(Mute, Englanti 1990. Tuottajat: Depeche Mode & Flood)
Jälkeen päin on helppo nähdä, että basildonilainen syntikkapopin ikonibändi Depeche Mode kasvoi "isoksi" 1980-luvun myöhemmällä puoliskolla. Alkuperäisen keulahahmonsa Vince Clarken voimin Depeche Mode nousi uusromanttisen konepopin
naiiveimman laidan edustajaksi lapsellisen tarttuvilla
hiteillä New Life ja Just Can't Get Enough (1981). Liioittelevan
suuriin pukuihin sonnustautunut kvartetti (Clarke, Dave Gahan, Martin Gore & Andrew Fletcher) esitti kepeitä synahittejään
lähinnä teinitytöille, kunnes koki käänteentekevän kokoonpanovaihdoksen
jo esikoisalbumin (Speak & Spell, 1981) jälkimainingeissa Clarken suunnattua luova energiansa toisaalle (Yazoo (1981-83), Erasure (1985-).
Martin Goren sävellysten kehittyessä ja kosketinvelho Alan Wilderin
liityttyä yhtyeen sovitukselliseksi johtajaksi, alkoi Depeche Moden
tarinassa voittokulku. Industrial-vaikutteiden kanssa flirttaillut Construction Time Again (1983) ja sadomasokismin syövereihin briljantin elektropopin kautta sukeltanut Some Great Reward (1984) avasivat suosiota laajalti eri puolilla Eurooppaa. Yhtyeen nahkaimagokauden kärkiteos Black Celebration (1986)
nousi umpipessimistisellä tunnelmallaan goottipiirien kulttisuosioon,
mutta viehätti eri suuntiin kurkottavalla kokeellisella soundillaan myös
laajempia massoja. Samalla se oli Depeche Moden irtiotto Live Aidin
jälkeisestä pop-maailmasta, joissa kollegat alkoivat vaihtaa syntikoita
souliin ja aikuisrockiin. Ironisesti nimetty Music for the Masses
(1987) ja erityisesti sen tiimoilta järjestetty pitkä maailmankiertue
sinetöivät Depeche Moden maailmanlaajuisen suosion. Ranskan ja Saksan
suurmenestyksen ohella yhtye löi näyttävästi läpi Yhdysvalloissa, josta
monet heidän aikalaisensa olivat tulleet täystyrmättyinä kotiin.
Music
for the Massesilla seksillä ja intohimolla maustettu dramatiikka koki
ääripisteensä, mutta vaikka albumi kokonaismitassaan saattoikin ontua, olivat singlejulkaisut (Strangelove, Behind the Wheel, Never Let Me Down Again)
toinen toistaan tehokkaampia. Ujoista brittipoppareista tuli
viimeistään 101-livekonsertin (1988, levyjulkaisu 1989) myötä
rock-tähtiä, tahtomattaan tai ei.
Violator (1990) valmistui teknomusiikin läpimurron kynnyksellä, mutta Depeche Mode ei juuri ollut vaikutteinen ajan trendeille, vaan kääntyi minimalistisemman koneilmaisun puoleen, höystämällä säveloppiaan Goren koukuttavilla kitarakuvioilla. Albumin äänimaailman toteuttamiseen tarvittiin Floodin kaltaista intellektuellia tuottajaa, jonka visionääriset, mutta yhtenäiset soundit ovatkin yksi merkittävä syy siihen, miksi levy kiehtoo yhä uusia kuulijasukupolvia.
Violatorilla Depeche Mode ammensi luovuutta myös jengimäisestä yhteiskemiastaan, viimeistä kertaa. Brittipopparit olivat heittämässä viattomalle nuoruudelle jäähyväisiä ja nautiskelivat hedonismin pyörteistä. Goren laulutekstitkin tukevat tätä teoriaa: himon, synnin ja moraalittomuuden käsitteet ovat vahvasti läsnä. Tuntuukin hämmentävältä, että Cleanin kaltainen kappale on tehty ennen Dave Gahanin huumehelvettiä. Tummasävyisessä, surun kauneuden kahlitsevassa Waiting for the Nightissa kuullaan Gahanin ja Goren saumaton duetto, johon lohdun sävyjä tuo Alan Wilderin aistillinen kosketinkuvio. Sofistikoitunutta, mutta sielukasta.
Yhtyeen komeimpiin
saavutuksiin lukeutuva, Anton Corbijnin ikimuistoisella musiikkivideolla höystetty Enjoy the Silence
soi tänäkin päivänä indiediskojen ja mustahuuliklubien itsevaltiaana.
Pohdiskelevista rakkauslauluista aggression kautta aina mantramaiseen
toistoon aaltoileva levy on allekirjoittaneelle 1990-luvun tärkein pitkäsoitto.
Depeche Moden Songs of Faith and Devotion oli sijalla 16.