Suomenkielinen rock oli hädintuskin kivijalkansa rakentanut, kun punk ja uusi aalto löivät laineita katajaisen kansan eri kolkissa. Siinä missä punkista nousi yliopistokaupungeissa huomattava nuorisoliike, kohosi 1980-luvun alussa synkkien postpunk-yhtyeiden joukko, joiden vaikutteet tulivat (punk-liikkeen tavoin) Englannista. Joy Divisionin, Bauhausin ja Siouxsie & the Bansheesin apostoleista osa suuntasi futuristisen syntetisaattoripopin pariin ja osa jäi kolkon goottirockin pariin. Pihtipuutalainen punk-yhtye Ratsia loi uudelleen nahkansa tummasävytteisen taiderockin parissa, voimakas Jumalainen näytelmä ei pelännyt runollista patetiaa ja punkin parissa aloittanut Päät siirtyi alakulopopin kautta lähemmäs sofistikoitunutta tanssittavuutta. Suomen Siouxsie Siouxiksi ristityn Tuula Amberlan johtamissa Liikkuvissa lapsissa yhdistyivät taas kirjallinen nokkeluus ja äkkiväärät rytmit. Ajalle tyypillisen lyhytaikaisiksi, mutta kiinnostaviksi kuriositeeteiksi osoittautuivat synkeät tyttöbändit Belaboris ja Geisha.
1980-luvun alun suomenkielisen postpunkin suurin nimi nousi esiin rytinällä. Esikoissingle Romanssi (1982) esitteli yhtyeen synkän ytimen: vokalisti Jore Vastelinin kuoleman ja nihilismin kanssa veljeilevät tekstit, Saku Paasiniemen raskaat, mutta koukuttavat kitarariffit ja Jari Kääriäisen viiltävät, aavemaiset syntikat. Puuttuvat elementit täydensivät Panda Nikanderin jyhkeä basso ja Ykä Knuuttilan etukenossa vyöryvä rumputyöskentely.
Vuotta myöhemmin ilmestynyt Peilitalossa (1983) oli Mustan Paraatin valitettavan lyhytaikaiseksi jääneen alkuperäiskokoonpanon tinkimätön taidonnäyte. Tunnistettavista vaikutteista huolimatta Musta Paraati onnistui debyytillään olemaan omaleimaisen väkevä, vaarallinen ja pelottava. Synkkyydestä ja toivottomuudesta huolimatta yhtye onnistui kirjoittamaan tarttuvia kertosäkeitä ja riffejä, jotka erotettiin toisistaan lyhyillä, joka suuntiin syöksyilevillä osilla. Tarttuvuus ei ehkä ollut tarkoitushakuista, mutta lukuisissa kappaleissa yhtyeen rytmiryhmä takoo sellaisen tenhon aikaan, ettei liikettä voi pysäyttää. Oman ansionsa yhtyeen kansainväliseen sointiin toi tuottaja Jimi Suménin äänimaisema, joka on ilahduttavasti säilynyt ryhtinsä vuosikymmenten saatossa.
"Liian punkkia discohileille, liian discoa punkkareille", kuului 1980-luvulla yksi moite Mustan Paraatin esittämästä kuolodiscosta (death disco). Ehkä juuri tästä johtuen Peilitalossa on kestänyt aikaa paremmin kuin yksikään aikalaislajitovereiden verrokkilevytyksistä. 1990-luvulta alkaen yhtye on myös saanut peräänsä liudan opetuslapsia, joista osa on löytynyt raskaan rockin puolelta (Mana Mana, Maj Karman(n Kauniit Kuvat)), osa genretraditiot tuntevasta mustahuulirockista (Varjo, Suruaika).
