista osa suuntasi futuristisen syntetisaattoripopin pariin ja osa jäi kolkon goottirockin pariin. Pihtipuutalainen punk-yhtye Ratsia loi uudelleen nahkansa tummasävytteisen taiderockin parissa, voimakas Jumalainen näytelmä ei pelännyt runollista patetiaa ja punkin parissa aloittanut Päät siirtyi alakulopopin kautta lähemmäs sofistikoitunutta tanssittavuutta. Suomen Siouxsie Siouxiksi ristityn Tuula Amberlan johtamissa Liikkuvissa lapsissa yhdistyivät taas kirjallinen nokkeluus ja äkkiväärät rytmit. Ajalle tyypillisen lyhytaikaisiksi, mutta kiinnostaviksi kuriositeeteiksi osoittautuivat synkeät tyttöbändit Belaboris ja Geisha.

1980-luvun alun suomenkielisen postpunkin suurin nimi nousi esiin rytinällä. Esikoissingle Romanssi (1982) esitteli yhtyeen synkän ytimen: vokalisti Jore Vastelinin kuoleman ja nihilismin kanssa veljeilevät tekstit, Saku Paasiniemen raskaat, mutta koukuttavat kitarariffit ja Jari Kääriäisen viiltävät, aavemaiset syntikat. Puuttuvat elementit täydensivät Panda Nikanderin jyhkeä basso ja Ykä Knuuttilan etukenossa vyöryvä rumputyöskentely.

Vuotta myöhemmin ilmestynyt Peilitalossa (1983) oli Mustan Paraatin valitettavan lyhytaikaiseksi jääneen alkuperäiskokoonpanon tinkimätön taidonnäyte. Tunnistettavista vaikutteista huolimatta Musta Paraati onnistui debyytillään olemaan omaleimaisen väkevä, vaarallinen ja pelottava. Synkkyydestä ja toivottomuudesta huolimatta yhtye onnistui kirjoittamaan tarttuvia kertosäkeitä ja riffejä, jotka erotettiin toisistaan lyhyillä, joka suuntiin syöksyilevillä osilla. Tarttuvuus ei ehkä ollut tarkoitushakuista, mutta lukuisissa kappaleissa yhtyeen rytmiryhmä takoo sellaisen tenhon aikaan, ettei liikettä voi pysäyttää. Oman ansionsa yhtyeen kansainväliseen sointiin toi tuottaja Jimi Suménin äänimaisema, joka on ilahduttavasti säilynyt ryhtinsä vuosikymmenten saatossa.

"Liian punkkia discohileille, liian discoa punkkareille", kuului 1980-luvulla yksi moite Mustan Paraatin esittämästä kuolodiscosta (death disco). Ehkä juuri tästä johtuen Peilitalossa on kestänyt aikaa paremmin kuin yksikään aikalaislajitovereiden verrokkilevytyksistä. 1990-luvulta alkaen yhtye on myös saanut peräänsä liudan opetuslapsia, joista osa on löytynyt raskaan rockin puolelta (Mana Mana, Maj Karman(n Kauniit Kuvat)), osa genretraditiot tuntevasta mustahuulirockista (Varjo, Suruaika).