11. Interpol: Turn on the Bright Lights

(Matador, Yhdysvallat 2002. Tuottajat: Gareth Jones & Peter Katis)

Aikana ennen Spotifyta, YouTubea tai vastaavia saattoi levyihin tarttua pelkästään kansikuvan tai luettujen arvioiden pohjalta, kuulematta yhtyettä nuottiakaan. Näin kävi newyorkilaisen Interpolin debyyttilevyn Turn on the Bright Lightsin (2002) kanssa, jota postpunkin uudelleentulemisen tienoilla mainostettiin Joy Divisionin ja varhaisen R.E.M.:n äpärälapseksi. Referensseissä oli toki perää, sillä varsinkin basisti Carlos Denglerin alataajuuksissa oli toki roimasti vaikutteita Peter Hookin tai The Curen Simon Gallupin ajattomista koukuista. Vokalisti Paul Banksin eleetön laulutapa muistutti myös ikonisen Ian Curtisin perinnöstä.

On oikeastaan vaikea jo muistaa, että Interpolin säväyttävän esikoislevyn ilmestyessä tummasävytteinen postpunk ei ollut muodikasta musiikkia. Seuraavan vuosikymmenen aikana turhauttavan moni Joy Divisioninsa ulkoa opetellut yhtye tuli ja meni. Harvat yhtyeet pysyivät kasassa enää kolmanteen levyyn saakka, saatikka jättivät pysyviä muistijälkiä modernin rock-musiikin historianlehdille. Interpol onnistui molemmissa, vaikka yhtyeen kiinnostavuus alkoikin viimeistään Our Love to Our Admiren (2007) jälkeen rapistua.

Turn on the Bright Lightsilla Interpol rakensi dramaattisen ja ehyen kokonaisuuden, jonka rakenneaineksina käytettiin urbaania melankoliaa ja riipaisevaa kohtalokkuutta. Synkistelystä huolimatta yhtye ei tehnyt apeata musiikkia, sillä yhtyeen rytmiryhmän (jo mainitun Denglerin lisäksi rumpali Samuel Fogarino) lisäksi veitsenterävistä indie-kitaroista vastanneella Daniel Kesslerillä oli ymmärrystä tarttuviin riffeihin.

Itselleni Interpolin maihinnousu oli 2000-luvun alun käänteentekevimpiä musiikillisia hetkiä. Obstacle 1:n, PDA:n ja Say Hello to the Angelsin smithsmäinen tanssittavuus, NYC:n toivon pilkahdus ja Leif Eriksonin napakkuus ovat pysyneet tiukasti soittolistalla jo yli vuosikymmenen. Paul Banksin oivaltavissa lyriikoissa yhdistyi myös ripaus ajanhenkeä: ironisten havaintojen ("because friends don't waste wine when there's words to sell") ja dekadentin slackerismin seassa oli paljastavaa rehellisyyttä ("if your life is such a big joke, why should I care?").

12. ABC: The Lexicon of Love

(Neutron Records, Englanti 1982. Tuottajat: Trevor Horn & Steve Brown)

1980-luvun alussa brittiläisessä pop-musiikissa puhalsivat uudet tuulet. 1970-luvun lopun vihainen punkrock oli jalostunut uuden aallon laineilla postpunkin rytmikkään synkkämieliseksi kolkkoudeksi, mustahuulien kauhuromantiikaksi ja toisaalta syntetisaattoreihin ihastuneiden meikattujen poppareiden uusromantiikaksi. Jälkimmäisestä ammensi omat vaikutteensa myös sheffieldiläinen ABC, jonka keulahahmona ja primus motorina hääri Bryan Ferryä, David Bowieta ja Scott Walkeria ihaileva Martin Fry. Vuonna 1980 perustettu yhtye sai alkunsa hyvin persoonallisella tavalla. Pop-journalistina työskennellyt Fry teki haastattelua Vice Versa -nimeä kantaneesta aloittelevasta yhtyeestä, kunnes tuli haastattelun ja pikaisen ystävyyden tiimellyksessä valituksi Vice Versasta ABC:ksi nimensä muuttaneen yhtyeen vokalistiksi. Tähti oli syttynyt.

Pop-historian valovoimaisimpiin debyyttilevyihin lukeutuva The Lexicon of Love (1982) on konseptilevy rakastamisen vaikeudesta, epäonnisista romansseista ja sydänsuruista. Huikean yhtenäiseksi hiotulla albumilla ABC oli kiistatta parhaimmillaan ja täydellisen onnistuneesta lopputuloksesta on suuressa osin kiittäminen säveltäjä/tuottajaguru Trevor Hornia. Kaupallista näkemystä omaavalla Hornilla oli ennen kaikkea rohkeutta työstää mahtipontisen pakahduttavaa, tanssittavan älykästä poppia, jossa uusromanttinen tyylikkyys, plastic soulin sielukkuus ja syntikoin höystetty Chic-henkinen funk-kitarointi kohtasivat. Pitkäsoiton laajalla skaalalla operoivat orkesterisovitukset työsti Anne Dudley, joka vuotta myöhemmin oli perustamassa avantgardistista yhtyettä nimeltä Art of Noise.

Vuonna 1982 ABC ei olisi voinut osua paremmin maaliinsa. Lähes jokainen albumin kappaleista olisi ollut irrotettavissa singleksi. Fryn intohimoiset pop-filosofiat “The Kindest Cut´s the Cruellest Part” tai “Excuses had their uses But now they´re all used up, all used” yhdistyivät elastisiin bassokuvioihin huikean tarttuvasti. Heleillä taustalauluilla (joista osan laulaa Fryn entinen tyttöystävä) herkuttelevan albumin upeimmiksi täysosumiksi nousevat vastustamaton Show Me, hittisingle Poison Arrow, riipivä Many Happy Returns sekä majesteetillinen balladi All of My Heart.

Fryn, rumpali David Palmerin, saksofonisti Stephen Singletonin ja kitaristi/kosketinsoittaja Mark Whiten muodostama ABC hioutui lopulta kohtalokkaan taidokkaaksi yhtyeeksi esikoislevyllään. Jatkuvista jäsenvaihdoksista kärsivä ryhmä ei enää seuraavilla julkaisuillaan saanut samanlaista taiteellista tai kaupallista menestystä. Lähimmäksi päästiin Fryn itsensä tuottamalla vuoden 1987 Alphabet City -albumilla, jonka laajasta repertuaarista nousi esiin When Smokey Singsin ja The Night You Murdered Loven kaltaisia sujuvia pop-helmiä. Hidas laskusuhdanne oli kuitenkin vääjäämättä alkanut.

Suurimman suosion kynnyksellä The Lexicon of Love nousi Suomessakin albumilistan kärkisijalle. Levyn valtaisimmaksi hitiksi nousi vastaperustetun Music Televisionin tukemana The Look of Love, jossa Fry laulaa itseironisen ikimuistoisesti tekstikohdan: ”And though my friends just might ask me, they say Martin, maybe one day you´ll find true love, I say maybe, there must be a solution”. Miehen kertoman mukaan vielä tänäkin päivänä ihmiset pysäyttävät häntä kadulla ja kysyvät: “So Martin, have you found true love?”.

13. Suede: Dog Man Star

(Nude, Englanti 1994. Tuottaja: Ed Buller)

Lontoolainen Suede nousi parrasvaloihin osana 1990-luvun brittipop-liikettä, mutta siinä missä Cool Britannia väsähti pian Oasiksen ja Blurin väliseksi taistelutantereeksi, jatkoi Suede brittipop-huuman paineista piittaamattomana yksikkönä. Ja selviytyi ehjempänä kuin ehkä yksikään aikalaistovereistaan.

Yhtyeen toisella pitkäsoitolla Dog Man Starilla (1994) yhtye syöksyi vahvasti melodramaattiseen, synkkäsävyiseen tunnelmaan, joka muuntui suorastaan riipiväksi The Asphalt Worldin kaltaisessa nihilismiprogessa. Lämpimämpiä sävyjä tarjosivat ehkä briljantein Brett Andersonin ja Bernard Butlerin aikaansaannoksista, The Wild Ones ja sukupolvensa ytimekäs theme, svengaava New Generation. Sinfoniseksi kamaripopiksi lennähti albumin päättävä Still Life, josta tuli todellinen kiistakapula studiossa.

Musiikillisesti monipuolinen pitkäsoitto valmistui epäsovinnaisten tunnelmien vallitessa, sillä kitaristi/säveltäjä Butler oli tehnyt vahvasti selväksi ettei ollut tyytyväinen albumin tuotannollisesta jäljestä. Luonnollisesti Butlerin inhokiksi joutui bändin hovituottajana toiminut Ed Bueller, jolle diivaileva kitaristi soitteli öisin uhkailusoittoja. Albumin julkaisun kynnyksellä Anderson & kumppanit ajautuivat ikävään, mutta välttämättömään ratkaisuun pitääkseen Sueden elävien kirjoissa. Bernard Butler sai lähteä.

Esikuvansa The Smithsin tavoin Suede oli parhaimmillaan ällistyttävä singlebändi ja nimenomaan tasaisen laadukas sekä singlen a- että b-puolen kanssa. Yhtyeellä oli varaa jättää pitkäsoitoltaan niin tasokkaita glam-vetoja (Killing of a Flash Boy), modernin rockin mestariteoksia (My Dark Star) kuin itkettäviä tunnelmapaloja (Another No One, Europe Is Our Playground). B-puolikokoelma Sci-Fi Lullabies (1997) kokosi singlejen kääntöpuolien paraatiesitykset The Smithsin Louder Than Bombsin (1987) tavoin.

Sueden eponyymidebyytti oli sijalla 86.
Coming Up sijalla 96.

14. Hector: Herra Mirandos

(PSO, Suomi 1973. Tuottajat: Matti & Pirjo Bergström)

Suomenkielinen rock oli 1970-luvun alussa ottamassa vasta haparoivia ensiaskeleita Hectorin, Dave Lindholmin, Pekka Strengin ja Juice Leskisen myötä. Tästä pioneerikvartetista Hector ja Pekka Streng olivat sielunveljiä siinä mielessä, että he toivat realismia suosivaan ilmaisuun toiseuden käsityksen ja mystiikan väreilyn.

1960-ja 70-lukujen taitteessa Cumulus-folk-yhtyeen jäsenenä esiintynyt Hector ennätti esikoissoololevyn pariin folk-vetoisella Nostalgialla (1972), jonka Cat Stevens ja Leonard Cohen -vaikutteinen herkkyys löysi kannattajia vasemmalle kallellaan olevalta nuorisolta. Debyyttilevyn jälkeen Hector suuntasi musiikillisesti uusille, kokeilevimmille urille.

Herra Mirandoksella (1973) kaikuivat David Bowielta lainatut (glam-)vaikutteet ja brittiläisen progen dramatiikka, mutta yhtä lailla aikalaisvaikutteille alttiin Hectorin musiikissa kuului amerikkalainen juureva rock 'n' roll (tosin ei Herra Mirandoksella vielä siinä määrin mitä Hectorockilla (1974)). Vierauden tuntua levyllä toivat Jukka Ruohomäen Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselta lainaamat VCS 3-syntetisaattorit sekä Hectorin itsensä suunnittelema mystisen goottilainen kansitaide. Oman viehätyksensä levylle toivat myös Hectorin tuonaikaiset kirjalliset innoittajat. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945), C.S. Lewisin Narnia-sarjan (1950-56, suomennokset 1959-79) ja antiikin mytologioiden ohessa Hector flirttaili kevyesti okkultismin ja teosofian parissa. Jälkimmäisiin miestä taatusti innoitti hippisukupolven rajatieteilijäguru Jorma Elovaaran läheisyys.

Narnioiden ja atlantisten dramaturgiseksi vastavoimaksi Hector vyörytti lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuavia muistikuvia. Teksteissään Hector oli sykähdyttävän totinen, jopa epätoivoinen kuvastonsa keskellä, mutta nuoren ihmisen neuvottomuus saa ilmauksensa muodossa, johon oli (ja on) helppo samaistua.

Kokonaisuuden huomioiden, oli kuitenkin ironista, että levyn tunnetuimmaksi lauluksi nousi albumin lähestulkoon ainoa arkitodellisuutta käsittelevä kappale, Lumi teki enkelin eteiseen, jolla Hector riipaisevasti kuvasi nuoren ihmisen murtumisen yhteiskunnan suurten murrosten keskellä. Jälkeenpäin tarkasteltuna sen varjoon ovat jääneet levyn todelliset aarteet: syksyisen usvan keskeltä lipuva rakkauden päättymisen kuvaus Olet lehdetön puu tai arvoituksellisen mystiikan ilmentymä Takaisin Narniaan. Reipasotteisemmat Olen hautausmaa ja Asfalttiprinssi uivat (eritoten) sävellyksinä pop-nostalgiassa, mutta jälkimmäisen kantaaottavuutta kappaleen ilotuulisuus ei silti syö.

Albumin mielikuvituksellisen ja moni-ilmeisen soundimaailman yhteen nivoivat Matti ja Pirjo Bergström, joiden oivaltavat ja luovasti orkestroidut sovitukset omalta osaltaan vaikuttivat suunnannäyttäjänä toimineen levyn lopputulokseen.

Herra Mirandoksen ilmestyttyä Hectoria pidettiin esoteorian ja okkultismin ylipappina. Tarinan mukaan korpiseutuja myöten tuli kirjeitä, joissa tiedusteltiin, mistä Madame Blavatskyn kirjoja mahtaisi saada. Psyykkisesti epävakaat yksilöt soittivat solkenaan tai jäivät rappukäytävään odottamaan messiaan saapumista. Hectorissa ruumillistui osuvasti folkin, hippeyden ja Bowie-vaikutteisen modernin rockin yhteys. Herra Mirandoksen voi puolestaan nähdä kouluesimerkkinä siitä, miten musiikilla voi luoda kokonaisen maailman, joka toimii kuin hyvä satukirja: luo kuvitteellisia kaikkeuksia kerroksineen ja rinnakkaisine todellisuuksineen, on sekä yleispätevä että tulkinnanvarainen.

Hectorin Varjot ja lakanat oli sijalla 32.
Kadonneet lapset sijalla 40.