20. Happy Mondays: Pills 'n' Thrills and Bellyaches

(Factory, Englanti 1990. Tuottaja: Paul Oakenfold & Steve Osborne)

Kun Happy Mondays perustettiin 1980-luvun alun Manchesterissa, ei kenelläkään yhtyeen viidestä alkuperäisjäsenestä ollut soittotaitoa nimeksikään. Hanttihommien parista viikko toisensa jälkeen treenikämpälle musisoimaan ja päihtymään vaeltanut kvintetti ei edes villeimmissä kuvitelmissaan ajatellut pop-tähteyttä tai kaavaillut maailmanvalloitusta. Ehkä tähän hedonistiseen ideologiaan nojautuen yhtye ei löytänyt edes studioon ensimmäiseen viiteen vuoteen, koska aika kului huomattavasti paremmin huumausaineiden parissa Factory-levy-yhtiön ja New Orderin omistamalla legendaarisella Hacienda-klubilla. Olihan 1980-luvun Manchester pop-musiikin harrastajalle inspiroivin paikka maailmassa.

Harjoitelmaksi jääneen esikois-ep:n jälkeen Happy Mondaysin sielu alkoi hiljalleen hahmottua John Calen tuottaman, yhtyeelle sopivan päättömältä kuulostavan Squirrel and G-Man Twenty Four Hour Party People Plastic Face Carnt Smile (White Out) -pitkäsoiton (1987) myötä. Joy Divisionin hovituottajana toimineen Martin Hannettin mukana yhtyeen omaääninen rock siirtyi monta askelta rytmikkäämpään suuntaan bassovoittoisella Bummed-albumilla (1988), mutta vasta vuosikymmenen lopulla ilmestyneet singlet, etunenässä Madchester Rave on E.P. (1989), avasivat Mondaysille ovet indie-klubien parrasvaloihin.

Marraskuussa 1990 ilmestyneellä Pills 'n' Thrills and Bellyaches -levyllä yhtye kasvoi klassisiin mittasuhteisiinsa. Steve Osbornen ja Paul Oakenfoldin nerokkaasti tuottamalla albumilla jokainen käänne koitui yhtyeen hyväksi. Happy Mondays oli yksinkertaisesti oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Rave-kulttuurin syntyhetkellä Shaun Ryderin kirjoittamista riveistä kuten "You're twistin' my melon man" tai "God made it E's all on me" tuli osa populaarikulttuurin kaanonia.

Pills 'n' Thrills and Bellyaches, jonka otsikko viittasi yhtyeen holtittomaan "clubs 'n' drugs" -elämäntapaan, nousi ilmestyessään peräti brittien albumilistan paalupaikalle. Yhtyeen voittokulku tosin oli alkanut jo albumilta lohkaistulla ensisinglellä Step On, joka nojasi vahvasti John Kongosin He's Gonna Step On You Again -kappaleeseen. Tuottajakaksikon modernin käsittelyn jälkeen kappale muodostui kuolemattomaksi Madchester-anthemiksi. Siinä yhdistyivät puhtaimmillaan Happy Mondaysin hiomaton indie ja funk-henkiset bassot ilotteleviin tanssibiitteihin.

LaBellen Lady Marmaladea röyhkeästi lainaava Kinky Afro, joka alkaa ikimuistoisesti runoilija-Ryderin kynäilemällä rivillä "Son, I'm 30, I only went with your mother 'cause she's dirty" ja hurmiollisesta huumetripistä kertova God's Cop ("Me and the chief got soul to soul, Oh me and all the chiefs get slowly stoned") ovat Mondaysia aidoimmillaan. Paul Ryderin viettelevä basso, Mark Dayn timanttiset kitarakuviot ja Gary Whelanin napakka lyömäsoitintyöskentely varastavat huomion kappaleissa Bob's Yer Uncle ja Loose Fit. Täysin oman lukunsa oli myös yhtyeen hedonistisen elämäntavan maskotiksi kohonnut tanssija ja marakassisti Bez, josta tuli erityisesti maailmanvalloituksen kynnyksellä täysin korvaamaton show-hahmo yhtyeen epätasaisille live-esiintymisille.

Jollain merkillisellä tavalla Osborne ja Oakenfold onnistuivat paketoimaan yhtyeen vallattomasti eri populaarimusiikin genrejä sekoittavat vaikutteet taidokkaaksi kokonaisuudeksi. Hallitussa lopputuloksessa Mondaysin kopioi-liitä -rytmit ja melodiat naitettiin mestarillisesti elektronisen tanssimusiikin ja surrealistisen kitarapopin palvelukseen. Pills 'n' Thrills and Bellyaches on yksinkertaisesti ekstaasiajan neo-psykedelinen klassikko.

21. CMX: Dinosaurus Stereophonicus

(Herodes/EMI, Suomi 2000. Tuottajat: Gabi Hakanen & Illusion Rake)

CMX ei liiemmin ole pitkän uransa aikana tehnyt kompromisseja. Se on aina ollut yhtye, jonka yleisö on valinnut eikä painvastoin. Kun yhtye päätti melko suureellisissa merkeissä jättää live-esiintymiset kesällä 1999, antoi keikoilta vetäytyminen mahdollisuuden luoda rohkeaa ja ennakkoluulotonta musiikkia vailla paineita siitä, miten kappaleet esitettäisiin livenä. Keikkailusta vetäytyminen ei lopulta kestänyt kuin kaksi lyhyttä vuotta (1999-2001), mutta tuolla välin CMX teki uransa kunnianhimoisimman levytyksen, progressiivisesta rockista voimansa ammentavan Dinosaurus Stereophonicuksen.

Pelkästä progepastissista ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä tupla-albumin massiiviseen kestoon mahtuu myös taiteellista ambientia (Kreetan härkä, Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko, Baikonur), runollista kitarapoppia (Jatkuu niinkuin sade), voimarockia (Iliman pielet, Kansantalouden saavutusten näyttely) ja akustista surumieltä (Tuonen lintu, Suurta yötä päin). 1970-lukulaisen progen perintöön kumartaa pelkistetyimmillään kymmenminuuttinen Olkoon täysi sinun maljasi. Rönsyilevässä kokonaisuudessa on kyse ennen kaikkea omien rajojen kokeilusta.

Luomisen vapaudesta kumpusi yhtyeen uran komeimpia taiderockluomuksia. Hectorin Herra Mirandosta (1973) äänimaailmaltaan referoiva Pelon enkeli rakentuu aavemaisen syntetisaattori- ja lauluefektin varaan, kunnes keskiosan runnova riffi tuo kappaleen lähemmäksi tutumpaa CMX-ilmaisua. Yhtä lailla Baikonurin sofistikoitunut salaperäisyys, Myrskyn ratsujen kaihoisa gootti-iskelmä, Tähdet sylissään -kappaleen outron nostattava kuorosovitus tai Tuonen linnun hauras apeus kertovat levyn musiikillisesta rikkaudesta. Raskaita riffejäkään ei ole unohdettu, mutta ne antavat kouristelevuudessaan tärkeän lisämausteen monipuolisiin sävellyksiin. Sovituksissa on annettu maltillisesti tilaa tyylikästä taustaa maalaaville koskettimille. Kaiken kruunuksi A.W. Yrjänän lyriikat kohosivat vuosituhannen vaihteessa taiteelliseen huippuunsa, jossa kyse ei ollut sivistyssanoilla ja latinankielellä snobbailusta, vaan kommunikatiivisesta suhteesta kuulijan ja taiteilijan kesken. Runouteen verrannollisia rock-tekstejä ihmisille, joilla on halu ymmärtää muutakin kuin kertakäyttöistä sanahelinää.

"Keltaisena aamuna
tämän kaltaisena aamuna
kun huoneeni on kuollut, ikkuna sokea silmä vain
juuri ylle asetellut vaatteet kovin väsyneet
ja kynä tylsä, lyhyt
käden jälki hataraa
niin usein petin itseni
liian monesti kaikki muut
liian usein pidin elämään halpana syntymälahjana"

CMX:n Rautakantele oli sijalla 43.

22. Shadowplay: Touch & Glow

(Sonic Records, Suomi 1988. Ei kreditoitua tuottajaa)

On olemassa yhtyeitä, joille kulttibändin viitta kehkeytyy keinotekoiseksi taakaksi syyttä suotta, ja kuten hyvin tiedetään, on koko termi kokenut niin pahan inflaation, että joillekin pelkkä sanan kuuleminen aiheuttaa ymmärrettävästi ihottumaa ja ennakkoluuloja. 1980-luvun alussa perustetun, Joy Divisionilta nimensä ottaneen Shadowplayn tapauksessa ollaan kuitenkin loppuunkulutetun termin etymologisilla juurilla. Helsinkiläisyhtye kun sattuu olemaan suomalaisen vaihtoehtomusiikin vaietuin suuruus.

Aktiivisimmillaan 1980- ja 90-luvuilla Shadowplayn monipuolisuus oli sen merkittävin valttikortti. Yhtyeen kolmella albumilla (Touch & Glow (1988), Eggs & Pop (1993) ja Raw Powder (1997)) yhdistyivät niin urbaani postpunk, savuinen jazz-tunnelmointi ja tummasävytteinen, usein glam-mausteinen indierock. Yhtye ei halunnut lokeroitua sen enempää niittitakkiseksi jazzbändiksi tai punkkareiksi tyylikkäissä puvuissa, vaan esiintyi luontevasti molempina, jos kappaleet niin vaativat. Musiikillisesti yhtyeen persoonallisen selkärangan muodostivat Hande Virkin pystybasso ja Marco Kososen savuisen kapakkafiiliksen esiin puhaltava trumpetti. Tämän ylle oman panoksensa ankkuroivat niin Mustasta Paraatista kuin Nolla Nolla Nollastakin tuttu punk-rumpali Ykä Knuuttila ja muinoin jo Ratsiassa kosketinsoittajan tontilla seissyt, nosferatumainen pianisti/vokalisti Brandi Ifgray. Jälkimmäisen jäljittelemätön, lakoninen laulutyyli ja kansi auki soitettu piano hallitsevat Shadowplayn parhaimmissa kappaleissa orgaanista ja akustista kokonaiskuvaa, jolle vastapainon luo Timo Vikkulan särökäs kitara.

Taivaallisen debyyttisinglen (Night Porter, 1985) ja eponyymin (Shadowplay, 1986) vinyyli-EP:n jälkeen Shadowplay valmistautui huolella esikoispitkäsoiton julkaisuun. Indie-levymerkki Sonic Recordsin julkaisema Touch & Glow avasi kuulijoille yhtyeen pinnan alla kyteneen aggressiivisuuden, romantiikan nälän ja ketjupolttamiseen innoittaneen melankolian. Kevyiden ja sysimustien tunnelmien vaihtelussa säilyi kuitenkin ihailtava balanssi. Looking at the Treesin ja Kingdom Gonen täydellinen pop-briljanssi saattoi vaihtua mestarillisen Gang of Four -coverin (Damaged Goods) myötä Feel the Nightin ja Cock and Cunt Playn ärhäkkään purkausrockiin. Rathole ammensi groovaavan rytmikkyytensä murheellisuudesta, Spiral Staircase tarjosi kävelevän basson tahdittaman psykopaniikin ja Repulsion sitoi kuulijan klaustrofobiseen ahdistavuuteen. Mutta Touch & Glow ei olisi ollut oma itsensä ilman levyn päättävää biisikaksikkoa Ashtray ja Like That. Nokturnimainen Ashtray sopii pianoballadina boheemielämän oodiksi (My chin drops into my gin) ja Like That päättää levyn koskettavaan onnettoman rakkauden etsintään.

Nuoruuden loistossaan Shadowplay oli sekä dekadentti että tuskallisen tarkasti kauneudesta kiinnipitävä yhtye. Tämä kaikki henkilöityi karismaattiseen ja kiehtovan arvoitukselliseen laulaja Brandiin, josta tuli eräänlainen Suomen Morrissey - tyylikkään älykkyyden ja epävarman seksuaalisuuden vastahakoinen soihdunkantaja.

23. Nirvana: MTV Unplugged in New York

(DGC, Yhdysvallat 1994. Tuottajat: Scott Litt, Alex Coletti & Nirvana)

Määritellessäni aution saaren levyjen pelisääntöjä eivät kokoelma- tai livelevyt olleet listalle tervetulleita. Yksi poikkeus on kuitenkin sallittava, sillä grungen ruumiillistuma Nirvana ylsi joutsenlaulullaan uransa komeimpaan suoritukseen. Marraskuussa 1993 Music Televisionin Unplugged-sarjassa televisioidussa konsertissa yhtye riisui musiikistaan angstisen metelin ja tukahdetusta vihasta kumpuavat kitarapurkaukset. Jäljelle jäi haikea kauneus, folkmaisen pelkistetyt melodiat ja Kurt Cobainin paljas tulkinta, jota taustoittivat erinomaisesti Krist Novoselicin ja Dave Grohlin lisäksi kitaristi Pat Smear, sellisti Lori Goldston sekä Meat Puppetsin vierailevat veljekset Cris ja Curt Kirkwood. MTV Unplugged in New York -nimeä kantava levy ilmestyi noin puoli vuotta Cobainin itsemurhan jälkeen loppusyksystä 1994.

Akustisesta levystä tekee persoonallisen ja vahvasti tunteisiin vetoavan kuuntelukokemuksen Nirvanan taito käsitellä cover-lauluja. David Bowien varhainen The Man Who Sold the World -kappale (1971) on Nirvanan tulkitsemana ylivertainen suoritus, yksi kaikkien aikojen cover-tulkintoja eikä kappaleen morbidista tunnelmasta jää mikään epäselväksi ("I thought you died alone / a long long time ago"). Taakse eivät jää myöskään Meat Puppetsilta lainatut tunnelmapalat Plateau, Oh Me ja Lake of Fire, joihin yhtye puhaltaa hartaan tunnelman kuin leirinuotiolla istuen. The Vaselinesin vaihtoehtopala Jesus Doesn't Want Me for a Sunbeam ja Leadbellyn juureva Where Did You Sleep Last Night antavat hauraalle levylle sopivan annoksen karheutta. Nirvanan omasta tuotannosta komeimmin unplugged-käsittelyyn taipuvat Bleach-levyn (1989) About a Girl, Nevermindin (1991) On a Plain ja Something in the Way sekä In Uteron (1993) All Apologies.

Unplugged-keikka oli aikoinaan vähällä jäädä toteutumatta. Kontroversaali Music Television ei ollut tyytyväinen bändin kutsumiin vierailijoihin eikä settilistaan, joka Come As You Area lukuunottamatta hylkäsi yhtyeen singlehitit ja encoret. Oman kiistansa aiheutti myös Cobainin vaatimus koristella studio hautajaiskukin ja kynttilöin.

All in all is all we are.

Nirvanan Nevermind oli sijalla 71.

24. The Cure: Faith

(Fiction/Polydor, Englanti 1981. Tuottajat: The Cure & Mike Hedges)

Jos aution saaren julmissa säännöissä sallittaisiin vain yhden artistin/yhtyeen matkaseura, olisi valintani säälimättömyydessäänkin lopulta helppo. Sen verran vahvan, elämän mittaisen jäljen ikonisen Robert Smithin liidaama The Cure on allekirjoittaneeseen tehnyt. Ensikosketuskin on jäänyt vahvaksi muistijäljeksi tajuntaan. Elettiin vuotta 1992, olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kun kotiin palattuani löysin minua seitsemän vuotta vanhemman veljeni The Curen mustahuulitaivaasta Lullaby-videon (1989) ääreltä. Näky hämähäkeistä ja Robert Smithin vahvasti meikillä tuhrituista kasvoista pimennetystä olohuoneessa ei jättänyt rauhaan. Tätä parannuskeinoa oli saatava lisää.

The Cure matkasi levytysuransa ensimmäisen olympiadin aikana jälkipunkin sähköisistä maisemista kohti introverttia melankoliaa ja goottilaiseksi määriteltyä synkkää paatosta, joka sai tarvittavan lisävärinsä Smithin arvoituksellisesta romantiikan tajusta. Debyytti Three Imaginary Boys (1979) oli ajalleen melko tyypillinen pelinavaus, jossa yhdistyivät niin Buzzcocksin kuin The Sex Pistolsinkin punk-henkisyys. Seventeen Seconds (1980) esitteli lyhyessä ajassa rivinsä uudistaneen ryhmän, tunnelmallisen syntetisoidun ja minimalistisin keinoin syvennetyn, synkemmän äänimaailman. Basson varteen vaihtunut Simon Gallup muutti olennaisesti yhtyeen soundin ja kosketinsoittajaksi yhtyeeseen liittynyt Matthieu Hartley toi uudistuneeseen yhtyeeseen eteerisyyttä.

"Gloom and doom" -trilogian keskimmäinen osa Faith (1981) otti merkittävän askeleen kohti lohduttomuutta ja epätoivoa, mutta samalla sen synkässä tunnelmallisuudessa oli (ja on yhä) surumielistä kauneutta. Pitkäsoiton sumuista Bolton Abbeytä kuvaava kansi on jo itsessään paljon puhuva. Goottilaisen tummanpuhuvan albumin runolliset lyriikat kertovat uskon puutteesta, ahdistuksesta ja läheisen kuoleman kohtaamisesta. Vahvasti tunnelmallisen albumin atmosfääriä sekoittavat sopivissa määrin raivokas Doubt ja singlejulkaisu Primary, jotka samalla muistuttavat yhtyeen punk-juurista. Mervyn Peaken romaniin pohjautuva The Drowning Man ja myöhemmin Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuvastakin (2006) tuttu All Cats Are Grey nousevat kappaleiden parhaimmistoon. Myöhemmin yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kuusikielisen basson käyttö vakiintui nimenomaan Faithin myötä.

Henkisesti uuvuttavan kiertueen päätyttyä yhtye siirtyi suoraan studioon tekemään neljättä pitkäsoittoaan Pornography, joka päihteiden ja ristiriitojen kärjistämien levytysvaiheiden jälkeen ilmestyi vappuna 1982. Seventeen Secondsilta alkanut matka pimeyden ytimeen päätyi ääripisteeseensä Pornographyllä, joka on tunnelmaltaan raskas ja julma, sanoituksiltaan aggressiivinen ja masentuneisuudessaan jo psykoottinen albumi. Tunnetulla "It doesn't matter if we all die" -tekstikohdalla alkavasta levytyksestä on tullut ajan myötä monien Cure-entusiastien suosikkialbumi. Alkuperäisrumpali Laurence "Lol" Tolhurstin vajavaisten soittotaitojen johdosta levyn rumpusoundista tuli monotonisen kolkko, mutta käytännön seikkojen johdosta valittu tyyli osoittautui napakkuudessaan osuvaksi juuri Pornographyn sysimustaan tunnelmaan. Albumin ilmestymisen jälkeen trio Smith-Tolhurst-Gallup suuntasi kuluttavalle kiertueelle, jonka loppumainingeissa The Cure lakkasi hetkellisesti olemasta.

25. Editors: The Back Room

(Kitchenware/Fader Label, Englanti 2005. Tuottaja: Jim Abbiss)

Kun birminghamilaisen Editorsin The Back Room ilmestyi heinähelteiden keskelle kymmenen vuotta sitten, oli tuleva syksy musiikillisesti turvattu. Ostin levyn aikoinaan kuulematta siltä nuottiakaan pelkän kansikuvan ja brittiläisestä rock-mediasta kantautuneiden mairittelevien arvioiden perusteella. Enkä totisesti pettynyt, vaikka irvileuat pitivätkin nuorta yhtyettä Joy Divisionin jalanjälkiä turhan tarkkaan seuraavana postpunk-yhtyeenä.

Vuosikymmen myöhemmin on ilo todeta, että siinä missä lähes kaikki muut 2000-luvulla esikoislevynsä julkaisseet Editorsin genretoverit ovat joko lopettaneet tai vaihtaneet taajuutta kohti stadioneita, on baritonimaisen laulusolisti Tom Smithin johtama yhtye tehnyt viisi laadukasta, mutta bändiä ilahduttavan eri suuntiin vienyttä albumia.

Debyyttialbumillaan yhtye oli pelkistetyimmillään postpunk-genren edustaja. Lakonisilla lauluilla, maalaavilla ja äkkiväärän sähäköillä kaikukitaroilla, sinnikkään kantavilla bassomelodioilla ja kiihkeillä rumpusoundeilla saatiin aikaan intensiivinen kuuntelukokemus. Moniin aikalaisiin nähden Editorsin soundi oli kolkompi, kirpeämpi ja 1980-lukulaisittain kuulaampi. Synkkäsävyisen postpunk-draaman keskeltä ei puuttunut tarttuvuutta, siitä pitivät huolen niin Munichin, Fingers in the Factoriesin kuin Bulletsin hetkessä räjähtävä nopeatempoisuus.

Editorsin An End Has A Start oli sijalla 55.

26. Echo & the Bunnymen: Ocean Rain

(Korova, Englanti 1984. Tuottajat: Echo & the Bunnymen, Gil Norton & Henri Loustau)

Liverpoolin "Another Fab Four" eli Echo & the Bunnymen oli postpunkin monipuolisesta bändijoukkiosta yksi kunnianhimoisimpia ryhmiä. Yhtyeen neljäs pitkäsoitto, sinfoninen Ocean Rain (1984), tähtäsi korkeammalle kuin mistä useammat aikalaisbändit osasivat haaveillakaan. Levyn ilmestyessä yhtyeen vokalisti Ian McCullouch mainosti albumia kaikkien aikojen parhaana. Uransa luovinta kautta eläneen yhtyeen itseluottamus oli ihailtavalla tasolla.

Ocean Rainilla Echo & the Bunnymen korvasi yhtyeen aiemmilta levyiltä tutun kolkkouden lämpimällä romanttisuudella, keventämättä yhtyeelle tyypillistä tummanpuhuvuutta. Dramaattisella levyllä (jota entisestää korosti Martyn Atkinsin suunnittelema kansitaide) Bunnymenit eivät aristelleet sovituksellisissa tai soitannollisissa ratkaisuissa. Pete de Freitasin pehmeä vispilärumputyöskentely ja Adam Petersin orkesterisovitukset loivat tunnelmavaihteluilla jylhyyttä. Samalla kuitenkin yhtye onnistui kirjoittamaan uransa briljanteinta kitarapoppia Seven Seasin, Silverin ja Crystal Daysin muodossa.

Albumin pysäyttävin kappale on kuitenkin Bunnymenin Love Will Tear Us Apart, esilynchmäisen tunnelmallisuuden taidonnäyte The Killing Moon, jossa McCulloch eläytyy siinä määrin kertojan rooliin, että hän todella tuntuu uskovan kohtalokkaan voimaballadinsa vääjäämättömästi etenevään draamankaareen. Death is in Love With Us.

Echo & the Bunnymenin Heaven Up Here oli sijalla 77.