8. New Order: Technique

(Factory, Englanti 1989. Tuottaja: New Order)

Ensikosketuksen elämän tärkeimpiin yhtyeisiin muistaa aina. Elettiin juhannusaattoa 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisenkaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video (1987).

Surusilmädiscon kantateokseen, True Faithiin tultaessa New Order oli luomisvoimansa huipulla. Single toisensa jälkeen yhtye oli tuottanut kappaleita, jotka paitsi toimivat tanssilattialla, saivat myös sydämen pakahtumaan (Bizarre Love Triangle, The Perfect Kiss). Joy Divisionin perintö kuului taustalla poispyyhkiintymättömänä alakulona, vaikka samalla yhtyeen euforinen syntikoiden ja rock-soittimien fuusio olikin liki täydellistä pop-musiikkia.

Technique-albumia (1989) työstäessään New Order vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan. Välimerellisen saaren he ottivat omakseen jatkuvan juhlinnan muodossa, jossa muotihuume ekstaasi toimi luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasivat yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.

Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät kitaravetoiset pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä teinipojalta kuin aina ennenkin.

Matka Joy Divisionin masentuneesta postpunkista modernin konemusiikin äärelle täydentyi albumin ensisinglellä, Fine Timella (1988), joka kaikessa tanssittavuudessaan on puhdasta Madchesterin ilotulitusta. Samalla linjalla jatkanut Round and Round esitteli uudistuneen New Orderin sähköisimmillään. Briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco löytää kvartetin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkistelevyydessään ehkä yhtyeen kaunein yksittäinen kappale. Musiikillisen mielenmaisemani keskeisiä kivijalkoja.

New Orderin 1980- ja 90-luvun taitteen singlet johdattivat yhtyeen luovuuden lakipisteeseen, joka pitkäsoittomitassa mestarillinen Technique minulle edustaa. Sen jälkeenkin New Order on toki tehnyt hyvää musiikkia, paljonkin (Republic (1993) on esimerkiksi suotta parjattu), mutta jotakin pitkäjännitteisestä luomisvireestä katosi Factoryn konkurssin myötä. Ehkä se oli nuoruus?

New Orderin Low-Life oli sijalla 62.

9. The Cure: Kiss Me Kiss Me Kiss Me

(Fiction, Englanti 1987. Tuottajat: David M. Allen & Robert Smith)

1980-luvun puolivälissä eksentrisen Robert Smithin johtama The Cure oli noussut jo kansainvälisille hittilistoille briljantilla ja salakavalan iskevällä vaihtoehtopopilla (Close to Me, Inbetween Days, The Lovecats), mutta albumimitassa yhtye ei ollut unohtanut melankolista pohjavirettään. The Head on the Door (1985) on tästä oppikirjaesimerkki, sillä The Smithsin The Queen is Deadia (1986) lukuun ottamatta ei melodinen kitarapop ole yhdistynyt haikeaan pessimismiin niin tehokkaasti. Siinä missä The Cure oli jälleen parhaimmillaan eeppisessä itsesäälisynkistelyssä (Sinking) avasi The Head on the Door musiikillista ilmaisua yhä enemmän myös elektronisesta ilmaisusta ammentavalle leikkisälle popille (The Baby Screams, Screw, Six Different Ways).

The Head on the Doorin globaali menestys loi varmasti päihteisiin mieltyneelle brittiyhtyeelle paineita, mutta tuplavinyylinä ilmestynyt Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987) vapautti The Curen yhä laajenevaan musiikillisen kaleidoskooppiin. Psykedelia oli kuulunut Robert Smithin mielenmaisemaan jo lyhytaikaiseksi jääneen The Gloven (Blue Sunshine, 1983) päivistä alkaen, mutta The Curen mittakaavassa Kiss Me Kiss Me Kiss Men yksi pääraaka-aineista oli psykedeelisten vaikutteiden lisääminen kaikkivoipaisimmillaan olleen yhtyeen sointiin.

Albumia edeltänyt single Why Can't I Be You? enteili jo vauhdikasta pop-sikermää, jota omilla tahoillaan jatkoivat iki-ihana, romanttisen kitarapopin mestariteos Just Like Heaven, unenomainen Catch sekä funk-kitaralla riemastuttava irtiotto Hot Hot Hot!!! Nimenomaan Just Like Heavenissa kiteytyi tarkkaan kaikki 1980-luvun brittikitarapopin klassisimmat ja hienoimmat piirteet, että se oli jo syntyessään liki klassikko, valmis ja täydellinen.

Kokonaisuutena Kiss Me Kiss Me Kiss Me on kimurantti, mutta jykevä ja jylhä kokoelma angstia (The Kiss, Shiver and Shake, Fight), itkettävän romanttista kaihoa (One More Time, A Thousand Hours), aurinkoista kepeyttä (The Perfect Girl) ja näiden eri vaikutteiden seasta kuulijan tajuntaa laajentavia tunnelmapaloja (The Snakepit, If Only Tonight We Could Sleep). Albumin kautta The Head on the Doorin aikana omaksuttu pop-resepti vietiin huippuunsa, jolloin tuloksena syntyi ehkä hitusen liian pitkä ja kiistatta rönsyilevä, mutta ehkä epätäydellisyydessään juuri niin ihastuttava albumi. Ehta aution saaren soundtrack.

The Curen Faith oli sijalla 24.

10. The National: Boxer

(Beggars Banquet, Yhdysvallat 2007. Tuottaja: Peter Katis & The National)

Pop-entusiastille palkitsevimpia tilanteita ovat ne hetket, jolloin eteen ajautuu albumi, joka hiljalleen nakertaa tiensä tajuntaan, jää sinne lopulta alivuokralaiseksi ja jättää ikuiset muistijäljet. Brooklyniläisen The Nationalin henkilökohtaisesti vallankumouksellinen Boxer on minulle (toistaiseksi) 2000-luvun paras ulkomainen albumi ja teos, jonka elinvoimaisuutta piti lähteä todistamaan aina ulkomaita myöten.

Tummasävytteisen indierockin ja postpunkin uudentulemisen välimaastosta itsensä löytänyt yhtye osoitti neljännellä pitkäsoitollaan olevansa paitsi kipeän koskettava, haikeaviritteisen nostalginen myös dekadentin runollinen ja rehellinen samanaikaisesti. Boxer hurmasi vähäeleisellä charmillaan, jonka laajassa äänikuvassa lämpimästi mouruavat särökitarat, rapea rummutus, levolliset jouset ja puhaltimet tarrasivat Matt Berningerin abstraktin kirjallisiin teksteihin täydellisesti. Biisiensä rytmisellä poljennolla The National huokuu postpunkin kohtalokkuutta, mutta haikeimpien kappaleiden kauneus palauttaa kuulijan lähes meditatiiviseen tilaan. Viiltävimpään postpunkiin pesäeroa tekee myös The Nationalin inhimillinen, punaviinin tahrima lämpö.

The Nationalin päällimmäiseksi tunnusmerkiksi nousee Berningerin syvä baritoniääni ja laiskuudessaan vetelyyttä hipova laulutapa. Hetkittäin tuutulauluja muistuttavat tulkinnat pysäyttävät rauhallisuudessaan. Yhtyeen mielikuvituksekkaiden sovituksen ja hetkittäin pakahduttavan tunnelatauksen kautta Fake Empiresta, Squalor Victoriasta ja Slow Showsta tuli ilmestymisvuosikymmenensä keskeisiä tunnussäveliä.

“Turn the light out say goodnight, no thinking for a little while”

The Nationalin Trouble Will Find Me oli sijalla 90.
Alligator sijalla 52.

Kymmenen (syyttä) rannalle jäänyttä

Ennen kuin aution saaren levyissä edetään maagisen kymmenen selvittämiseen, on aika katsastaa pinnan alle. Tässä kymmenen (syyttä) rannalle jäänyttä levyä (luonnollisesti kronologisessa järjestyksessä):

The Sisters of Mercy: Floodland (Merciful Release/WEA, Englanti 1987. Tuottajat: Larry Alexander, Andrew Eldritch & Jim Steinman)
1980-luvun puolivälin jälkeen The Sisters of Mercy muuttui keulahahmonsa Andrew Eldritchin diktatuuriksi. Vielä jylhällä Floodlandilla (1987) tuo konsepti ylsi sankaritekoihin. Driven Like the Snow'n ja Floodin (osat 1 ja 2) kaltaisissa tunnelmapaloissa synkkyys sai uuden kasvualustan. Lucretia My Reflection ja This Corrosion toimivat taas tienviittana vuosikymmenen lopun goottirockille. "Fuck Me and Marry Me Young"

The Sisters of Mercyn First and Last and Always oli sijalla 57.

Nirvana: In Utero (DGC, Yhdysvallat 1993. Tuottajat: Steve Albini & Scott Litt)
Nirvanan viimeiseksi studiolevyksi jäänyt In Utero (1993) on armoton ja vihainen jatke Nevermindin (1991) megamenestykselle. Ristiriitaisessa maineessa olevalla levyllä yhtye esiintyi rosoisena ja melodioiltaan epätasaisen vaappuvana kuin täsmällisenä irtiottona kaupallistetun grunge-liikkeen ennakko-odotuksista. I hate myself and I want to die -työnimellä tehdyllä levyllä Kurt Cobain paljasti hauraat ja väsyneet kasvonsa, mutta ihan vailla ironiaa ei tämäkään aggressiivisimmillaan huutoterapiaan ulottuva täsmäisku jäänyt ("Teenage angst has paid off well, now I'm bored and old").

Nirvanan Nevermind oli sijalla 71.
MTV Unplugged in New York sijalla 23.

Depeche Mode: Ultra (Mute, Englanti 1997. Tuottaja: Tim Simenon)
Kuoleman porteilla käyneen Dave Gahanin selvittyä huumeaddiktiostaan kokosi Depeche Mode huojuvat rivinsä uudelleen Ultra-levylle (1997). Bomb the Bassista tutun Tim Simenonin tuottamalla levyllä yhtyeen konesoundiin tuli jykevyyttä bassovoittoisen äänimaailman myötä. Usealla instrumentaaliraidalla höystetty, jopa triphopahtava levy jäi ilmestyessään edeltäjiään vähemmällä huomiolle, mutta sisälsi näyttöjä Depeche Moden vahvasta elinvoimaisuudesta (Sister of Night, The Love Thieves, Barrel of a Gun, Home). Hajoamisen partaalla olleella yhtyeellä olikin vielä toinen elämä edessään...

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion oli sijalla 16.
Violator oli sijalla 3.

Varjo: Kuka korvaa poistetun sydämen? (Futurecords, Suomi 2000. Tuottaja: Jani Heimala & Varjo)
Heinolan The Curen kajalilla tuhrittu debyyttialbumi oli murrosiän orastavassa ahdistuksessa rypevälle nuorukaiselle keskeinen levy. Ennen kaikkea se osoitti, että suomen kielelläkin on mahdollista tehdä surumielisen gootahtavaa kitarapoppia. Varjon ansiosta tutustuin kotimaisen uuden aallon synkeämpään siipeen ja löysin heidän 80-lukulaiset innoittajansa: Mustan Paraatin, Shadowplayn ja kumppanit. Nykykorvin Varjon esikoinen on toki hitusen naiivi ja tuotannollisesti hapuileva, mutta sydänsurujen patetia on aina ajatonta.

Varjon Paratiisissa oli sijalla 42.

Office Building: Across the Sleeping Seas (Aisti Records, Suomi 2001. Tuottaja: Janne Laurila)
Janne Laurilan (itku)herkät folkballadit koskettivat Office Buildingin esikoisella To See Only Shadowsilla (2000). Vuotta myöhemmin ilmestynyt, tyylikäs Across the Sleeping Seas (2001) laajensi musiikillista palettia rockimpaan suuntaan, satunnaisten proge- (Like A Feather) ja country-vaikutteiden (All Roses) kautta. Laurilan korkea ja kirkas ääni toimii tienviittana kohti tummaa ja tupakansavuista melodraamaa. Pekko Käpin viulu virittää tunnelmaa myös kohti kansanmusiikkia.

Placebo: Sleeping With Ghosts (Virgin/Hut, Englanti 2003. Tuottaja: Jim Abbiss)
Androgyynin Brian Molkon johtama Placebo oli aution saaren levyjen suhteen hitusen epäonnekas. Angstirockillaan menestystä niittäneellä yhtyeellä riittää lukuisia itselleni tärkeitä single- ja albumiraitoja (Black-Eyed, Special K, Without You I'm Nothing...) , mutta ehyet albumikokonaisuudet ovat harvinaisempia. Sleeping With Ghostsilla (2003) Placebo oli parhaimmillaan - surumielinen ja ahdistunut, mutta ei täysin vailla lohtua.

Mogwai: Happy Songs for Happy People (Play It Again Sam/Matador, Skotlanti 2003. Tuottaja: Tony Doogan)
Postrockin keskeisiin avantgardisteihin lukeutuva Mogwai oli Mogwai Young Teamista (1997) Mr Beastiin (2006) minulle relevantti ja kiintoisa yhtye. Happy Songs for Happy Peoplella (2003) yhtyeen orkestroitu rock sai pehmentäviä elementtejä piano- ja selloinstrumentaatiosta ja äänivallisinfoniatkin kuulostivat hetkittäin jopa lempeiltä.

Ultramariini: Juuri ja juuri olemassa (M.Dulor, Suomi 2003. Tuottaja: Ultramariini)
1990-luvun lopulla perustettu Ultramariini oli omalta osaltaan tekemässä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suomenkielisestä rockista olennaisesti viehättävämpää. Hienolla debyyttilevyllä Juuri ja juuri olemassa (2003) ja sitä seuranneella Kevään ja kesän tähtikuvioita -albumilla (2005) sujuva suomenkielisyys kohtasi onnistuneesti brittiläiseen pop-perinteeseen nojaavan dramaattisen kitarapopin. Parhaimmillaan Ultramariini yhdisteli maalailevia kosketinkuvioita mahtipontiseen indiepoppiin ja hämmensi keitoksen kaihoisalla nostalgialla.

Viola: Tearcandy (If Society, Suomi 2004. Ei kreditoitua tuottajaa)
Viola oli suomalaisen indie-kentän piristysruiske "nolkytluvulla", vaikka usein alakulotettuja tunnelmia tarjosikin. Yhtye aloitti vahvasti The Cure -vaikutteisena goottipop-yhtyeenä, mutta muuntui myöhemmin elekronisesti pirskahtelevaksi, mutta surusilmäisyytensä säilyttäneeksi discoduoksi. Yhtyeen esikoisalbumilla (Tearcandy, 2004) discovaikutteet olivat vielä marginaalissa, sillä kvartettimuotoinen Viola oli ennen kaikkea melankolinen vaihtoehtobändi, eräänlainen New Orderin, The Curen ja Mew'n kotikutoisesti, mutta sympaattisesti summaava tuohivirsuversio.

Interpol: Antics (Matador, Yhdysvallat 2004. Tuottaja: Interpol & Peter Katis)
Debyyttilevyllään Turn on the Bright Lights allekirjoittaneen polvilleen saattanut Interpol onnistui toisella albumillaan luomaan edeltäjäänsä hittivetoisemman postpunk/indie-potpurin. Evil, Narc, Slow Hands ja C'mere osoittivat, ettei periolemukseltaan synkästä ja riutuvasta postpunkista ammentavan musiikin tarvitse hiilikopioida kantaisiensä depressiivistä muotokieltä.

Interpolin Turn on the Bright Lights oli sijalla 11.