40. Hector: Kadonneet lapset

(Love Records, Suomi 1978. Tuottaja: Hector)

1970-luvun lopun lama ja maaltamuutto iskivät lujaa Kekkosen ajan Suomessa. Autioituvilta maaseuduilta siirryttiin kaupunkeihin paremman elämän toivossa ja rohkeimmat suuntasivat Ruotsiin korkeammasta elintasosta haaveillen. Nuorisotyöttömyyden aikana punk antoi modernille protestilaululle äänen. Näihin tunnelmiin vasta kolmekymppinen, mutta jo varsin merkittävän uran luonut Hector pohjusti Kadonneet lapset -albumin. Sosiaalipolitiikka ja yhteiskunnalliset teemat eivät suinkaan olleet muusikolle vieraita, olihan hän käytännössä käsitellyt valtasuhteita jo debyyttisinglestään (Palkkasoturi, 1965) asti. Tietyn yhteiskunnallisen tarkkailun kulminaatio oli ollut jo progressiivinen Liisa Pien (1975), jolla Hector antoi kasvot vasemmistolaisaatteen hylänneelle Lions-ladylle.

Kadonneilla lapsilla Hector käytännössä läpileikkasi ikäluokat nuorista (Palellaan yhdessä) aina sotaveteraaneihin (Tuntematon sotilas) saakka. Samalla syntyi levy, joka on teemoiltaan yhtä aikaa aikaansa sidottu että yhä (valitettavan) ajankohtainen. Viisaasti Hector jätti tällä levyllä väliin perisyntinsä, väkinäisen huumorin, ja keskittyi vahvaan, paikoin jopa vereslihaiseen tulkintaan ja synkkiin tunnelmiin. Hasse Wallin ja Antero Jakoilan riipivät kitarat maustoivat levyn folkin ja rockin raaempisointiseksi kuin mitä aiemmin oltiin Hectorin levyillä totuttu kuulemaan.

Käännöstekstit ja omat sävellykset vuorottelevat harkituin vedoin. Esimerkiksi Al Stewartin upea Year of the Cat taipuu Hectorin kynästä tunnelmallisen svengaavasti Kissojen yöksi, kun taas Shawn Phillipsin She Was Waiting for Her Mother sodanlietsontaa tuskailevaksi purkaukseksi Käenpoika (Laulu fasismista). Levyn pysäyttävimmät kappaleet kuullaan heti kättelyssä. Vahvasti omaelämäkerrallinen Tuulisina öinä ja italialaisesta käännöskappaleesta (Io me ne andrei) kotiutettu Kadonneet lapset luovat kivijalkaa Hectorin vaikuttavimmalle tuotannolle.

41. Joose Keskitalo: Kaupungit puristuvat puristimissa

(Helmi-levyt, Suomi 2006. Tuottaja: Arwi Lind)

"Nuoruus on kuulemma elämän parasta aikaa, miten helvetin vaikeaa se on sitten vanhana?"  toteaa Timppa Mikko Niskasen legendaarisessa nuorisoelokuvassa Käpy selän alla (1966). Tuohon ajatukseen oli helppo yhtyä, kun oli Ristoa lainatakseni 22 ja down. Keskivaikean masennuksen oireiden täyttyessä yksi kerrallaan ruokin depressiotani suomalaisella musiikilla, joka ei paljon lohtua tuonut. Hectorin Kadonneet lapset, Loirin Eino Leino -synkistelyt, Kasevan Tyhjää, Juicen Kuumaa tuhkaa, Leevi and the Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa... Jatkanko? Yhteenkään näistä en suhtautunut ironisesti vaan imin kappaleiden alakuloisen patetian itseeni kuin sieni.

Uskonnollisista piireistä trubaduurimaiseksi kulttinimeksi nousseen Joose Keskitalon toinen albumi Kaupungit puristuvat puristimissa (2006) ilmestyi synkkien tulevaisuusnäkymieni keskelle. Ei sekään liiemmin lohtua tuonut, mutta sainpahan marinoida raskasmielisyyttäni Keskitalon tarjoamassa vertaisryhmässä. Musiikillisesti Keskitalo tarjosi folkiin kallellaan olevan, lo-fi-sointisen, romuluisen ja karhean matkan herkkyyden tuolle puolle.

Kaupungin puristuvat puristimissa vaatii täydellisen keskittymisen, sillä antautuessaan jokainen levyn kappaleista imeytyy kuulijaansa kiinni. Artistin rujot tarinat elämän kolhimista (anti)sankareista eivät olleet satiirisia muotokuvia tai etäännytetyn humoristisia tulkintoja sivukujilta, vaan pikemmin inhorealistisen aitoja. Kappaleiden haavoittuneisuutta tuntui korostavan entisestään Keskitalon varovainen, etäinen laulutyyli. Sen koommin musiikillisesti kuin lyyrisestikään Keskitalo ei (toistaiseksi) ole tätä saavutustaan ylittänyt.

"Kun kaupungit puristuvat puristimissa
ja asfalttisyöpä leviää
ois' hyvä aina muistaa vaikka hulluus minut suistaa
pian niin - minä rakastan sua

Lätäköt kuplivat kuplat tanssivat
tanssivat tanhujaan
jäätävät ikkunat jäävät kiinni
ne jäädyttävät sieluja"  

42. Varjo: Paratiisissa

(Futurecords, Suomi 2003. Tuottaja: Varjo)

Lapinlahden linnut totesivat oivaltavimman televisiosarjansa (Maailman kahdeksan ihmettä, 1990) osuvassa sketsissä, että Heinola on tyly kaupunki. 1990-luvulla tuosta vesistöjen piirittämästä teollisuuskaupungista tuli isovelinaapurinsa Lahden ohella yksi suomenkielisen rockin nousevia kehtoja. Varjon perustajajäsen Antti Lautala ennätti olla perustamassa punkin perinteestä inspiroitunutta Apulantaa, mutta jätti yhtyeen ennen varsinaista kaupallista läpimurtoa. Syynä olivat musiikilliset erimielisyydet, enkä ihmettele.

Varjossa heinolalaiset Antti Lautala, kitaristi Henry Waldén ja basisti Kaide Luukkonen operoivat suomenkielisen postpunkin ja vanhan koulukunnan goottirockin äärellä. Genren perinteisiin kuuluvasti konerumpu takoi rytmiikkaa yhtyeen ensimmäisillä ep-julkaisuilla (Ensinäytös (1998), Eilen klo 22:00 Luulin Löytäneeni Sen Oikean, Odotan Viimeistä Yötä (1999). Synkkään ja ahdistuneeseen postpunkiin lipui hiljalleen romanttisempia ja maalailevia piirteitä - rumpalikin inhimillistettiin Jaani Peuhun myötä. Kun yhtye julkaisi viisitoista vuotta (?!) sitten kajalilla tuhritun esikoispitkäsoittonsa Kuka korvaa poistetun sydämen? (2000) onnistui albumi viiltämään Robert Smithiä epätoivoisesti palvovan nuoren miehen kasvukipuilevaan sydämeen ikuisen jäljen. Varjon romanttisesti synkistelevä pop muistutti sopivassa määrin The Curesta, mutta mukana oli aimo annos vaikutteita suomenkielisen uuden aallon taitureilta (Päät, Noitalinna huraa!, Musta paraati). 

Varjon taival kulminoitui Paratiisissa-albumin (2003) melankoliseen kauneuteen, jolla viiltävä goottirock kohtasi komeimmillaan haikean taidepopin. Yhtye oli ottanut debyyttialbumin ajoittaisesta naiivismista opikseen ja latasi albumin tunnelman kypsemmäksi, joka heijastui myös tekstien osalta. Kappaleet olivat pelkistyneet, kontrastit jyrkentyneet ja kaiut entistäkin massiivisempia (kuunnelkaapa vaikka Curen Pornographyn (1982) monotonisesti takovia äänimaisemia kunnioittava Ole minulle sisko). Aikalaisarvioissa levy otettiin pääosin myönteisesti vastaan. Helsingin Sanomien arvostettu Ilkka Mattila (24.1.2003) kirjoitti albumin arviossa, että "voihkivien ahdistusrokkien sijaan on tullut enemmän hitaita, ilmavan hypnoottisia kappaleita, joita vokalisti Antti Lautala laulaa vähäeleisesti ja pehmeästikin."

Mikä tärkeintä, Varjon synkkyydessä oli myös toiveikkuutta, hyvänä esimerkkinä tästä Paratiisissa-albumin päättävä Ennen ja jälkeen hiljaisuuden, jonka hypnoottiseen aamuyön tunnelmaan on hyvä palata autiolla saarellakin.

43. CMX: Rautakantele

(Herodes/EMI, Suomi 1995. Tuottaja: A.W. Yrjänä)

1990-luku oli suomenkielisessä rockissa torniolaislähtöisen CMX:n vuosikymmen. Hardcore-punkin parissa aloittanut yhtye kypsyi levy levyltä kohti (progressiivis-)taiteellista huippuaan, joka määrittyi vahvimmin skitsofrenisen monipuolisella Auralla (1994). Kovin paljon taakse ei kuitenkaan jää bändin karismaattisen keulahahmo A.W. Yrjänän itsensä tuottama Rautakantele (1995), joka ilmestyi vain vuosi edeltäjänsä jälkeen. Rautakanteleella CMX kokeili yhä rajojaan, musiikilliseen kirjoon kun lukeutuivat niin kansanmusiikki (Yöllisiä), virret (Hiljaisuuteen), kuulas tunnelmointi (Veden ääri, Pelasta maailma, Päivälintu) kuin äkkiväärä ärjyntäkin (Palvonnan eleitä, Rautakantele). Perinteisten rock-instrumenttien sekaan uitettiin rohkeasti niin sopraanofoneja kuin kannelta.  Lap steelin -vedoin etenevää Talviunia voisi kuvailla CMX:n versiona eräämaacountrysta.

1990-luvun edetessä Yrjänän shamanistisista teksteistä tuli yhä vahvemmin CMX:n yksi määrittelevistä elementeistä. Käytännössä hän määritti yhdessä Jarkko Martikaisen kanssa suomalaisen rock-lyriikan tason uudelleen monitulkintaiseksi, älykkääksi sanataiteeksi.

44. U2: Achtung Baby

(Island, Irlanti 1991. Tuottajat: Daniel Lanois & Brian Eno)

The Joshua Treellä (1987) U2 löi viimeistään läpi globaaleilla levymarkkinoilla. Tasavahvan ja hittirikkaan albumin yleissointi nojasi mietteliääseen tummasävytteisyyteen, mutta ilman synkkäkatseista pessimismiä. Amerikkalaisen juurimusiikin perinteeseen sukeltaneella Rattle and Humilla (1988) megalomaniaan taipuvainen yhtye oli lähellä menettää kiinnostavuutensa. Näistä lähtökohdista katsoen moderni Achtung Baby (1991) yllätti kaikki - bändin itsensäkin (Bonoa lainaten "the sound of four men chopping down The Joshua Tree.").

Totaalisesti uusiutuneella soundilla U2 yhdisti vaikutteita niin industrialrockista kuin urbaanista konemusiikista, menettämättä kuitenkaan omaa kitararockiin pohjaavaa vahvuuttaan. Temaattisesti yhtye onnistui Achtung Babylla yhdistämään satiirin (Mysterious Ways, Even Better Than the Real Thing) ja tunteikkuuden (One) tavalla, johon jäljittelijät eivät ole pystyneet. Dublinissa sekä Berliinin legendaarisilla Hansa-studioilla äänitetyn albumin kiehtovimpiin kappaleisiin lukeutuvat improvisatorinen äänikollaasien tilkkutäkki Zoo Station sekä rouhealla glam-soundilla Depeche Moden synkiödiscosta kuulijaa muistuttava The Fly.

U2:n War oli sijalla 97.

45. Mercury Rev: Deserter's Songs

(V2 Records, Yhdysvallat 1998. Tuottajat: Dave Fridman & Jonathan Donahue)

Psykedeliaan (ja tajunnan laajentamiseen yleisestikin) viehtynyt Mercury Rev oli käytännössä hajonnut kaupalliseksi flopiksi osoittautuneen See You on the Other Side -levyn (1995) jälkeen. Jonathan Donahuen johtama yhtye päätti tehdä vielä yhden, kaupallisista paineista täysin riippumattoman levyn. Lopputulos Deserter's Songs (1998) on suloisessa haikeudessaan yksi viime vuosituhannen lopun kauneimpia albumeita.

Peräti viisi singleä poikineesta levystä tuli yhtyeen suureksi yllätykseksi menestys sekä kaupallisesti että taiteellisesti. Usein aavemaisessa, mutta lämminhenkisessä soundissa yhdistyivät flyygelitorvin ja pasuunoin höystetty keskiaikainen jazz, neopsykedelinen kamaripop sekä taiteellinen shoegazing. Ilmavaksi höysteeksi yhtye ei vierastanut herkkyyttä (Holes, Tonite It Shows), mutta house-vaikutteetkaan (Delta Sun Bottleneck Stomp) eivät olleet poissuljettuja. Uneliaan merkkiteoksen tähtihetkiin kuuluu myös The Funny Birdin kehosta irtaantumisen tunteen tarjoava outro.

46. The Sex Pistols: Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols

(Virgin, Englanti 1977. Tuottajat: Chris Thomas & Bill Price)

1970-luvun puolivälin jälkeen punkin maihinnousulta ei voinut välttyä. Kekkoslovakiassakin punk ja erityisesti pahamaineinen brittiyhtye The Sex Pistols herättivät huolestuneita puheenvuoroja. Antikliimaksiksi (joskin nykyään myös puhtaasti absurdin koomiseksi hetkeksi) nousi toimittaja Raija Forsströmin Helsingin Sanomiin toimittama ja usein siteerattu juttu "Parasta lapsille?". Forsström luonnehti Johnny Rottenin johtamaa The Sex Pistolsia rääväsuiseksi riiviölaumaksi ja totesi, että "yhtyeen tärkein 'soitin' on mekaaninen äänensärkijä, jolla syntyy räkäinen, kätkättävä ääni... Kenenkähän asia olisi estää moisten pääsy Suomeen - lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?"

Jo 1978 hajonneeksi todetun yhtyeen ainokaiseksi jääneen pitkäsoiton Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols arvo ei liiemmin ole laskenut vuosikymmenten saatossa, vaikka emobändin maine onkin ollut vähintään vaakalaudalla. Albumi kuuluu yhä rockin historian päräyttävämpien ja vallankumouksellisimpien debyyttilevyjen joukkoon. Holidays in the Sunin röyhkeällä rähinärockilla starttaava levy on rautaisimmillaan syystä kanonisoitujen punk-klassikoiden aikana: God Save the Queen, Anarchy in the UK ja Pretty Vacant saattavat hyvinkin olla parasta punkia koskaan. Yhä ja edelleen.

47. The Smiths: The Smiths

(Rough Trade, Englanti 1984. Tuottaja: John Porter & The Smiths)

The Smiths oli neljän jäsenensä, kitaristi/säveltäjä Johnny Marr, basisti Andy Rourke, rumpali Mike Joyce ja vokalisti/lyyrikko Morrissey, täydellistymä. Jos yksikin kvartetin palasista olisi ollut poissa, ei yhtyeen lyhyeksi jäänyt, mutta sitäkin laadukkaampi levytysura (1983-87) kuulostaisi niin briljantilta.

Pitkäsoittomitassa tarina alkoi eponyymillä debyyttialbumilla, jonka lopullinen versio äänitettiin kengännauhabudjetilla viidessä–kuudessa päivässä. Syy tähän oli, että levy-yhtiön pomo Geoff Travis ei ollut tyytyväinen ensimmäisen tuottajan kanssa äänitettyihin versioihin, joten hänen tilalleen palkattiin muun muassa BBC:n radiopuolella työskennellyt John Porter.

Ongelmallisista lähtökohdista huolimatta lopputulos on yksi kaikkien aikojen pop-debyytteja. Vinyylin A-puolen päättävästä (tosin alkuperäispainokselta puuttuvasta) This Charming Manista alkaa vastustamaton kitarapopin euforia. Yhtyeen kenties komein biisi Still Ill porautui täysi-ikäistymisen kynnykselle kipuilevaan nuoreen mieheen syvälle. "For there are brighter sides to life / And I should know, because I've seen them but not very often..." lauloi Morrissey ja tuntui tiivistävän kaiken olennaisen.

Manchester - so much to answer for...

The Smithsin Meat is Murder (1985) oli sijalla 56.